Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia

Tietokoneen ja silitysraudan jatkoksi tartuin toiseen Suvi Aholan kirjoituskokoelmaan. Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia (2001) sisältää Aholan tekstejä, joista osa on alun perin julkaistu kolumneina Hesarin Nyt-liitteessä.

Tietokone ja silitysrauta -kokoelma käsitteli kirjallisuutta ja kriitikon työtä, tämä kokoelma pohdiskelee nelikymppisen naisen arkea. Kirjat ovat toki mukana kuvassa, mutta niiden lisäksi Ahola kirjoittaa muun muassa puutarhatöistä, avantouinnista ja perheen Amerikan-matkasta. Puutarha- ja matkapäiväkirjojakin on mukava lukea, mutta ehkä edellisen kirjan vaikutuksesta luin tästäkin kokoelmasta innokkaimmin niitä osia, joiden aiheena oli lukeminen ja kirjoittaminen. Mieleen jäi muun muassa tällaisia poimintoja.

Missä on valo?

"Haluan olla lukija, joka etsii kirjoista etupäässä hyviä asioita, valoa ja toivoa", Ahola kirjoittaa. "Toisaalta olen huomannut, etteivät ne juuri ole nykykirjoissa muotia. Valon puute leimaa tuoreesta nykykirjallisuudesta yllättävän suurta osaa."

Aholan mielestä "jokunen vuosi sitten sai vielä lukea, miten koettelemuksista rimpuiltiin irti, miten vapauduttiin ahdistavista ihmissuhteista (äideistä, isistä, aviomiehistä) ja elettiin vahvaa elämää yksinkin. Nyt ihmistä luonnehditaan alistuneen kammoksuen niin kuin Jari Järvelä romaanissaan Lentäjän poika tekee: 'Ei hän ollut pelkuri, hän oli rationaalinen.'"

Jäin pohtimaan, onko tosiaan näin ja onko edelleen näin - kokoelman tekstithän on kirjoitettu kymmenisen vuotta sitten. Voiko esimerkiksi suomalaisesta nykykirjallisuudesta löytää valoisampia ja synkempiä vuosikertoja tai vuosikymmeniä? Seuraavatko kirjallisuuden tunnelmat yhteiskunnan tunnelmia vai ovatko ne kääntäen verrannollisia? Tunkeutuuko lama-aikojen synkkyys kirjoihinkin, vai kaivataanko silloin päinvastoin pakoa ankeasta todellisuudesta?

Esimerkkeinä valoisammista uutuuskirjoista (siis vuodelta 1999) Ahola mainitsee Tuula-Liina Variksen Maan päällä paikka yksi on, Eira Mollbergin Vakuuslapset ja Antti Hyryn Aitan, joissa korostetaan ihmiselämän kauneutta ja "kykyä pienentyä luonnon ja ajan rinnalla inhimillisen kokoiseksi". Variksen ja Mollbergin kirjoissa irrottaudutaan raskaista perhesuhteista, ja Ahola innostuu:

Kuinka virkistävää onkaan välillä lukea kirjoja ihmisistä, jotka itse päättävät ja valitsevat, eivätkä ole vain ulkopuolisten voimien ja menneiden sukupolvien rikosten heittopusseja!

Unista ja eläytymisestä

Alitajunta on kirjallisuuskriitikon tärkein työväline, Ahola kirjoittaa. Mieli työskentelee öisinkin, kun järki nukkuu ja unet mylläävät ajatuksia uuteen muotoon ja järjestykseen. Ahola kertoo muun muassa istuneensa unessa iltaa Kari Hotakaisen kanssa Toscanan auringon alla artisokkaa syöden.

Myös Nokian pääjohtaja Jorma Ollilla tuntuu minusta vanhalta tutulta. Unessa olen osallistunut hänen vetämälleen luovan kirjoittamisen kurssille. Istuin eturivissä ja ja keskustelin aktiivisesti yksilön kirjoitustyöstä lehtitoimituksen kaltaisessa ryhmässä. Välitunnilla Ollila tuli kertomaan minulle, että hän on tehnyt gradunsa isoisäni polttopuubisneksestä, jota tämä harjoitti ennen sotia Viipurissa. On uskomatonta ja kaunista, että yhteen uneen ylipäätään mahtuu näin monta järjetöntä yksityiskohtaa. Edellisessä ei pidä paikkaansa mikään muu kuin se, että sekä Ollila että isoisäni ovat olleet olemassa.

