Normand Baillargeon: Petit cours d'autodéfense intellectuelle

Normand Baillargeonin kirjan Petit cours d'autodéfense intellectuelle (2006) idea kuulosti hauskalta: kyseessä on siis "älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi". Kirjan lähtökohtana on, että nykymaailmassa meille syötetään niin paljon pajunköyttä muun muassa pseudotieteiden, harhaanjohtavien tilastojen ja ei-niin-kovin-riippumattomien mediasisältöjen muodossa, että kansalaisen kannattaa pitää aivojensa muskelit kunnossa.

Kirjan ensimmäisen osan aiheena ovat kriittisen ajattelun keskeiset työkalut. Baillargeon käsittelee kielenkäyttöä, logiikan perusteita, laskutaitoa ja tilastojen ja todennäköisyyksien tulkintaa. Koulun penkiltä tuttua tavaraa, mutta huomasin kyllä, että etenkin nuo matemaattiset itsepuolustusvalmiudet ovat ainakin minulla melko huonoissa kantimissa. Kirjassa pureskellaan muun muassa sellaisia asioita kuin suuruusluokkien hahmottamista (kuinka paljon oikeastaan onkaan miljoona tai miljardi jotain?) ja tilastojen ja niiden pohjalta piirrettyjen graafien petollisuutta.

Toisessa osassa paneudutaan havainnointiin ja uskomuksiin eli omakohtaisen kokemuksen, tieteellisen tiedon ja tiedotusvälineiden luotettavuuteen. Omakohtaista kokemusta käsittelevä luku oli minusta kirjan mielenkiintoisin. Baillargeon käsittelee siinä muun muassa havaintojen ja muistojen (epä)luotettavuutta. On melkoisen pelottavaa, miten helposti voimmekaan huijata omia tai kanssaihmistemme aivoja. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi tutkimuksesta, jossa koehenkilöille näytettiin videokuvaa auto-onnettomuudesta ja sitten pyydettiin arvioimaan kolariautojen nopeutta. Kysymyksen sanamuodosta riippuen ("smashed" tai "hit") onnettomuuden "silminnäkijöiden" vastaukset olivat aivan erilaisia. Hurjan mielenkiintoisia ovat myös sosiaalipsykologiset kokeet kuten Stanley Milgramin kuuluisa tottelevaisuuskoe, joka saa selkäpiini karmimaan joka kerta.

Tieteellisen tiedon osalta Baillargeon selostaa tieteellisen ajattelun ja etiikan perusteita ja ruotii erilaisten hämärien pseudotieteiden väitteitä. Monessa kohdassa viitataan amerikkalaiseen illusionistiin ja skeptikkoon James Randiin, jonka perustama säätiö lupaa miljoona dollaria sille, joka pystyy valvotuissa olosuhteissa tuottamaan paranormaalin ilmiön. Rahat ovat, yllätys yllätys, edelleen säätiön kassassa. (Wikipedia kertoo, että haasteen sääntöjä on sittemmin muutettu: Randi sai ilmeisesti liikaa aivan poskettomia yhteydenottoja, joten "uudistuneessa haasteessa hakijan täytyy olla jonkinlainen julkisuuden henkilö ja hänen kyvylleen täytyy olla jonkinlainen akateeminen suositus".)

Median valtaa käsittelevässä luvussa puhutaan esimerkiksi tiedotusvälineiden toiminnan poliittisista ja taloudellisista reunaehdoista ja suomitaan median kulisseissa häärääviä PR-toimistoja, jotka orkestroivat uutisia asiakkaidensa mielen mukaisiksi. Minulle uusi oli Baillargeonin käyttämä esimerkki 1990-luvun alusta Irakin sodan aikaisesta Nayirah-skandaalista, mutta vastaavia on toki monia muitakin.

Mielenkiintoisinta kirjassa olivat juuri esimerkit. Niitä olisi voinut olla enemmänkin, sillä monet Baillargeonin nostoista olivat juuri niitä kaikkein tunnetuimpia, jo moneen kertaan vastaan tulleita tapauksia. Esimerkkien välillä kirjoittaja jaaritteli minusta välillä vähän liikaa. Älyllisen itsepuolustuksen tärkeys kävi selväksi jo johdannosta, joten muissa luvuissa olisi ollut tämän aiheen osalta tiivistämisen varaa. Plussaa sen sijaan annan kirjan lopun bibliografiasta, joka sisältää muhkean valikoiman kiinnostavan kuuloisia kirjoja kriittisestä ajattelusta.

EDIT: P.S. Kirja on näköjään ilmestynyt vastikään suomeksikin nimellä Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi (niin & näin, 2011). Arvioita ainakin Hesarissa, Tiede-lehdessä, Kirjavinkeissä ja Valopolku-blogissa.

Normand Baillargeon: Petit cours d'autodéfense intellectuelle. Lux Editeur 2005, 2006. Edition revue et corrigée. ISBN 978-2-89596-044-7. 338 s. Lainattu kirjastosta.

