Luettuja 2019 - kolmas osavuosikatsaus

Kesän ja syksyn kirjoja, joiden mukana matkasin Guernseyn saarelta Saint-Helenalle ja Louisianan Grand Islelle ja Suomenlinnasta Pääsiäissaarille. (Saaritematiikka toimikoon aasinsiltana.)

Mary Ann Schaffer & Annie Barrows: Guernsey Literary and Potato Peel Society (2008)

Tämä kirja on hurmannut monet, ja hurmasi minutkin. Ihana tunnelma, ja kirjeromaanimuoto viehätti. Guernseyn saari oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten nojatuolimatka historiaan oli siltäkin osin antoisa. Haluaisin nähdä myös elokuvan!

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja (2007)

Samankaltaiset tunnelmat kuin Vanhan rouvan lokikirjasta. Oli kiinnostavaa lukea omia teitään kulkevan eläkeläisrouvan matkoista, mutta kirjojen tunnelma on kovin melankolinen. Tämäkin kirja vei saarelle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään: en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, millainen paikka Saint-Helenan saari on (paitsi Napoleonin vankila). 

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle (2001)

Mökin kirjahyllystä poimin lukemiseksi Anita Hallaman otteita päiväkirjoistaan, joissa hän kirjoittaa suhteestaan Urho Kekkoseen. Presidentin ja diplomaatinrouvan suhde oli Kekkosen ajan Suomessa julkinen salaisuus. Tällä kirjalla Hallama halusi vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tuoda julkisuuteen oman näkökulmansa.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia kurkistuksia legendaarisen, karismaattisen valtionpäämiehen yksityiseen puoleen, ja Hallama itsekin vaikuttaa olleen aikamoinen persoona.

Historiallisena dokumenttina kirjaan ei voine aivan varauksetta luottaa. Hallaman päiväkirjat heijastavat tietysti ensinnäkin kirjoittajan subjektiivista käsitystä ja kokemusta, ja toisekseen kirjan esipuheessa käy ilmi, että Hallama on ottanut mukaan vain valikoituja otteita muistiinpanoistaan. Monissa niistä hän siteeraa Kekkoselta saamiaan kirjeitä, mutta itse kirjeitä ei julkistettu (lieneekö tämä muuttunut sittemmin?), ja Hallaman kirjeet Kekkoselle eivät ole säilyneet.

Kate Chopin: The Awakening and Other Stories (1899)

Olin aiemmin kuunnellut Kate Chopinin romaanin The Awakening (Herääminen) (1899) äänikirjana, mutta päästyäni käymään viime vuonna Louisianassa innostuin ostamaan kirjan ja lukemaan sen uudelleen, tällä kertaa paperilta. Tässä painoksessa mukana oli myös Chopinin lyhyempiä novelleja.

The Awakening herätti minussa samankaltaisia mietteitä kuin ensimmäisellä kerralla: ihastusta Chopinin rohkeudesta porautua sovinnaisen naisen epäsoveliaisiin tunteisiin ja samalla hämmennystä ja ärtymystä, koska Edna on niin hankala – ja sitten vielä hämmennystä ja ärsytystä siitä, että minä, vapaamielinen 2010-luvun nainen, hämmennyn ja ärsyynnyn naisesta, joka ei ajattele ja toimi niin kuin naisen ”pitäisi”.

Oli mielenkiintoista lukea kirja sen jälkeen, kun olin itse käynyt sen kuvaamilla seuduilla ja lueskellut Louisianan historiasta. Edna oli helppo kuvitella New Orleansin hienostokortteleihin, ja kirjan novelleissa vilahtelevat hahmot tarjosivat kurkistuksia 1800-luvun Louisianan monimuotoisuuteen. Chopinin novelleissa on ovela tunnelma, jossa onni häilyy vain hiuskarvan päässä epäonnesta, ja kumpikin saattaa sittenkin olla sitä toista.

Katja Kallio: Karilla (2008)

Tartuin tähän Kallion kirjaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, mutta silloin ei jotenkin napannut. Nyt sen sijaan nappasi.

Pidän Kallion tyylistä kirjoittaa: teksti tuntuu harkitulta ja hiotulta, kuin kirjailija haluaisi antaa lukijalle huolella valitun ja kauniisti paketoidun lahjan, mutta ei silti väkinäiseltä tai elottomalta. Tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa arkitodellisuuteen ankkuroituja ja kiinnostavalla tavalla tyyliteltyjä tutkielmia ihmisluonnon erikoisuuksista. 

Kalliolta olen lukenut myös Säkenöivät hetket, Elokuvamuistin ja Tyypit.