Unet ovat myös yksi eläytymisen muoto. Ahola vertailee kiinnostavasti lapsen ja aikuisen tapaa eläytyä kirjoihin. Lapsena eläytyminen johtaa usein aivan konkreettisiin roolileikkeihin, joko yksin kuviteltuihin tai yhdessä kehiteltyihin. Niiden avulla kasvava ihminen voi kokeilla outoja tunteita, pelottavia ja häpeällisiäkin. Aikuinen lukijakin sijoittaa itsensä kirjan maailmaan, mutta:

Aikuinen kuvittelija joutuu roolileikeissään ennen pitkää tekemisiin paitsi taustansa ja oman elämänkaarensa myös oman luonteensa kanssa. Ne ovat asioita, jotka yleensä lopettavat kuvittelun ja palauttavat tehokkaasti arkeen. Voi kuitenkin olla, että pienellä henkisellä matkalla on ollut vaikutusta. Oman elämän kyseenalaistamisessa, toisen ruumiiseen sovittautumisessa, asenteellisten vaihtoehtojen etsimisessä on jotain tavattoman virkistävää.

Naisen elämästä ja naisena kirjoittamisesta

Tämä on aihe, joka on Aholalle ilmeisen tärkeä: naisen identiteetti, elämä osana äitien ja isoäitien ja siskojen ja ystävättärien ja miljoonien muiden tuttujen ja tuntemattomien naisten muodostamaa rinkiä.

Ahola tunnustaa muun muassa ideoineensa ensimmäistä lastaan odottaessaan Helsingin Sanomiin juttusarjan, jonka "ideana oli mukamas seurata naiskirjallisuuden ja naistaiteen muuttumista Suomessa, mutta itse asiassa halusin vain raskauteni järkyttämänä tavata näitä naisia, keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja naisen elämän muutoksista ja saada selville, miten he olivat niiden yhdistämisestä selviytyneet."

Tähänkin liittyen kiinnostavia kirjauutisia vuodelta 1999 (parempi myöhään kuin ei milloinkaan). Ahola vertailee edellisen vuosikymmenen aikana ilmestyneitä suomalaisia kirjoja siitä näkökulmasta, millaisina naisten ja miesten nykyelämä niissä näyttäytyy. Vuoden 1990 kirjasadossa häntä oli hätkähdyttänyt miesten ja naisten maailmojen loitontuminen toisistaan:

Miehet, kuten Olli Jalonen, Juha Seppälä ja Hannu Aho, kirjoittivat epäonnistuneista yrityksistä olla mukana kotielämässä, lasten isinä ja naisten partnereina. Naiset Eeva Tikasta Tiina Kailaan taas liikkuivat valovuosien päässä vaipoista, hellasta ja tiskirätistä. Tuntui siltä, että tämä "tyypillisin" naisproosan aihepiiri oli kokonaan loppuunkäsitelty. Realistista perhettä enemmän naiskirjailijoita kiinnostivat irralliset, yksin elävät naiset, yhteiskuntasatiiri, androgyyniset ja fantastiset miljööt ja henkilöt.

Ahola arvelee sukupuolten näkökulmien eriytymisen jatkuneen koko 90-luvun alkupuolen ja liittää asenneilmaston muutokset laman vaikutuksiin, jotka iskivät miehiin ja naisiin monin osin eri tavoin. Eriytymisen lakipisteenä Ahola mainitsee kirjasyksyn 1995, jolloin ilmestyivät peräkkäin Anja Kaurasen romaani Pelon maantiede (jossa naiset kostavat väkivaltaisille miehille) ja Matti Mäkelän kirjoituskokoelma Kaksi vaimoa (jossa mies haluaa alistuvia naisia).

2000-luvulle tultaessa Ahola näkee asenneilmaston taas tasaantuneen niin, että "enää ei arastella, mutta ei liioin yritetä muuttaa toista sukupuolta". Miten lienee kirjallisuuden naisten ja miesten laita nyt, taas toiset kymmenen vuotta myöhemmin?