Belgia-projekti: Amélie Nothomb: Hygiène de l'assassin

Belgia-projektini hengessä päätin kirjastoon lähtiessäni tutustua johonkin uuteen belgialaiseen kirjailijaan, mutta nimilista unohtui kotiin enkä ujouspuuskassa rohjennut kirjastonhoitajan puheille, joten otin hyllystä mukaan sen ainoan ennalta tutun nimen eli Amélie Nothombin. Olen lukenut Nothombilta aiemmin kaksi romaania: menestysteoksen Nöyrin palvelijanne (1999, suom. 2011) ja suomentamattoman Métaphysique des tubes (2000), joka edellisen tavoin perustuu Nothombin kokemuksiin elämästä Japanissa. Siinä missä Nöyrin palvelijanne -kirjassa aiheena oli japanilainen työelämä, Métaphysique keskittyi lapsuusmuistoihin.

Hygiène de l'assassin (1992) on Nothombin esikoisromaani. (Kirjaa ei ole suomennettu, mutta ranskan lisäksi se on saatavilla ainakin englanniksi nimellä Hygiene and the Assassin.) Tarinan päähenkilö on iäkäs erakkomainen Nobel-kirjailija Prétextat Tach, joka saa tietää kuolevansa pian vakavaan sairauteen ja ryhtyy yllättäen antamaan haastatteluja. Romaanin alkupuoli marssittaa Tachin luo uteliaan toimittajan toisensa perään. Kukaan ei estä kovin kauaa, sillä groteskin lihavalla Tachilla on etova olemus, äkkipikainen luonne ja pureva kieli. Nämä kirjan ensimmäiset satakunta sivua olivat minusta vähän puuduttavaa lukemista. Tachin epämiellyttävyys tuli selväksi aika äkkiä, mutta sen jälkeen tarina ei tuntunut etenevän oikein mihinkään. Enimmäkseen dialogiin perustuva kerronta oli minusta lähinnä ylinokkelaa tai tekosyvällistä juupas-eipäs-väittelyä Tachin ja toimittajien välillä.

Lopulta alkaa tapahtua, kun Tachin luo saapuu nuori toimittaja Nina, joka on lukenut miehen kirjat suurennuslasilla ja kehitellyt niistä teorioita. (Tai no, "tapahtuminen" on suhteellinen käsite. Juupas-eipäs-linjalla jatketaan koko kirja. Räjähdysten ja takaa-ajojen ystäville tätä ei voi suositella.) Ninaa kiinnostaa etenkin, mikä on Tachin kesken jääneen romaanin salaisuus. Miksi mies vuosia sitten lopetti kirjoittamisen yhtäkkiä? Tätä selvitellessään toimittaja ja kirjailija virittelevät toisilleen kissa ja hiiri -tyyliin toinen toistaan hienostuneempia verbaaliverkkoja ja analyysiansoja. Väittelyä käydään elämästä, rakkaudesta ja kirjallisuudesta. Hyvin korkealentoista siis, ja samalla ällöttävää: Tachilla on sairauden runteleman ruumiin lisäksi melkoisen sairas mieli.

Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Alkupuolella en ollenkaan innostunut Nothombin tyylistä, vaan suoraan sanottuna tylsistyin ja harkitsin jo jättäväni kirjan kesken. Tarinassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - pelkkää keskustelua - eikä siinä ole yhtään miellyttävää henkilöä. Tach oli ylivertaisen vastenmielinen, mutta ei lukija oikein Ninaankaan samaistu. Koko käsittelytapa oli siis jotenkin etäännyttävän intellektuelli, mutta loppua kohden kirjasta tuli silti kaikessa kieroutuneisuudessaan lihansyöjäkasvimaisella tavalla kiehtova.

Hämmentävä lukukokemus siis. Hyvä vai huono? Ainakin huomaan miettiväni kirjaa edelleen, vaikka en on voi sanoa siitä varsinaisesti pitäneeni. Siispä...

TÄSTÄ ETEENPÄIN SEURAA JUONIPALJASTUKSIA. ÄLÄ LUE, JOS HALUAT PYSYÄ PIMENNOSSA.

