Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties

Lucy Mooren kirjan kansi mainostaa teoksen olevan "the most entertaining work of history you are likely to read in a long while" ja on luultavasti oikeassa. Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties (2008) on mukaansatempaava katsaus 1920-luvun Yhdysvaltojen kuohuihin ja kummallisuuksiin.

Kuten nimi vihjaa, Moore lähestyy aihettaan elämäkertana, henkilöiden kautta. Kirja on eräänlaista human interest -historiaa, jossa aikakauden ilmiöitä valaisevat sen ikoneiksi nousseiden yksilöiden kohtalot. Heidän kauttaan käsitellään myös laajempia yhteiskunnallisia kehityskulkuja: ensimmäisestä maailmansodasta palanneen sukupolven mielenmaisemaa, tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan yhteentörmäyksiä, nykyaikaisen kulutuskulttuurin syntyä... Tavallisen kansan arki ei kuitenkaan ole tässä kirjassa se juttu, vaan Moore keskittyy ajan kauniisiin ja rohkeisiin.

Aikamoisia tyyppejä arkistojen kätköistä löytyykin! Muistilappu, jolle olen suhrinut erityisen mielenkiintoisten sivujen numeroita, on täynnä molemmin puolin, mutta suurta itsehillintää harjoittaen noukin Mooren henkilögalleriasta neljä suosikkiani.

Al Capone - suurisydäminen gangsteri

Moore aloittaa matkan Al Caponen Chicagosta, jossa kieltolaki jyllää ja mafia pitää kaupunkia pihdeissään. Yhdeksänlapsisen italialaisen maahanmuuttajaperheen vesa Alphonse muuttaa 22-vuotiaana Brooklynistä Chicagoon, yhteen uuden Amerikan dynamoista, jossa kukoistaa niin laillinen kuin laitonkin bisnes.

Al osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi etenkin jälkimmäisessä. Kieltolaki, korruptio ja kaikenlainen kiristys ja kuritus tarjoavat loistavia mahdollisuuksia yritteliäälle nuorelle miehelle, joka osaa käyttää karismaansa muttei kaihda kovempiakaan keinoja. "You get a lot further with a smile and a gun than you can with just a smile", Caponella oli tapana sanoa.

Moore luo Al Caponesta kuvan kiehtovan ristiriitaisena persoonana, jossa yhdistyi julma häikäilemättömyys ja toisaalta sitkeä kaipuu tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi. Capone hallitsi mediapelin ja oli ilmiselvästi maineenhallinnan mestari:

Capone wanted to present himself as the acceptable face of crime - a modern entrepreneur rather than a crook. He began playing the role of benevolent public figure, watching baseball games and boxing matches with friends, greeting the aviator Charles Lindbergh when he landed on his hydroplane on Lake Michigan in the summer of 1927 following his heroic solo flight from New York to Paris. Celebrities who passed through Chicago were taken to meet him; he was generous with ice-creams for children and racing tips for strangers he met on the street; when buying a newspaper, he'd pay with a five-dollar bill and tell the boy to keep the change.

Moore esittelee myös yhden Caponen vastustajista, idealistisen lehtimiehen Robert St Johnin, joka vain 21-vuotiaana perusti korruptoituneeseen kotikaupunkiinsa Ciceroon Chicagon kupeessa Cicero Tribune -lehden tuodakseen paikallisen hallinnon mafiakytkökset päivänvaloon. Caponen ja St Johnin kissa ja hiiri -leikki päättyi Caponen voittoon. Hän antoi nuoren toimittajan ensin käskyläistensä mukiloitavaksi ja sitten osti Tribunea rahoittaneet sijoittajat ulos. St John ei kauan viihtynyt arkkivihollisensa palkkalistoilla, ja muut työtilaisuudet olivat Caponen hallitsemassa kaupungissa harvassa. St John muutti toiseen osavaltioon eikä enää koskaan palannut kotiinsa.