Ronald Wright: A Short History of Progress (2004)

Tämä kuuluu sarjaan hyvät mutta masentavat kirjat. Kirja vastaa teemoiltaan Jared Diamondin teosta Collapse – How Societies Choose to Fail or Succeed eli aiheena on tässäkin yhteiskuntien nousu ja tuho. Wright pohtii sivilisaatioiden kehitystä, kukoistusta ja rapistumista niiden yhteiskunnallisen järjestäytymisen, teknologis-taloudellisen edistyksen ja ekologisten paineiden ristiaallokossa. Lopputulos on, että otsikon progress kaipaisi kenties usein seurakseen kysymysmerkin tai lainausmerkit – ja masentavaa kyllä, sitten kirjan julkaisun moni asia etenkin maapallon ekologisen kantokyvyn osalta on mennyt vain kehnompaan suuntaan.

Wrightin ja Diamondin kirjojen historiallisesta tarkkuudesta tai analyysin validiudesta en osaa sanoa, mutta molemmat olivat mielenkiintoista luettavaa. Siinä missä Diamondin opus (muistaakseni) pureutuu esittelemiensä yhteisöjen ja ajanjaksojen vaiheisiin yksi kerrallaan, Wrightin kirja sukkuloi aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Tällainen läpileikkaus tuottaa lukijalle kiinnostavia oivalluksia, mutta vaatii kouluhistoriapohjalta ponnistavalta lukijalta jonkinasteista tarkkaavaisuutta, kun muinaisesta Mesopotamiasta syöksähdetään milloin Pääsiäissaarille, milloin mayatemppeleihin. Wright kyllä pyörittelee laajoja kokonaisuuksia miellyttävän helposti lähestyttävästi.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jäästä (2012) on kirjoitettu niin paljon, että en jotenkin saa aikaiseksi. Mitä osaisin sanoa? Minäkin uppouduin ja rakastuin tähän kirjaan. 

Saariston karuus ja kauneus. Millaista elämä siellä olikaan, keskellä pimeää talvea tai tuulista syksyä, ja keskellä kesän ohikiitävää valoa. Verkkaisen arjen tasaisuus ja samalla jokaisen ihmisen kohtalon arvaamattomuus. Sydämeen tarttuvat, syvästi inhimilliset ihmiset. Ihailin Monan valpasta toimeliaisuutta ja Petterin kärsivällistä lempeyttä. Kirjan avainkohdassa huomasin ajattelevani, että eihän se oikeasti mennyt näin, eihän, aivan kuin kirjan kuvaama maailma olisi ollut todempi kuin paperille piirtyvät sanat. Sitä se Jäätä lukiessa oli.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schildts & Söderströms, 2012. Suom. Leena Vallisaari. Lainattu.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Jos edellinen lukemani kirja tuotti minulle eläytymisvaikeuksia, tämän kanssa kävikin sitten aivan päinvastoin: taisi olla hyvin, hyvin pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun romaani sai minut itkemään. (Osansa asiaan saattoi tosin olla sillä, että luin kirjaa hormonihuuruissa synnytyslaitoksella...!)

Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (2001) oli siis mieleenpainuva lukukokemus. Ajattelen aina, että sotakirjat eivät minua juuri kiinnosta, mutta kiinnostavathan ne, kun ne ovat hienosti kirjoitettuja. Esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Doraan ihastuin, ja niin ihastuin tähänkin.

Ensimmäinen asia, josta Marsipaanisotilaassa pidin, olikin juuri se, miten se kertoi sodasta. Kirjassa oli mukana Kummelin perheen kaikkien jäsenten kokemus talvi- ja jatkosodan vuosista sellaisina kuin ne olivat jokapäiväisessä elämässä. Isänmaallista innostusta, armotonta tylsistymistä, sokerinhimoa, rohkeutta, turhautumista, paketteja kotoa, hirveitä raakuuksia, likaisia vaatteita, huulenheittoa, silavaa, uudet kengät, aina sydänalassa painavaa pelkoa, tyhjä ruokakomero, uusia ihastuksia, pohjatonta väsymystä... Kaikkea tavalliseen elämäänkin kuuluvaa, mutta ihmistä vaivihkaa peruuttamattomasti muuttavan epätavallisissa olosuhteissa.

Päähenkilöiksi kirjassa nousevat veljekset Göran ja Frej. Hilpeä Göran ja vakava Frej päätyvät sodassa eri tehtäviin ja ovat luonteiltaan liki päinvastaista laatua. Molemmilla on vikansa ja sokeat pisteensä, mutta molempien sotaa oli silti helppo myötäelää. Hieman etäämpää Kummelin perheen sotaan osallistuu velvollisuudentuntoinen isoveli Petter, joka hoitaa leiviskäänsä kotirintamalla. Yhtä eläviä henkilöitä ovat myös perheen vanhemmat, tuuliviirimäinen Leonard-isä ja käytännöllinen Martha-äiti, ja perheenjäsenistä pienimpään rooliin jäävä pikkusisko-prinsessa Charlotte.