Hieman lisää pohdintaa kirjan teemoista. Prétextat Tachin salaisuus, jonka Nina vähitellen kaivaa esiin, on nimittäin miehen vuosikymmenten takainen sukurutsainen suhde serkkuunsa Léopoldineen. Serkukset elivät lapsuutensa vanhassa sukukartanossa niin täydellisessä kultaisen huolettomien kesäpäivien idyllissä, että he päättivät olla koskaan kasvamatta aikuisiksi. Prétextat kehitti kaksikolle tieteellisen tarkan ruokavalion ja elintavat, joiden tarkoituksena oli pitää heidät molemmat ikuisesti lapsina, mutta Léopoldinen osalta suunnitelma meni pieleen: hän alkoi muuttua naiseksi. Prétextat päätti siis omin käsin "vapauttaa" serkkunsa naiseuden kärsimyksistä ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Kirjassa Tach piti ja pitää tätä tekoaan kiistattomasti epäitsekkäänä urotekona. Léopoldinen kuolema on hänelle tahrattoman kauneuden huipentuma ja täydellisen rakkauden osoitus. Aiheen myyttiset ja psykologiset ulottuvuudet ovat sinällään mielenkiintoisia. Paratiisi, syntiinlankeemus, ikuinen lapsuus, hullu rakkaus... Tachista tulee mieleen sekä Peter Pan että Dorian Gray. Juonikuvio on kaikessa makaaberiudessaan kiehtova, ja Nothomb kehittelee Tachin vastenmielisestä logiikasta johdonmukaisen rakennelman. Kirja ei ole millään tasolla realistinen, mutta hahmosta tuli mieleen, että ehkä niiden kaikkein karmivimpien tosielämän murhaajienkin aivot toimivat juuri noin. Tarpeeksi kieroutunut mieli voi löytää mille tahansa teolle oikeutuksen vapauden, kauneuden ja rakkauden nimissä.

Luin jostain kirjan arvostelusta, että lapsuuden katoavaisuus ja aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyys on Nothombin tuotannossa toistuva aihe. Tämä ensimmäinen romaani käsittelee aihetta etäännytetymmin kuin myöhemmät teokset, mutta silti esimerkiksi kirjan Léopoldinen syntymäpäivä, 13. elokuuta, on kiintoisasti sama kuin Nothombin oma. Arvostelussa vedettiin yhteyksiä kirjan ja kirjailijan välille myös esimerkiksi ruumiillisuuden tematiikan käsittelyssä. En oikein tiedä, olenko tällaisen lukutavan ystävä, mutta kirjoittajan syömishäiriöiden linssin kautta tarkasteltuna Tachin hahmosta saa tietysti irti vaikka mitä. Nuoren solakan Tachin pakkomielteinen halu kontrolloida omaa ja serkkunsa ruumista, vanhan ylipainoisen Tachin kontrolloimaton himo ahtaa sisäänsä läskiä ja ihraa... Hm.

Pitää ehkä lukea lisää Nothombia.

Amélie Nothomb: Hygiène de l'assassin. Albin Michel, 1992. 181 s. Lainattu kirjastosta.

Belgia-projekti: Jos Suomi olisi Belgia...

Yksi tavoitteeni kirjavuodelle 2012 on tutustua asuinmaani Belgian kirjallisuuteen, jota tunnen hävettävän huonosti. Kokemukseni belgialaisista kirjailijoista rajoittuvat kahteen Amélie Nothombin romaaniin. En ole lukenut edes Tintti-sarjakuvia. Tästä siis alkaa tutkimusmatkani Belgian kirjallisuuteen. Koska maa ei ehkä ole blogin lukijoille kovin tuttu, ajattelin aloittaa pienellä ajatusleikillä.

Jos Suomi olisi Belgia...

Jos Suomi olisi Belgia, suomalaisista noin 3,2 miljoonaa puhuisi äidinkielenään suomea ja 2,2 miljoonaa ruotsia. Maan pohjoispuoli Lapista suunnilleen Kuopion korkeudelle olisi virallisesti suomenkielistä aluetta. Etelässä virallinen kieli sen sijaan olisi ruotsi. Lisäksi Pohjois-Karjalassa asuisi pieni saamea, maan kolmatta virallista kieltä, puhuva vähemmistö.

Suomen pääkaupunki olisi runsaan puolen miljoonan asukkaan Kuopio. Vaikka Kuopio sijaitsisi suomenkielisellä alueella, se olisi virallisesti kaksikielinen ja sen väestöstä lähes 90 prosenttia puhuisi ruotsia. Kuopiossa asuisi myös vilkas kansainvälinen yhteisö.

Suomen pohjoispuolella ei olisi tuntureita ja Jäämerta, vaan toinen suomenkielinen maa, jossa olisi runsaat 8 miljoonaa asukasta. Etelässä Suomen naapurina olisi 32-miljoonainen ruotsinkielinen maa ja idässä 40-miljoonainen saamenkielinen maa. Kaikissa naapurimaissa kerrottaisiin vitsejä suomalaisista.

Suomen suomenkieliset ja ruotsinkieliset eivät olisi yhtä mieltä mistään. Kiemuraisen sisäpolitiikan vuoksi Suomi olisi viime vuonna lyönyt Irakin ennätyksen maana, joka on ollut pisimpään ilman hallitusta (541 päivää).

Pikakurssiksi Belgian herttaisista omituisuuksista suosittelen seuraavaa videota:

Entäs ne kirjat?