Caponen kautta Moore käsittelee järjestäytyneen rikollisuuden lisäksi kieltolain syntyä ja seurauksia. Kun kieltolaista päätettiin liittovaltiotasolla vuonna 1919 (voimaan laki tuli tammikuussa 1920), useimmat silloisista 48 osavaltiosta olivat jo kieltäneet alkoholin. Kansan tuki laille oli silti jokseenkin puolivillaista. Mooren mukaan kieltolakiin suhtauduttiin kuin pahanmakuiseen lääkkeeseen: ihmiset pitivät sitä tarpeellisena, mutta eivät halunneet niellä sitä itse.

Lainsäätäjät eivät mitä ilmeisimmin olleet osanneet varautua psykologiseen efektiin, joka teki kielletystä hedelmästä entistä houkuttelevamman ja oli varsinainen jättipotti Caponen ja kumppaneiden pyörittämille salakapakoille.

Virkavalta jahtasi Al Caponea vuosia, mutta tuomion mies sai vain veronkierrosta. (Wikipedia)

Zelda Fitzgerald - jazz-tytön prototyyppi

Viina ei virrannut vain Chicagon alamaailmassa. 1920-luvulla juhliminen, juopottelu ja jazz nousivat ajan hermolla olevan nuorison suosikkiharrastuksiksi. Lasiin ei sylkenyt myöskään Zelda Fitzgerald.

Varakkaan perheen kuopuksena Alabamassa kasvanut Zelda Sayre oli hemmoteltu lapsi, josta kasvoi itsevarma ja yltiöpäinen nuori nainen. Zelda "took all the things of life for hers to choose from and apportion, as though she were continually picking out presents for herself from an inexhaustible counter", kirjoitti nuori kirjailija F. Scott Fitzgerald, joka nai Zeldan vuonna 1920 kahden vuoden sitkeän kosiskelun jälkeen. (Zelda antoi ensin rukkaset, koska halusi rikkaisiin naimisiin.)

Fitzgeraldeista tuli vuosikymmenen kuumin pari. Scott ikuisti heidän elämäntyylinsä esikoisromaaniinsa This Side of Paradise (1920, suom. Maan päällä kuin taivaissa), josta tuli sodan kokeneen "kadotetun sukupolven" nuorison avainromaani. "They didn't make the twenties; they were the twenties", sanoi parin ystävä näyttelijä Lillian Gish.

Zelda ja Scott ystävineen innoittivat muitakin ajan kirjailijoita. Fitzgeraldin teosten lisäksi Moore mainitsee muun muassa Carl Van Vechtenin romaanin Parties (1930) ja Warner Fabianin bestsellerin Flaming Youth (1923), jonka päähenkilö oli Zeldaa muistuttava villi, levoton ja turhamainen jazz-tyttö - "a worshipper of tinsel gods at perfumed altars, fit mate for the hurried, reckless and cynical man of the age".

Zeldaa käsittelevässä luvussa Moore kertoo yleisemminkin naisen asemasta 1920-luvun Amerikassa, naisille avautuneista uusista mahdollisuuksista ja niiden synkemmistä kääntöpuolista. Vuosikymmenen aikana naiset alkoivat esimerkiksi juoda ja polttaa julkisesti, ja savukkeita alettiin markkinoida suorastaan naisten vapautusliikkeen olennaisena osana.

Mielenkiintoisia ovat myös nippelitiedot muodin muutoksista. Kun vuonna 1913 naisen pukemiseen tarvittiin yli 19 jaardia kangasta (melkein saman verran metreissä), vuonna 1928 riitti seitsemän. Korseteista oli päästy eroon, helmat olivat lyhentyneet, kerrokset vähentyneet. Elintason nousu, Hollywood-elokuvien luoma uusi unelmamaailma ja mainosmiesten kekseliäisyys loivat naisille yhä uusia ulkonäköpaineita. Amerikkalaisen kosmetiikkateollisuuden mainontaan käyttämä rahamäärä kymmenkertaistui vuodesta 1915 vuoteen 1930.

F. Scott Fitzgeraldin romaanin The Beautiful and the Damned (Kaunis ja kadotukseen tuomittu) kansikuvan hahmojen esikuvina olivat Scott ja Zelda itse. (Wikipedia)

Harry Crosby - amerikkalainen Pariisissa

Vähintään yhtä ekstravagantti persoona kuin Zelda Fitzgerald oli Harry Crosby. Ekstravagantti, jotten sanoisi pöpipää.

