Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tamminen kirjoittaa lyhyitä kirjoja. Muistelmiin (2004) meni yhden päivän matkat töihin ja takaisin, eikä työmatkani ole pitkä.

Muistelmissa oli paljon tuttua Tammisen muista kirjoista. Lainasin niitä kirjastosta kokonaisen pinon, ja nopealukuisia kun ovat, en raatsi palauttaa niitä lukemattomina. Tiheähkö lukutahti saa huomaamaan muun muassa sen, että samat hahmot ja asiat näkyvät toistuvan siellä täällä Tammisen tuotannossa. Esimerkiksi ihailtu eno, joka opastaa pojankloppia miesten maailmaan, seikkaili jo Miehen ikävän novelleissa, ja epäilen, että hän saattaa tulla vastaan myös Enon opetuksissa (sekin täytyy lukea ennen eräpäivää!). Liselotte-nimistä nuoruudenrakastettua taas haikailtiin sekä näissä Muistelmissa että Mitä onni on -romaanissa.

Toisto ei toki haittaa. Enot ja Liselotet ovat variaatioita samasta teemasta: elämän isoista asioista pieniin lauseisiin puserrettuina. Tammisen Muistelmat ovat lajityypissään taatusti minimalistisimmasta päästä. Aikajärjestyksessä etenevät, vuosiluvuilla ja paikkakunnilla merkityt luvut ovat usein vain muutaman rivin pituisia, pisimmillään puolisentoista sivua. Monet ovat melkein kuin aforismeja tai proosaksi kirjoitettuja tankarunoja, niin kuin vaikka tämä 1982, Turku:

Naapuriauton ihmiset

Kaislat kahisivat veneen kyljissä. Auto seisoi auringonpaisteessa. Ajoimme kaupunkiin. Loppumatkasta jono mateli. Istuin takapenkillä ja katsoin läheltä naapuriauton ihmisiä. Kun auto lähti liikkeelle, tiesin etten näkisi heitä enää koskaan. Puolen minuutin kuluttua he olivat vierellä taas.

Monet Tammisen muisteluista tuntuvat juuri tällä arkisen haikealla tavalla tutuilta. Ne kuvaavat ohikiitäviä hetkiä ja mitättömiä yksityiskohtia, sellaisia joita ei niitä eläessä edes huomaa, mutta jotka silti tallentuvat syvälle jonnekin muistin sokkeloihin ja asettuvat sinne asumaan. Sieltä ne sitten pulpahtelevat esiin tuttujen paikkojen, tuoksujen, eleiden, kuvien tai tuntemusten kutsumina.

Mansikan siemenet

Aikuisena voi ajaa samaa tietä kymmenen vuotta eikä sitä koskaan opi. Lapsuuden tiestä muistaa pientareen hiekan, suolaheinän lehdet, mansikkapaikan mansikat ja siemenet mansikan kyljessä, joka kohdan.

Tammisen teksteistä välittyvä muistin sirpaleisuus ja summittaisuus teki tästä kirjasta osuvan jatkon Pirkko Saision Punaiselle erokirjalle, vaikka teokset ovatkin tunnelmaltaan aivan erilaisia. Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta hieno kokonaisuus. Se hujahti loppuun liian nopeasti, mutta tällaisia tekstejä ei ehkä pitäisikään lukea jytkyttää eteenpäin samaa tahtia kuin monisatasivuista romaania, vaan makustella hitaasti hyppystellen kuin runokokoelmaa.

Tamminen kirjoittaa riveille vähän, rivien väleihin vähän enemmän. Joskus niihin mahtuu mansikan siemen, joskus kokonainen elämä.

Onni

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossain kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.