Ylläolevasta voi päätellä, että Belgian kulttuurinen ja kirjallinen konteksti on tyystin erilainen kuin Suomen. Pienen eristyneen kielialueen sijasta täällä ollaan suurten naapurien syleilyssä, ja maa itse on kielellisesti ja kulttuurisesti kahtiajakautunut. Erillistä leimallisesti belgialaista kirjallisuutta ei oikeastaan ole olemassa: maan ranskankieliset kirjailijat liittyvät Ranskan kirjallisuuteen, hollanninkieliset Hollannin ja (harvalukuiset) saksankieliset Saksan. Ranskankielinen belgialainen lukee todennäköisemmin ranskalaisten kirjailijoiden kuin flaamilaisten maanmiestensä tuotoksia.

Belgian historia on vaiherikasta. Nykyisen Belgian alueella ovat vuosien saatossa hallinneet niin ranskalaiset, hollantilaiset, espanjalaiset kuin itävaltalaisetkin. Nämä kerrostumat ja kohtaamiset ovat jättäneet jälkensä maan kulttuuriin, ja ehkäpä siksi Belgia tunnetaan muun muassa surrealisteistaan.
Kirjallisuuden kannalta merkillepantavaa on myös se, että väestön hollanninkielisestä enemmistöstä huolimatta koulutetun eliitin kieli oli pitkään ranska, joten vanhempi kirjallisuus painottuu siihen.

"Tämä ei ole piippu." René Magritte: La trahison des images. (Wikipedia)

Lukulistalle?

Wikipedian mukaan Belgian ranskankielisen kirjallisuuden suuria nimiä ovat muun muassa Georges Rodenbach, Émile Verhaeren ja Maurice Maeterlinck. Merkittäviä 1900-luvun kirjailijoita ovat esimerkiksi Géo Norge, Marie Gevers, Thomas Owen, Jean Ray, Arthur Masson, Michel de Ghelderode, Camille Lemonnier ja Simenon sekä surrealistit Paul Nougé, Louis Scutenaire ja Irène Hamoir. Nykykirjailijoista mainitaan Suzanne Lilar, Françoise Mallet-Joris, Conrad Detrez, Henry Bauchau, François Emmanuel, Nicole Malinconi ja Amélie Nothomb.

Hollanninkieliseltä puolelta mainitaan Hugo Claus, Louis Paul Boon, Kristien Hemmerechts, Tom Lanoye, Anne Provoost ja Geert van Istendael. Nämä nimet ovat Wikipedian ranskankielisestä artikkelista: hollanniksi tarjokkaita löytyisi varmaan enemmänkin, mutta hollanniksi kirjoittavien kirjailijoiden osalta minun täytyy joka tapauksessa tyytyä käännöksiin. Suomeksi tältä saralta on saatavilla ainakin blogeissa viime aikoina vilahdellut Annelies Verbekenin Kalanpelastaja (Avain, 2011).

Belgia tunnetaan myös sarjakuvistaan, kuuluisimpana Hergén Tintin eli Tintti. Suomessa ehkä vähän vähemmän luettuja ovat Franquin (Gaston Lagaffen eli suomeksi Niilo Pielisen ja Marsupilamin isä) ja Jijé. Belgiasta tulevat myös Peyon piirtämät smurffit, nuo hilpeät siniset pikkuveikot. Sarjakuvaharrastus on Belgiassa muutenkin varsin vireää: on erikoiskauppoja, festivaaleja ynnä muuta.

Tintti kumppaneineen. (Wikipedia)

Tämä tällä kertaa! En aio tämän Belgia-projektin tiimoilta tehdä itselleni sen kummempaa lukulistaa, vaan mennä minne nenä näyttää. Tutkimusmatka jatkuu...

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya de Yopougon

Guy Delislen Shenzenin jälkeen jatkan tutkimusmatkaa sarjakuvien pariin Marguerite Abouet'n ja Clément Oubrerien Aya de Yopougonin (2005, suom. 2010) parissa. Kirjaston hyllystä bongaamani kirja näytti epämääräisesti tutulta, ja jälkeenpäin hoksasin Sallan kirjoittaneen tästä vastikään.

Marguerite Abouet'n omiin nuoruusmuistoihin perustuva kirja kertoo 19-vuotiaan Ayan elämästä Norsunluurannikolla 1970-luvun lopulla. Aihe oli kerrassaan virkistävä. Afrikka on minulle kovin tuntematon maanosa, ja Norsunluurannikosta tulevat mieleen vain köyhyys ja levottomuudet. Oli hauskaa kurkistaa sarjakuvan kautta ihan tavallisten ihmisten ihan tavalliseen arkeen. Aya perheineen ja ystävineen elää Abidjanissa ei-niin-hienossa Youpougonin kaupunginosassa. Nuorison elämän täyttävät nuorison ilot ja murheet: karataan vanhemmilta salaa bileisiin, tapellaan poikien huomiosta, lintsataan koulusta ja niin edelleen.