Crosby oli upporikkaan pankkiirisuvun perijä, joka perheensä mieliksi kävi Harvardin ja aloitti pankkiuran New Yorkissa, mutta jolle konttorirotan tasaisen tylsä arki oli kauhistus. Skandaalinkäryinen romanssi naimisissa olevan naisen Polly Peabodyn kanssa sykäisi käyntiin sen elämän, jonka Harry todella tunsi omakseen - hurjan, hullun ja huolettoman.

Harry muutti Pariisiin, Polly tuli perässä. Alkuun Harry sinnitteli töissä perheen pankin Pariisin-konttorissa, mutta koska työnteko ei ollut pariskunnalle millään tavalla taloudellisesti välttämätöntä, taiteellinen kutsumus vei voiton. Harry ryhtyi runoilijaksi ja päätoimiseksi boheemiksi. Pariisissa Harryn ja Pollyn - joka otti uudeksi nimekseen runollisen Caressen - tuttavapiiriin kuului muita amerikkalaisia, jotka olivat lähteneet karkuun kotimaansa ahdasmielisyyttä, ja eurooppalaisia surrealismin kärkinimiä. 1920-luvun Pariisi oli the place to be.

Caresse oli Harryn elämän rakkaus, mutta se ei estänyt miestä puuhastelemasta niitä näitä muidenkin naisten kanssa. Harry antoi naisilleen mahtipontisia lempinimiä, tyyliin "the Lady of the Golden Horse", ja antautui täysin rinnoin viettiensä vietäväksi. Caresse vastasi omalla ihailijakaartillaan, johon kuului niin meksikolainen taidemaalari, amerikkalainen sotalentäjä kuin englantilainen lordikin. Molempien suurin intohimo oli kuitenkin se kaikissa suhteissa kohtuutta ja konventioita karttava elämä, jota he olivat päättäneet yhdessä elää:

But for much of the 1920s the most important thing in either Harry or Caresse's lives, more than the fleeting attractions of narcotics or lovers, was each other and their shared relish for the immoderate, unorthodox life they had chosen. Their black whippet, Narcisse Noir, had gold-painted claws and a gold collar; they named his pearl-pink mate Clytoris. They went on holiday stopping only in places with names of one syllable. To Harry, one friend said, getting lost was 'the best hors d'oeuvre for the belated dinner, still far away, the spice of adventure. Any fool can find his way, a poet alone knows how to lose it.'

Harry Crosby kuoli kuten eli: juuri niin kuin tahtoi. Amerikan-matkalla joulukuussa 1929 hän livahti New Yorkissa nuoren rakastajattarensa "Tuliprinsessan" luo ja teki tytön kanssa kaksoisitsemurhan. Caressellekin Harry oli suunnitelmaa ehdottanut - itsemurha oli hänelle korkein mahdollinen vapaan tahdon ilmaus, "tilaisuus syntyä uudelleen ja tulla miksi haluat, puuksi tai kukaksi tai tähdeksi tai auringoksi, tai tomuksi tai olemattomuudeksi" - mutta vaimo ei ollut suostunut miehen ehdotukseen hypätä yhdessä hotellin ikkunasta.

Epäilen, että Harry Crosby oli ihan oikeasti hullu. Silti on pakko sanoa, että olisipa mainiota voida joskus lähettää tällainen sähkösanoma (esikuvana Crosbyn isälleen kesäkuussa 1929 lähettämä viesti):

PLEASE SELL TEN THOUSAND DOLLARS OF STOCK. WE HAVE DECIDED TO LEAD A MAD AND EXTRAVAGANT LIFE.

Tuore aviopari Harry ja Polly Crosby. (Wikipedia)

Charles Lindbergh - ilmojen valtias

Vuonna 1919 liikemies Raymond Orteig lupasi 25,000 dollaria sille, joka ensimmäisenä lentää Atlantin yli. Moni yritti, mutta vuonna 1927 yksi onnistui: Charles Lindbergh.

