Mietin joskus, miten paljon lukukokemuksiin vaikuttaa se, missä järjestyksessä kirjat sattuu lukemaan. Varsinkin, jos uuden aloittaa heti edellisen jälkeen, kirjojen tunnelmat leijuvat mielessä yhtä aikaa ja värittävät toisiaan.
Joskus tällainen kirjojen vuoropuhelu tuntuu mukavalta, joskus taas vähän häiritsevältä, kun lukukokemukset ikään kuin tuhriintuvat. Ei niin, että ne menisivät pilalle; ne vain vaihtavat väriä. Vertauskuvallisesti ilmaistuna "keltainen" kirja ja "sininen" kirja tuntuvat peräkkäin luettuna molemmat vihertäviltä - tai joissain tapauksissa kontrasti sinisen kanssa saa keltaisen tuntumaan vielä keltaisemmalta ja toisinpäin.
Tämä siis korkealentoisena synesteettisfilosofisena johdantona siihen, että luin Laura Honkasalon Tyttökerhon (2005) heti Anu Jaantilan Sanna-sarjan perään. Jaantilan Love, Samissa 1980-luvun kaksikymppiset etsivät itseään ja pohtivat seurustelua ja ystävyyttä; Tyttökerhossa 2000-luvun kolmikymppiset etsivät itseään ja pohtivat seurustelua ja ystävyyttä. Kirjojen tunnelmat ovat aivan erilaiset, mutta lukukokemukset limittyvät mielessäni omituisesti: tuntuu kuin olisin yhtäkkiä lennähtänyt iässä kymmenen vuotta ja ajassa kaksikymmentä vuotta eteenpäin.
Luin Honkasalon esikoisen Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001) vuosia sitten, varmaan melko tuoreeltaan, ja parikymppisenä Ultra Bra -sukupolven edustajana pidin kirjasta kovasti. Tyttökerhosta olin kuullut varautuneempia arvioita, ja omatkin tunnelmani ovat kokonaisuutena vähän varautuneemmat, mutta oikeaa sukupolvea olin jälleen. Tyttökerhon maailma tuntui tutulta, sekä herkullisen että kiusallisen tutulta.
Kirja kertoo kolmenkympin hujakoilla olevista kaupunkilaissinkuista, jotka ovat vähän eksyksissä. Pitäisikö perustaa perhe vai lähteä reppumatkalle Afganistaniin, pitäisikö tehdä hiki päässä töitä vai muuttaa mummonmökkiin maalle, pitäisikö jatkaa kumppanin etsintää vai opetella elämään yksin? Kirjan päähenkilö Katri ja hänen ystävänsä Tuuli, Nuppu ja Arttu märehtivät valintojaan loputtomiin ja tempoilevat ääripäästä toiseen, itsetunto- ja ihmissuhdekriisistä toiseen.
Kirjan miljöö on 2000-luvun Helsinki: se, jossa juodaan lattea laseista ja syödään nuudeleita trendibaareissa, kunnes otetaan asuntolainaa ja muutetaan rivitaloon. Harrastukset, tavarat ja varsinkin kodit ovat identiteettien ja elämäntyylien merkkejä, joita vasten Katri ja hänen ystävänsä peilaavat itseään ja joita he sovittelevat ylleen kuin vaatteita paperinukelle. Sisustustoimittajana työskentelevä Katri etsii itseään myös työkeikoilla syynäämistään asunnoista. Ollako tunnelmallinen jugend-koti keskustassa vai sittenkin käytännöllinen kolmio uudella kerrostaloalueella?
Ulkoisilta puitteiltaan Tyttökerhoa voisi pitää kevyenä sinkkuviihteenä, mutta tunnelmaltaan kirja oli minusta oikeastaan melkoisen ahdistava. Sen kuvaamia nuoria aikuisia piinaa epämääräinen levottomuus ja tyytymättömyys: kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei kuitenkaan ole. Päähenkilö Katri junnaa paikallaan, tuijottaa omaan napaansa, etsii aina vikoja muista ja kadehtii vähän kaikkia vähän kaikesta. Tuntuu jotenkin epämukavalta, että tällaiseen keskenkasvuisten kolmekymppisten sukupolveen on niin helppo samaistua.
"Eikö me oikeastaan olla kaikki itsekkäitä?" Katri sanoi. "Me ollaan saatu elää viimeiset kymmenen vuotta niin kuin aikuiset lapset, tehdä mitä lystätään, valvoa ja riehua ja syödä karkkia ennen ruokaa."
"Mä olen kyllä onnellinen, että se elämänvaihe on ohi", Tuuli sanoi tunteettomasti.
Tämä oli minusta ihana rantakirja kesällä 2006, kun olin vielä lapseton mutta raskaana, asuin Punavuoressa mutta olin ottanut jo asuntolainaa ja niin edelleen. Vähän niin kuin kahden elämänvaiheen välisellä kynnyksellä. Kirjan luki nopeasti ja tavallaanhan se oli chicklitiä, mutta silti aisti, että kirjoittaja on syvällinen, pohdiskeleva ja älykäs ihminen. Ehkä se synkkä taustavirekin syntyi siitä.
VastaaPoistaOlisi kiva löytää enemmänkin tällaisia näennäisen kevyitä ja silti fiksuja kirjoja.
Voin kuvitella, että kirja sopi tuohon elämäntilanteeseen! Rantakirjaksi Tyttökerho tuntui minusta kyllä kovin talviselta. Kuvittelinko vain, vai oliko kirjan Helsingissä koko ajan huono sää?
VastaaPoistaEn muista enää kirjan säätiloja, mutta se oli minusta sopiva rantakirjaksi siksi, etten lue varsinaista genrekirjallisuutta, mutta tämä oli kuitenkin tosi helppo- ja nopealukuinen. :)
VastaaPoista