Tarinan pääosassa ovat Aya ja hänen ystävänsä Bintou ja Adjoua. Aya on kolmikosta vakavamielisin: opiskelee ahkerasti ja aikoo lääkäriksi. Bintoua ja Adjouaa kiinnostaa enemmän miesten iskeminen. Kerronnan sävy on kevyt, vaikka tarinassa käsitellään vakaviakin asioita. Kolmikon maailmaan kuuluvat tyttöjen jutut - juorut, huvittelu, unelmat - mutta myös niukan arjen asettamat rajoitteet ja yhteisön odotukset sille, miten nuorten naisten pitäisi elämäänsä elää.

Juonen osalta täytyy tunnustaa, että välillä olin vähän pihalla kohtalaisen lukuisten henkilöiden suhteen. Kukas tämä nyt olikaan, kenen kaveri tai sukulainen? Lievää hämmennystä aiheutti myös henkilöiden puheenparsi, kunnes kirjan loppuun päästyäni hoksasin viimeisiltä sivuilta Yopougonin slangin sanaston, joka valaisi muun muassa takapuolen monen monituisia lempinimiä Norsunluurannikolla.

Clément Oubrerien piirrosjälki on eloisaa, humoristista ja värikylläistä. Kirjan tunnelmat tuntuvat aidoilta: yön mustuus, päivän paahde. Näytesivun voi vilkaista täältä. Mielenkiintoinen on myös Kepan sivuilla ilmestynyt Marguerite Abouet'n haastattelu, jossa kerrotaan muun muassa, että Aya-kirjojen pohjalta (ranskaksi niitä on ilmestynyt ainakin kuusi) on tekeillä myös täyspitkä animaatioelokuva.

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya de Yopougon 1. Gallimard 2005. Lainattu kirjastosta. Suomeksi: Aya - elämää Yop Cityssä, Arktinen banaani 2010.

Guy Delisle: Shenzhen

Kirjallisiin uudenvuodenlupauksiini kuului kokeilla tänä vuonna sarjakuvien lukemista. Kun tammi- ja helmikuulle vielä osui Satun luettujen sarjakuvateemainen minihaaste, mikäs tämän parempi ajankohta tutustua tähän minulle toistaiseksi vieraaksi jääneeseen kirjallisuudenlajiin. Guy Delislen Shenzheniä (2000, suom. 2010) olin selaillut jo aiemmin, ja viime aikoina nimi on vilahdellut kirjablogeissakin (ainakin Norkulla ja Sallalla), joten tästä oli hyvä aloittaa.

Sarjakuvassa kanadalainen Guy matkustaa työmatkalle Kiinan Shenzhenissä sijaitsevaan animaatiostudioon. Kirjan "juoni" rakentuu pienistä kohtauksista, joissa Guy ihmettelee kiinalaista elämänmenoa ja kohtaa kulttuurisokkeja. Delislen huomiot arjesta ummikkona vieraassa maassa ovat hauskoja ja ennen kaikkea riemastuttavan osuvia. Pienten havaintojen kautta rakentuu käsinkosketeltavia tunnelmia siitä, millaista on olla yksin uppo-oudossa paikassa ja käsittämätöntä kieltä puhuvien ihmisten ympäröimänä. Esimerkiksi tämä Deslislen nettisivuilta löytyvä näytesivu, jossa Guy yrittää ensimmäisenä iltanaan Shenzhenissä sammuttaa hotellihuoneen valot, on minusta mainosti havainnoitu yksityiskohta matkalaisen arjesta. Kohtaamiset oudosti käyttäytyvien kiinalaisten kanssa ovat vielä hulvattomampia.

Vähän suhruinen mustavalkoinen piirrosjälki korostaa Shenzhenin likaista ankeutta ja Guyn apeita tunnelmia. Huumoripitoisia kohtauksia rytmittävät silloin tällöin koko sivun kokoiset tunnelmakuvat, joissa kaupungin kummallinen arkkitehtuuri ja harmaat ihmismassat näyttäytyvät koko komeudessaan. Kuvia olisi voinut pysähtyä tutkiskelemaan tarkemminkin: olen varma, että minulta jäi huomaamatta monta mielenkiintoista yksityiskohtaa. Sarjakuvien lukeminen vaatii ehkä vähän harjaantumista. Näin noviisina minulla oli vähän vaikeuksia rauhoittua katselemaan kirjaa eikä vain lukea prötköttää puhekuplia eteenpäin.

Shenzhen oli joka tapauksessa erittäin positiivinen kokemus, joten haluaisin lukea Delisleltä muutakin. Ja miksei muitakin sarjakuvia!

Guy Delisle: Shenzhen. Editions L'Association, 2000. Lainattu kirjastosta. Suomeksi: Shenzhen, WSOY 2010.

