31. tammikuuta 2021

Daphne du Maurier: Rebecca

Netflixin elokuvaversio (2020) sai minut tarttumaan uudelleen Daphne du Maurierin Rebecca-klassikkoon (1938). Olin lukenut kirjan aiemmin vuosia sitten, ja elokuvan katsottuani jäin miettimään, millainen alkuperäisteos olikaan. 

Ah, kyllä kannatti! Olen ollut viime päivät aivan Rebeccan pauloissa. Englantilaisessa yläluokassa, jylhissä kartanoissa, onnettomassa rakkaudessa ja menneisyyden salaisuuksissa on aina sitä jotain, mutta tässä kirjassa niiden tenho on viritetty huippuunsa. Mahtavaan Manderleyhin saapuva nuori morsian - nimettömäksi jäävä minäkertoja - vie lukijan mukanaan suuren talon kolkoille käytäville, tuulenpieksemään merenrantaan, kello viiden teelle, puutarhan atsaleojen huumaavaan tuoksuun... Jokainen yksityiskohta asettuu paikalleen osaksi tiiviistunnelmaista, pahaenteisen arvoituksellisuuden värittämää kudelmaa.

Rebeccaa kuvataan kai usein kauhuromanttiseksi, mutta varsinaiset kauheat tai romanttiset tapahtumat sinänsä muodostavat sen jännitteestä vain osan. Elokuvaversion nähtyäni olin tyytyväinen, että luin kirjan uudestaan. Viihdyin hyvin elokuvankin parissa (ah, ne miljööt ja vaatteet!), mutta sen saamat valtaosin ei-kovin-mairittelevat arviot ovat kyllä oikeassa sen suhteen, että vaikka elokuva seuraa kohtalaisen uskollisesti tarinan juonta, kirjaan verrattuna se vain raapaisee pintaa mitä tulee juurikin kirjan tunnelmaan ja esimerkiksi henkilöiden psykologisen ulottuvuuksiin ja heidän välisiinsä jännitteisiin.

Uudessa elokuvaversiossa esimerkiksi minäkertojan suhde tuoreeseen aviomieheensä välittyy yksiulotteisempana kuin kirjassa. Kirjan alussa parikymppinen, vähävarainen nuori nainen toimii amerikkalaisrouvan seuraneitinä Monte Carlossa ja tutustuu siellä Maxim de Winteriin, kuuluisan Manderley-kartanon omistajaan, joka on edellisvuonna menettänyt vaimonsa traagisessa onnettomuudessa. Pikahäiden ja kuherruskuukauden jälkeen pari matkustaa Englantiin, jossa nuorelle vaimolle käy pian selväksi, että edesmenneen Rebeccan varjo on Manderleyssä läsnä kaikkialla. Hän kärsii lamauttavasta ujoudesta ja alemmuudentunnosta, haluaa miellyttää, mutta tietää ettei voi koskaan korvata kaikkien ihailemaa Rebeccaa sen kummemmin itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehensä kuin talon palveluskunnankaan silmissä. Kirjan kaikkia henkilöitä vaivaa vakava stiff upper lip, mutta pinnan alla kuohuu tunteita häpeästä kateuteen ja kunniantunnosta kostonhimoon. Rouva ja herra de Winter ovat molemmat raivostuttavia: moneen kertaan tekisi mieli huutaa, että avatkaa nyt jäykistelijät suunne ja puhukaa toisillenne. Mutta jotenkin heitä silti ymmärtää, tai ainakin heistä kiinnostuu.

Nyt haluaisin nähdä myös Rebeccan aiemman elokuvasovituksen, jolla Alfred Hitchcock vuonna 1940 pokkasi parhaan elokuvan Oscarin. Ja lukea lisää Daphne du Maurieria.

14. tammikuuta 2021

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Ihastuin muutama vuosi sitten Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan, joten tartuin ilolla tähän saman kirjoittajan samanoloiseen teokseen. 

Herra Darwinin puutarhuri (2009) sijoittuu 1800-luvun Englantiin, kylään jossa asuu kuulu tiedemies herra Darwin. Darwinia ei kirjassa kuitenkaan tavata, vaan keskushenkilönä on hänen puutarhurinsa Thomas Davies, elämän koettelema, edesmennyttä vaimoaan sureva leskimies. 

Pienimuotoisen romaanin ominaislaatu on sen kerronnassa. Fragmentaarinen, kertojaa ja rytmiä alati vaihteleva teksti kurnuttaa sammakkona, koputtelee kirkonpenkkiin, pyörii suuntaansa etsivänä ajatuksena hillopurkkia kellarista hakevan naisen mielessä, rakentaa maailmaa jossa on sänkipellot ja sähkö ja synti, kaikki limittäin. 

Nautin kirjasta, vaikka William N:ään verrattuna lukukokemukseni jäi tällä kertaa hieman laimeammaksi. Kirjan tyyli ja rakenne vaatii ehkä oikeanlaisen mielen- tai vireystilan, jota en lukuhetkellä ihan tavoittanut, mutta vaikutuin Carlsonin rikkaasta ja kokeilevasta kielenkäytöstä ja sen tehokkuudesta kirjan tunnelman luomisessa.

10. tammikuuta 2021

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

En muista, miten tämä kirja on hyllyyni päätynyt. Ehkä tarttunut mukaan jostain kirjakaupan alelaarista, sillä en muista, että olisin koskaan tarkoituksella hakeutunut nimenomaan Toivo Pekkasen pariin. Totta puhuen en olisi tiennyt tai muistanut Pekkasta lainkaan, ellei Lapsuuteni (1953) olisi sattunut löytymään hyllystäni.

Mutta onneksi löytyi! Lapsuuteni oli minulle todella vaikuttava lukukokemus. Pekkasen omaelämäkerta kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1902 syntyneen kirjailijan lapsuudesta, pikkupojan ensimmäisistä muistikuvista kiikkutuolissa isän polvella aina aikuisuuden kynnykselle, sisällissodan vuosiin.

Pekkaset olivat vaatimaton työläisperhe, ja lapsiluvun kasvaessa ja isän terveyden heikentyessä perheen osaksi tulee suoranainen köyhyys. Lapsen silmin koettu elämän epävarmuus, arjen kurjuus, vatsaa kalvava nälkä ja niihin liittyvä häpeä on raastavaa luettavaa. Kirja toi konkreettisesti lähelle ajatuksen siitä, että tällaista elämä tosiaan oli Suomessakin ei loppujen lopuksi niin kovin kauan sitten ja on edelleen monille ympäri maailmaa. Tällaista minunkin perheeni elämä olisi voinut olla, ja näin minäkin olisin sen voinut kokea...

Pekkasen tavassa kirjoittaa limittyy aikuisen reflektoiva katse ja lapsen välitön kokemus. Lapsuuttaan muisteleva aikuinen ei aina tiedä tai muista "tärkeitä" tosiasioita - vuosia, paikkoja, ihmisiä - mutta tavoittaa edelleen sen, miltä tuntui kirjastonhoitajan ankara katse tai merituulena puhaltava seikkailun odotus. Nuori Toivo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi ja pakenee ankeaa arkeaan ajatusten avaruuteen. Koulun ja kirjaston kirjat, silloin kun niitä käsiinsä saa, avaavat pojalle kokonaan uusia maailmoja. Herkän pojan lapsuus- ja nuoruuskuvauksessa on jotain samaa kuin Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisissa teoksissa.
 
Hieno alku uudelle kirjavuodelle!