Päivä 18 - Kirja, johon petyin

Tämän päivän kysymys tuntuu jotenkin epäreilulta. Jos kirja osoittautuu pettymykseksi, onko se kirjan vika? Omat odotuksethan siinä ovat olleet pielessä.

Pettymyskirjat ovat usein niitä, joista on kuullut kamalasti kehuja etukäteen. Kun odotukset nousevat taivaisiin, saattaa käydä niin, ettei loistavakaan kirja veny niiden tasolle. Luulen, että esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus (2008) olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen ilman kirjan saaman valtaisan julkisuuden luomia ennakko-odotuksia. Pidin kyllä Puhdistuksesta, mutta olisi ollut mukavaa "löytää" se itse.

Sitten on sellaisiakin tapauksia, että itse kirjasta saattaa pitää paljonkin, mutta siltä vain odotti jotain muuta. Jotenkin tämänsuuntaisesti minulle kävi F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925) kanssa. Kirja oli hyvä, mutta olin kuvitellut sen sen jotenkin erilaiseksi, kehitellyt päässäni ihan omat Gatsbyt ja kumppanit 1920-luvun kuplivine jazz-tunnelmineen.

Voisi olla mielenkiintoista lukea kirja uudelleen. Ehkä toisella kerralla malttaisin keskittyä Fitzgeraldin versioon omani sijaan?

Sofi Oksanen: Puhdistus

Lehtijuttujen perusteella olen pitänyt Sofi Oksasta naisena, jolla on omituiset hiukset ja paljon mielipiteitä, mutta en jostain syystä ole ollut tarpeeksi kiinnostunut syventyäkseni hänen teoksiinsa.

Kun Puhdistus (2008) sitten tuli kuusen alla vastaan, aloin lukea kirjaa sen saamaan julkisuuteen nähden suhteellisen vähäisin ennakko-odotuksin ja -tiedoin. Käsitykseni kirjan aiheestakin oli hyvin hatara. Jotain dramaattisia prostituutiojuttuja kai? Siksipä olinkin myönteisesti yllättynyt siitä, miten hienosti Oksanen kirjoittaa pienistä asioista. Tarinan käänteissä riittää toki draamaa, mutta toiminta tapahtuu eleiden, äänten, hajujen ja tunnelmien tasolla.  Kärpästen surina, mätänevä liha, olkien kahahdukset...

Aliiden aivoissa pullisteli. Verhot lepattivat vimmatusti, nipistimet kilisivät, kangas paukkui. Tulen naksunta oli kadonnut, kellon raksunta jäänyt tuulen alle. Kaikki toistui. Vaikka rupla oli vaihtunut kruunuksi ja sotilaskoneiden lennot hänen päänsä päällä vähentyneet ja upseerinrouvat hiljentäneet äänensä, vaikka Pitkän Hermannin kaiuttimista soi joka päivä itsenäisyyslaulu, aina tuli uusi krominahkasaapas, aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, hylsyt metsissä tummenneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat.

Puhdistuksesta on tietysti kirjoitettu palstametreittäin. Blogimaailmassa kirjasta näkyy käytäneen vilkasta keskustelua esimerkiksi HS:n Lukupiirissä ja Sallan blogissa, ja hyviä huomioita sattui silmään myös Inalta ja Almafiinalta.

Kirjan vastaanotosta kiinnostuneena vierailin myös Oksasen omilla sivuilla, jonne on koottu ylistystä niin, että heikoimpia hirvittää. Tämä kirjailija osaa kansainvälisen tason markkinoinnin! Kiinnostava osio sivustolla on myös kokoelma Puhdistuksen käännösten kansikuvia eri puolilta maailmaa. Suomalainen kansi on kelvannut sellaisenaan virolaiseen, hollantilaiseen ja puolalaiseen versioon. Kannen tyyli ja värimaailma ovat innoittaneet myös saksalaisen ja unkarilaisen käännöksen kantta:
Englanninkielisissä (vasemmalla amerikkalainen, keskellä brittiläinen versio) ja latvialaisessa käännöksessä on käytetty valokuvia ja korostettu historiateemaa. Minun makuuni kuvat ovat jotenkin liian siistejä. Putipuhdas esiliina? Korkokengät? Ylpeä aatelisrouva?
Valokuvia on käytetty myös tsekkiläisessä, hepreankielisessä ja norjalaisessa käännöksessä. Tsekkiversio on minusta kamala: näyttää ihan joltain "näin tulet toimeen äitisi kanssa" -oppaalta. Hepreankielisestä kannesta tulee mieleen valohoitoa saava seniori (olisiko Aliidella spagettiolkaimet?), vaikka kuvan asettelu onkin kiinnostava. Norjalaiset puolestaan ovat nostaneet iäkkään Aliiden sijasta etualalle nuoren Zaran.
Lopuksi kolme hyvin erilaista graafista ratkaisua Islannista, Italiasta ja Ruotsista. Miten monin tavoin samaa kirjaa voikin kuvittaa!

Islantilainen versio muka-kyrillisine kirjaimineen ja punaisine taustoineen henkii toisaalta Neuvostoliiton aikaa ja toisaalta perinteistä talonpoikaisestetiikkaa. Kärpänen on tässäkin päässyt toiminnan keskiöön. Italialaisesta versiosta taas tulee mieleen 1960-70-luku, esimerkiksi tämän, tämän tai tämän tapaiset kannet. Piirroksen korvakorukahle on temaattisesti hieno idea. Mielenkiintoista muuten, että juuri nämä kaksi aihetta - kärpänen ja korvakoru - on nostettu esiin niin monissa kansissa. Lieneekö kyseessä Sanna Sorsan suunnittelemien alkuperäiskansien vaikutus vai teksti itse?

Tulenhehkuinen ruotsalaiskansi sen sijaan on ihan eri linjoilla. Kannen perusteella odottaisin väkivaltaista trilleriä - enkä taitaisi ollenkaan tarttua kirjaan.

Viimeisenä vielä ranskalaisen käännöksen kansi. Monet ranskalaiset kustantamothan vetävät aika minimalistista linjaa näissä kansiasioissa: esimerkiksi Gallimard läiskäisee vain punaisen otsikon vaalealle taustalle, ja se on sitten siinä. Yksinkertaisten kansien päälle kääritään tarpeen mukaan erillisiä paperikaistaleita, jotka mainostavat kirjan saamia palkintoja tai muuta huomioitavaa. Viereisestä kuvasta ei näy, onko Purgen kannen valokuva vanhan naisen kädestä tällainen irtolipare vai osa itse kantta.

Mitä mieltä olette Puhdistuksen kansista? Voivatko huonot kannet pilata hyvän kirjan - tai kannustaa tarttumaan teokseen, joka muuten jäisi lukematta?

Kuvat: http://www.sofioksanen.com/