Anna Gavalda: L'échappée belle (Karkumatka)

Ihastuin aikoinaan täysillä Anna Gavaldan novellikokoelmaan Kunpa joku odottaisi minua jossain, nautin kovasti Kimpassa-romaanista ja pidin myös Viiniä keittiössä -romaanista. Gavalda-innostukseni taitaa olla laskusuunnassa, sillä tuorein lukukokemukseni Karkumatkan parissa (L'échappée belle, 2001, suom. 2010) oli vähän laimeasti ihan kiva.

Pienoisromaanissa pari-kolmekymppiset sisarukset Garance, Lola ja Simon lähtevät maalle sukulaishäihin, mutta karkaavat kesken päivän hetken mielijohteesta omille teilleen ja poimivat kyytiin myös pikkuveli Vincentin.

Leppeä kesäpäivä, lapsuusmuistot, leikinlasku ja hulluttelun sekaan hiipivä tietoisuus siitä, että nuoruus on salavihkaa valumassa nelikon käsistä. Siinä kirjan ainekset. Kuulostaa hyvältä. Jotenkin minulta jäi silti tavoittamatta kirjan pointti. Olisin ehkä halunnut lukea tämän tarinan mieluummin novellina (jolloin siihen olisi tarvittu napakka loppukäänne) tai kunnon romaanina (jolloin siihen olisi tarvittu lisää syvyyttä). Nyt sinänsä lupaavalta kuulostava aihe jäi jotenkin ilmaan, pinnalta raapaistuksi, ja kirja tuntui jokseenkin tyhjänpäiväiseltä.

Karkumatkan minäkertoja Garance oli vähän ärsyttävä, mutta Gavaldan kertojanänessä on kuitenkin jotain, josta edelleen pidän. Erityisesti ihailen Gavaldan luontevaa dialogia: kirjan henkilöt puhuvat minusta juuri niin kuin ranskalaiset puhuvat (en tosin tiedä, ovatko ranskalaiset itse samaa mieltä). Olisi mielenkiintoista tutustua kirjan suomennokseen. Arkikielisen dialogin lisäksi voisin kuvitella, että hankalia käännettäviä ovat olleet ranskalaisen arjen yksityiskohdat, joita tekstissä viljellään tiuhaan. Monen sivuhenkilön kuvaukseksi riittää esimerkiksi se, minkä ketjun kaupasta hänen vaatteensa näyttävät olevan ostettu.

Lopputulemana sanoisin siis, että Karkumatka ei ollut suuri suosikkini, mutta olen silti valmis antamaan Gavaldalle vielä uuden mahdollisuuden ja kokeilen ehkä joskus Lohduttaja-romaania.

Kirjasta muualla:
Kirjavinkit (Irja tykkäsi)
Kirjainten virrassa (Hanna ei tykännyt yhtään)
Lumiomena (Katja tykkäsi kesäkirjana)
Järjellä ja tunteella (Susa tykkäsi, mutta kaipasi jotain enemmän)
Mari A:n kirjablogi (Mari tykkäsi)
Satun luetut (Satu tykkäsi)
Naakku ja kirjat (Naakku tykkäsi, vaikkakin vähemmän kuin Gavaldan novelleista)

Anna Gavalda: L'échappée belle. France Loisirs, 2001. 160 s. Suomeksi Karkumatka, Gummerus 2010. Lainattu kirjastosta.

Jos minä saisin valita...

Kirjojen keskellä -blogin Maija haastoi minut vastaamaan tähän vapaavalinnaisuudessaan hirmuisen hankalaan haasteeseen. Mutta yritetään! Kirjablogin hengessä pysyttelen kirjoihin liittyvissä haaveissa, pienissä ja suurissa:

Jos minä saisin valita...

... omistamillani kirjoillani olisi kotona mukavammat olot kuin tällä hetkellä (toistaiseksi pahvilaatikoissa remontin takia)

... joku muu pyyhkisi pölyt kirjahyllystäni (siis sitten kun minulla taas sellainen on)

... voisin omistaa enemmän aikaa lukemiselle

... lähikirjastostani saisi lainata kerralla useamman kirjan (eli enemmän kuin korkeintaan 5 kauno- tai tietokirjaa ja 5 sarjakuvaa kerralla)

... kirjat olisivat edullisempia (mutta kirjailijat ja kustantajat ansaitsisivat työstään reilun korvauksen) 

... suomalainen kirjastolaitos toimisi maailmanlaajuisesti

... kaikilla maailman lapsilla olisi mahdollisuus oppia lukemaan.

Haastan mukaan kaikki, jotka haluavat tehdä omia valintojaan!