Lindbergh kuulostaa Mooren kuvauksen perusteella kerta kaikkiaan miellyttävältä mieheltä: rohkealta ja määrätietoiselta, mutta vaatimattomalta ja tasapainoiselta. (Wikipediasta tosin opin, että Lindberghin sankarimainetta ovat myöhemmin tahranneet natsisyytökset ja lukuisat aviottomat lapset.)

Lentäminen ja mekaniikka olivat Lindbergin intohimoja lapsesta saakka. Hän valmistui armeijan sotilaslentäjäksi kurssinsa parhaana ja aloitti työt postilentäjänä St. Louisissa, mutta mieli paloi kauemmas. Atlantin ylitykseen Lindbergh ponnisti lähes täydestä tuntemattomuudesta. Suuret lentokonevalmistajat eivät innostuneet hänen teoriastaan, että valtamerilentoon tarvittaisiin siihen asti kokeiltuja isoja monimoottorisia koneita paljon kevyempi menopeli. Lopulta Lindbergh löysi Kaliforniasta valmistajan, joka rakensi hänelle kohtuuhintaisen pikkukoneen. Matkalle mukaan mies otti tällaiset varusteet:

Her [lentokoneen] accident equipment was minimal: a small black rubber raft weighing ten pounds; a knife; some flares and matches stored in bicycle inner-tubes; basic fishing equipment; a hacksaw; some 'awful' crumbly army-ration chocolate-like stuff. A parachute, weighing twenty pounds, was rejected - it meant losing twenty minutes' worth of fuel. Even drinking water Lindbergh thought would weigh too much; he ordered the prototype of a newly invented cup that would convert moisture from his breath into water.

En kykene edes kuvittelemaan, millaista olisi nytkyttää Lindberghin jokseenkin pahvisen näköisellä koneella ypöyksin ilmassa öisen valtameren yllä tietämättä, pääseekö koskaan perille. Moore lainaa pitkiä pätkiä Lindberghin kirjoista We (1927) ja The Spirit of St. Louis (1953), joissa lentäjä käy läpi tunnelmiaan koneensa ohjaamossa. Kirjat olisi mielenkiintoista lukea: lainauksista välittyy yhtä aikaa harkitsevan pohdiskeleva ote ja miltei uskonnollinen hurmos lentämisen ihmeeseen. "Joskus lentäminen tuntuu liian jumalalliselta ihmisen saavutettavaksi", Lindbergh kirjoittaa ja jatkaa:

Will men fly through the air in the future without seeing what I have seen, without feeling what I have felt? Is that true of all things we call human progress - do the gods retire as science and commerce advance?

Lindbergh Spirit of St. Louisin vieressä 1927. (Wikipedia)

Näiden neljän lisäksi Moore esittelee liudan muita värikkäitä persoonia: Hollywoodin pioneerinaisen Mary Pickfordin, hyväuskoisen presidentti Warren G. Hardingin, autotehtailija Henry Fordin, nyrkkeilytähti Jack Dempseyn ja monta muuta. Kirja on täynnä mielenkiintoisia ihmiskohtaloita ja herkullisia yksityiskohtia, jotka valaisevat 1920-luvun Amerikan ominaisimpia ja erikoisimpia piirteitä.

Anything Goes pääsee saman tien vuoden suosikkikirjaehdokkaideni joukkoon (ja kansi suosikkikansien joukkoon!). Lukulistallani on myös muutama muu kirja, joilla olisi hyvä jatkaa aiheesta eteenpäin. Omassa hyllyssä odottavat jo F. Scott Fitzgeraldin This Side of Paradise, Fitzgeraldien ystävän Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, mediamoguli William Randolph Hearstin elämäkerta ja suomalaisnäkökulmaa tuomassa Olavi Paavolaisen matkakirja Nykyaikaa etsimässä. 

Osaatteko suositella muita kiehtovasta 1920-luvusta kertovia kirjoja?

Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties. Atlantic Books, 2009. (1. painos Atlantic Books, 2008.) 389 s. ISBN 978-1-84354-778. Saatu lahjaksi.