Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila: Rakkauden atlas

Hupsis, melkein kuukausi on vierähtänyt kokonaan lukematta ja bloggaamatta! Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan Rakkauden atlas (2005) on uikuttanut hiljaa yöpöydälläni viikkotolkulla ja luullut jo joutuneensa lopullisesti lukemattomien kirjojen hautausmaalle.

"Lumoava kaleidoskooppi rakastuneille, rakkauteen uskoville ja rakkaudesta riutuville."

Kirjan aihe on mitä kiehtovin: rakkauden kulttuurihistoriaa! Kansiliepeen mukaan Hämeen-Anttiloiden "tutkimusmatka rakkauden eri ulottuvuuksiin risteilee aikakaudesta ja kulttuurista toiseen, ylevästä populaariin, aistilliselta tasolta myyttiseen ja symboliseen". Kirjastossa teosta lehteillessäni ihastuin heti sen monipuoliseen kuvitukseen, joka yhdistelee rakkauskuvauksia eri aikojen kuvataiteesta ja elokuvista. Mukana on niin mesopotamialaisia veistoksia, 1800-luvun pehmopornoa kuin Renée Zellwegerin Bridget Jones -tulkintakin.

Teksti maalailee aihettaan yhtä leveällä pensselillä. Hämeen-Anttilat ovat valinneet kirjaan rakenteen, jossa luvut eivät etene esimerkiksi kronologisesti tai taiteenlajien mukaan, vaan rakkauden erilaisia ilmenemismuotoja kartoittaen. Aiheina ovat siis muun muassa rakkaussuhteen vaiheet, nuori rakkaus, kaukorakkaus, tasa-arvo rakkaudessa, mustasukkaisuus ja vanhempien rakkaus lapsiinsa.

Käsittelytapa sopii rakkauden moninaiseen luonteeseen, mutta kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle lukijalle se jättää kirjasta ehkä hiukan hyppelehtivän kuvan. Monet kiintoisat historia-aiheet - vaikkapa se, miten eurooppalaisen yhteiskunnan ja taiteen rakkauskäsitys muuttui keskiajalta renessanssiin edettäessä - tarjoillaan lukijalle pieninä paloina eri lukuihin siroteltuna ja sekalaisten rakkauspohdintojen seassa.

Minua kirjassa kiinnosti juuri kulttuurihistoriallinen puoli, ei niinkään yleinen diibadaaba lemmen ihmeitätekevästä voimasta. Leperrystä oli mukana vähän liikaa. Tässä suhteessa kirja toi mieleeni Virpi Hämeen-Anttilan romaanit, joissa minua on niiden viihdyttävyydestä huolimatta aina vähän häirinnyt tekstin omituinen yhdistelmä korkealentoisuutta ja naiiviutta. Rakkauden atlaksessakin sorruttiin välillä latteuksiin ja opettajamaiseen selittämiseen:

Tilaus rakkaudelle vaihtelee paitsi luonteen myös elämäntilanteen mukaan. Yksinäisen on luonnollista kiinnittää suuria toiveita jokaiseen tuttavuuteen, mutta jos tasaista elämää arvostava ihminen elää tyydyttävässä parisuhteessa, hän ei etsi aktiivisesti uusia suhteita. Vanha sanonta, että muualta haetaan sitä, mitä ei kotoa saa, pitää enimmäkseen paikkansa. On kuitenkin syytä muistaa, että toisinaan se, joka sujauttaa juhlissa tai ravintolassa sormuksen taskuunsa, on kulkenut kotona joko puolinukuksissa tai niin tympeänä, ettei vastakaikua voi odottaa.

"Leonardo di Caprio sai Romeon hankalassa roolissa hyvää harjoitusta Titanicin pääosaa varten."

Mielenkiintoista kirjassa oli se, että Romeon ja Julian tapaisten tuttujen länsimaisten rakkaustarinaklassikoiden lisäksi Hämeen-Anttilat esittelevät runsaasti myös Lähi-Idän ja Intian kulttuuriperintöä - alan asiantuntijoita kun ovat. Oli hauskaa lukea esimerkiksi siitä, millaisena rakkaus näyttäytyy intialaisessa mytologiassa tai miten vanhassa arabialaisessa runoudessa flirttailtiin.

Jäin tosin miettimään, olisiko kirjaan maantieteellisen kattavuuden kannalta voinut mahtua enemmän myös vaikkapa eteläamerikkalaista tai afrikkalaista rakkausperinnettä, hyvin edustettujen Euroopan ja Aasian ohella. Kaukomailta poimitut esimerkit tuppasivat lisäksi painottumaan länsimaisia enemmän satoja vuosia vanhaan kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Mukana oli Kamasutraa (n. 200 eKr.) ja vanhoja japanilaisia puupiirroksia, mutta ei Bollywood-elokuvia tai mangaa.