Blogistanian Globalia 2011 - minun ehdokkaani

Kirjavassa kammarissa esiteltiin muutama viikko sitten Blogistanian Finlandian innoittama uusi jännittävä kirjallisuuspalkinto Blogistanian Globalia, jossa etsitään parhaita ulkomaisia, vuonna 2011 Suomessa suomeksi tai ruotsiksi julkaistuja, aikuisten kaunokirjallisia teoksia. Oma Finlandia-ehdokaslista jäi minulta tekemättä, joten tähän äänestykseen halusin ehdottomasti osallistua. Ilmoitan siis mukaan kaksi hienoa käännöskirjaa.

(Pahoittelut myöhästyneestä postauksesta! Ajastin julkaisun hyvissä ajoin, mutta olin väärällä aikavyöhykkeellä...)

1. Sarah Waters: Vieras kartanossa

Sarah Watersin perienglantilainen kummitustarina ihastutti kirjablogisteja viime vuonna ja hurmasi minutkin. Otin kirjan matkalukemiseksi, ja se sai lentokenttäjonot tuntumaan suorastaan liian lyhyiltä! Kirjassa oli vahva, vangitseva tunnelma, mielenkiintoiset henkilöhahmot - esimerkiksi yhtä aikaa lukijan otteesta lipsuva ja mukaansa vetävä minäkertoja tohtori Faraday - ja juoni, jonka jännite pysyi yllä loppuun asti ja viimeisen sivun ylikin.

Luin tästäkin kirjasta alkuperäisteoksen The Little Stranger (Virago, 2009). Suomennos ilmestyi huhtikuussa 2011 Tammelta, kääntäjänä Helene Bützow. Tuija Kuuselan suunnittelema kansi tavoittaa kirjan aavemaisen tunnelman. Tammen aiempia Waters-käännöksiä ovat vuonna 2006 ilmestynyt Silmänkääntäjä (Fingersmith, Virago, 2002) ja vuonna 2007 ilmestynyt Yövartio (The Night Watch, Virago, 2006).


2. David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Ranskalaisen David Foenkinoksen teos La délicatesse (Gallimard, 2009) ilmestyi suomeksi tammikuussa 2011 Gummeruksen kustantamana. Luin kirjasta alkukielisen version, joten en valitettavasti voi kommentoida Pirjo Thorelin käännöstä, mutta ehdottomasti kääntämisen arvoinen kirja! Blogiarviossani kirjoitin sen olevan "yhtä aikaa vakava ja kepeä kuvaus surusta ja surun väistymisestä: siitä, miten elämä voittaa ja sydämen sanakirja tietää vastaukset". Pidän myös Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemasta kannesta, vaikka hiukan epäröinkin sen "naisellisuutta". Tämä kirja on nimittäin ainoa viime vuonna lukemani kirja, jonka sain myös mieheni lukemaan, mutta suomalaisella kannella se ei olisi välttämättä mennyt seulasta läpi. :)

Tammikuussa 2012 Gummerukselta ilmestyi toinen Foenkinos-käännös, Vaimoni eroottinen potentiaali (Le potentiel érotique de ma femme, Gallimard, 2004). Sekin kannattaa lukea, vaikka jotkut Nathalieen ihastuneet kanssabloggaajat ovatkin hiukan pettyneet tähän uutuuteen.



Blogistanian Globalian tulokset julkistetaan Kirjavassa kammarissa huomenna. Nyt jännittämään!

Mitä luin tammikuussa

 

Vuoden alku on ihanaa aikaa: edessä kaksitoista aivan käyttämätöntä kuukautta! Monien muiden kirjabloggaajien tavoin aloitin vuoden muistelemalla mennyttä ja suunnittelemalla tulevaa. Panin pakettiin myös Taiteilijaelämää-haasteen, mutta taiteilijaromaaneja tulee blogissa kyllä näkymään jatkossakin.

Uuden vuoden ensimmäiseksi luetuksi kirjaksi sattui Wladimir Kaminerin Ryssändisko, letkeä muistelmakertomuskokoelma nuoren miehen muutosta Neuvostoliitosta Berliiniin 1990-luvun kuohuvina alkuvuosina. Suosittelen kirjaa maahanmuuttotarinoiden, huumorin, venäläisen mentaliteetin tai boheemin Berliinin ystäville ja miksei muillekin - nopealukuinen kirja hulahtaa tuosta vain.

Aivan toisenlaisiin tunnelmiin vei Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Vahvatunnelmainen kirja, jossa elettiin vanhojen kirjojen, rappeutuvien kartanoiden ja synkkien perhesalaisuuksien maailmassa, vei mukaansa, mutta jäi hopealle vertailussa muutama kuukausi sitten lukemaani Sarah Watersin Vieraaseen kartanossa. (Kirjoitukseni Watersin kirjasta on kyllä vähän lattea siihen verrattuna, miten paljon pidin kirjasta. Lukekaa vaikka Booksyn tuore juttu, paljon parempi.)

Taas ihan erilainen kirja oli Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, arjenmakuinen kuvaus intohimoista ja perhearjesta. Hyvä sekin. Marttisen tuotantoa haluaisin lukea lisääkin: kommenttien vinkkien perusteella kiinnostavalta kuulostaa esimerkiksi Mistä kevät alkaa.

Lukukuukauden päätti dekkariklassikko, Agatha Christien Neiti Marplen viimeinen juttu. Edellisen kerran olen lukenut Christietä vuosia sitten, ja oli kerrassaan hurmaavaa palata näiden kotoisten murhapähkinöiden pariin.

Tällä viikolla on kirjablogimaailmassa jännät paikat, sillä huomenaamulla bloggarit (minäkin!) julkistavat kukin omat ehdokkaansa maailmanhistorian ensimmäiseen Blogistanian Globalia -kisaan. Voittajakirja paljastuu Kirjavassa kammarissa torstaina 2. helmikuuta. Jännitys tiivistyy!

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa vanha kunnon dekkari! Innostuin palaamaan Agatha Christien pariin luettuani Sallan lukupäiväkirjasta äänikirjoista Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus. Minun Miss Marpleni oli kylläkin perinteisesti paperilla. Sleeping Murder (1976) eli suomeksi Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY, 1977) on, kuten nimestä voi päätellä, viimeinen julkaistu Marple-mysteeri. Kirja julkaistiin postuumisti Dame Agathan kuolinvuonna, mutta hän kirjoitti sen ilmeisesti "varastoon" jo sodan aikana.

Juoni on taattua Christie-kamaa: englantilainen pikkukylä, teenjuontia, palveluskuntaa ja kaikilla jotain salattavaa. Päähenkilöinä ovat uusiseelantilainen nuoripari Gwenda ja Giles, jotka muuttavat vanhaan taloon Englannin rannikolle ja huomaavat kauhukseen, että paikassa on jotain mätää. Mutta mitä? Amatöörisalapoliisit käyvät toimeen ja saavat pian avukseen alan uranuurtajan neiti Marplen.

Neiti Marplen suhteen hämmästyin heti kättelyssä Christien kuvauksesta, jonka mukaan "Miss Marple was an attractive old lady, tall and thin, with pink cheeks and blue eyes, and a gentle, rather fussy manner". Minä olin aina kuvitellut neiti Marplen pienikokoiseksi! Muuten hahmo oli vanha tuttu herttainen vanhapiika, jossa yhdistyy herkullisesti ymmärtäväinen lempeys ja tyyni kyynisyys. "It really is very dangerous to believe people. I never have for years."

Hämmästyttävää neiti Marplessa on tietysti se, miten hän onnistuu aina ujuttautumaan sinne, missä tapahtuu. Tällä kertaa Marple astuu kuvaan mukaan jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kautta ja sen lisäksi löytää murhapaikkakunnalta ties keitä tutun tuttuja, joiden kanssa rupattelemalla arvoitus vähitellen ratkeaa. Ehkä hiukan kaukaa haettua, mutta ei haittaa. Christien dekkareiden viehätys on juuri siinä, miten satunnaiset, irralliset palapelin palaset lopulta napsahtavat yhteen tavalla, jonka voin lukijana hyväksyä arvoituksen tyydyttäväksi ja uskottavaksi ratkaisuksi, vaikka arkitodellisuuden uskottavuudesta nämä kuviot ovat tietysti melko kaukana. Lukiessa täytyi ihailla Christien tekniikkaa: vihjeitä oli siroteltu sopivasti matkan varrelle niin, että siellä täällä saattoi aavistaa, että tässä on nyt jonkinlainen johtolanka, mutta lankojen solmimisen jätin ilomielin neiti Marplen hoidettavaksi.

Edellisen Christie-dekkarin lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten nyt osaa oikein vertailla Neiti Marplen viimeistä juttua muihin. Ehkä vähän tylsäksi koin epäiltyjen tietynlaisen samankaltaisuuden: vetävimpiä tämäntyyppisiä murhamysteerejä ovat ne, joissa on kokonainen liuta keskenään aivan erilaisia epäiltyjä - ja mahdollisesti lisäjännitysmomenttina suljettu tila, tyyliin Eikä yksikään pelastunut tai Idän pikajuna. Mutta viihtyisää luettavaa Sleeping Murder oli. Näiden perinteisten whodunnit-dekkareiden pariin on mukavaa palata silloin tällöin kun kaipaa kurkistusta maailmaan, jossa paha saa palkkansa ja kupillinen teetä auttaa aina.

Kirjastosta lainaamani pokkaripainoksen viimeisellä sivulla mainostetaan muuten hauskan kuuloista kirjaa, Anne Hartin teosta Agatha Christie's Miss Marple, jossa kirjoittaja rakentaa Christien Marple-tuotannon eli yhteensä 12 romaanista ja 20 novellista kaivettujen tietojen perusteella neiti Marplen "elämäkerran".

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case. Harper, 2002 (alkuperäinen 1976). 303 s. ISBN 978-0-00-712106-9. Lainattu kirjastosta.