"Kun kirjeiden kirjoittaminen yleistyi, rakastavaiset alkoivat seurustella ahkerasti paperilla."

No, kaikkea ei voi yhdeltä kirjalta vaatia, ja monta mielenkiintoista vinkkiä ja ajatusta kirjaan mahtui näinkin. Minua huvitti esimerkiksi luku, jossa käytiin läpi rakkauden "lääketiedettä" eli sitä, miten rakkauden mielettömyyttä on vuosisatojen varrella yritetty selittää kulloisenkin ajan hengen ja tieteellisen tiedon mukaisesti.

Keskiajan eurooppalainen kulttuuri peri antiikin elementtiopin ja arabien käsityksen rakkaudesta tautina ja kehitti sitä edelleen. 1600-luvulla uskottiin, että rakastunut on ensin sangviinisessa tilassa. Ruumis on veren (latinan sanguis) ylenmääräisyyden takia kuuma ja kostea. Liian veren ajateltiin tulevan maksasta. Siksi ajan kirjallisuudessa viitataan yhtä usein maksaan kuin perinteiseen sydämeen, kun puhutaan rakastumisesta. Jos rakkaus on liian kiihkeää tai se kohtaa esteitä, rakkautta poteva "kiehuu kuiviin" ja siirtyy melankoliseen tilaan. Melankoliassa ruumista hallitsee musta sappi (kreikan melas, "musta", ja kholos, "sappi"), ja se on kuiva ja kylmä.

1700-luvulla maksa, veri ja sappi saivat väistyä rakkauden sanastosta, ja rakkauden tuskien selitettiin johtuvan hermoherkkyydestä ja liiasta tunteellisuudesta. Jane Austenin Järki ja tunteet -kirjassa (1811) Marianne kärsii juuri tällaisesta sairauden lailla riuduttavasta tunteellisuudesta, kun taas järkevä Elinor on tukevampaa tekoa. 1800-luvulla kuvaan taas astui herra Freud, ja hermoherkkyyden sijasta alettiin tutkailla seksuaalisuutta ja siihen liittyviä traumoja ja turhautumia.

"Nykyajan lemmenrohtoja ovat kauneutta ja nuoruutta lupaavat kosmetiikkatuotteet."

Mielenkiintoinen oli myös katsaus rakkaustarinoiden nais- ja mieshahmojen arkkityyppeihin. Antiikin draamoissa tyypillisiä hahmoja olivat femme fatale, petollinen ja kohtalokas nainen, ja hänen vastaparinaan mahtimies, joka intohimon hullaannuttamana vaarantaa uransa ja elämänsä. Tällaisia pariskuntia ovat esimerkiksi Kleopatra ja Marcus Antonius ja Vanhan testamentin Delila ja Simson. Mahtimiesten lisäksi antiikista asti periytyy onneton rakastaja tai hullu rakastaja, Orfeuksen tai nuoren Wertherin tyyliin.

Keskiajalla muotiin tuli vaeltava ritari, taistelussa urhea ja rakkaudessa äärimmäisyyksiin menevä. Ritarin lemmen kohteena saattoi olla joko femme fatale tai avuton neito hädässä. Esimerkkinä nykykirjallisuuden ritarirakkaudesta Hämeen-Anttilat mainitsevat Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien, jonka sankari lähtee kuvaannolliselle sotaretkelle valloittaakseen vaimonsa takaisin.

1600- ja 1700-luvulla miesrakastajien kokoelmaan lisättiin Don Juan, kyyninen naistenmetsästäjä eli miespuolinen femme fatale. 1800-luvulla tämä hahmo jalostui byronilaiseksi sankariksi, joka on "tumma, synkkä ja maalauksellisen paheellinen". Naiset saivat edelleen olla joko vaarallisia viettelijättäriä tai viattomia neitoja, vaikka Hämeen-Anttilat muistuttavatkin, että stereotyyppien lomaan on aina mahtunut myös vivahteekkaampia ihmiskuvauksia.

"Rakastuneille ovat tärkeitä asiat, paikat ja esineet, jotka muistuttavat rakastetusta. Ne eivät kuitenkaan voi korvata rakastetun läsnäoloa. Kaukorakastaja on eräänlainen fetisisti."

Lainattavaa riittäisi lisääkin, mutta jätettäköön tällä kertaa tähän, jottei maksa ylikuumene tunteen palosta!

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila: Rakkauden atlas. Otava, 2005. 278 s. ISBN 51-1-20024-0. Lainattu kirjastosta.