Pidin paljon Lundbergin tavasta kirjoittaa. Kirjailijan ääni on sympaattisesti läsnä henkilöidensä elämässä ja lähellä lukijaa. Lundberg kuvaa kirjan henkilöiden ajatuksia ja tunteita tarkasti ja rehellisesti, mutta lempeästi. Vaikka kirja kertoo surullisista ja rankoista asioista, päällimmäiseksi siitä jää mieleen lämmin ihmisen inhimillisyyden ymmärrys ja arvostus.

Monen muun lukijan tavoin minäkin tartuin Marsipaanisotilaaseen sen myöhemmin ilmestyneen sisarteoksen Jään Finlandia-voiton innoittamana. Olen iloinen, että luin kirjat tässä järjestyksessä: Marsipaanisotilas tulee ajallisesti ensin, ja blogikirjoitusten perusteella vaikuttaa siltä, että monelle Jäästä hurmaantuneelle tämä jäi sen jälkeen vähän vaisummaksi lukukokemukseksi. Oli siis hienoa ihastua ensin täysillä Marsipaanisotilaaseen ja jatkaa sitten Petter Kummelin myöhempiin vaiheisiin.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas. Gummerus, 2001. Suom. Leena Vallisaari. Alkuteos Marsipansoldaten, 2001.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Vau.

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen Heidi Köngäksen kirjasta Dora, Dora (Otava 2012). Minulla ei kirjaan tarttuessani ollut juuri minkäänlaista mielikuvaa, mitä siltä odottaa (en muistanut taannoista Finlandia-ehdokkuuttakaan), joten loistava lukuelämys tuli ihan puun takaa.

Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 Suomeen tarkastamaan Petsamon nikkelikaivosta. Speer on yksi kirjan neljästä minäkertojasta. Muut ovat hänen yksityissihteerinsä Annemarie Kempf, saksalaisjoukkoja viihdyttämään tuotu taikuri Himmelblau ja nuori suomalainen tulkki Eero Kallankari.

Pitkään aikaan ei tapahdu juuri mitään. Speerin seurueen auto ajaa kohti pohjoista, halkoo loputonta talvea, kylmää ja pimeää. Matkustajat ovat vaipuneet omiin ajatuksiinsa. Niiden kautta rakentuvat kirjan jännitteet: kaikkien mieltä pingottaa pitkittynyt sota, mutta jokaisella on omat murheensa ja pelkonsa. Speeriä kiusaa välirikko Hitlerin kanssa. Annemarien mieltä painaa huoli sekä Speeristä että omasta aviomiehestä kaukana rintamalla. Taikuria ja tulkkia jähmettää suorituspaineiden lisäksi jo silkka kivikasvoisen mahtimiehen läheisyys.
 
Vaikutuin kirjassa sekä aiheesta että Köngäksen tavasta kirjoittaa.

En tiedä, kuinka paljon kirjan tapahtumilla on todellisuuspohjaa, mutta Speerin matka Lappiin oli todella mielenkiintoinen aihe. Saksalaisten hallitsemat kaivokset, tukikohdat ja vankileirit tekivät historiaa konkreettiseksi, ja kiinnostava oli myös kirjan antama kuva saksalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta toisiinsa jatkosodan aikana. Kirjan saksalaisille suomalaiset vaikuttavat olevan hieman yksinkertaisia mutta harmittomia apureita. Suomalaiset taas eivät voi olla ihailematta Saksan sotakoneiston voimaa, vaikka se samalla loukkaa alistettuun asemaan joutuneen kansan ylpeyttä ja pelottaa.

Köngäs antaa kirjan kertojille kullekin omanlaisensa äänen. Lyhyet luvut valottavat samoja tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Viileän analyyttinen, numeroita rakastava Speer kätkee särönsä maailmalta eri tavalla kuin hermostuneen tunteikas taikuri, mutta omaa heikkouttaan ei kukaan tahdo paljastaa. Taistelutahtoa on pidettävä yllä, tai siltä ainakin on näytettävä.

Kirja näyttää sodasta sen puolen, joka on kätketty ihmisten sisään. Milloin on lupa myöntää itselleen, että entiset ihanteet ovat murentuneet? Ettei kerta kaikkiaan enää jaksa eikä oikeastaan edes välitä? Väsymätön Speer, Hitlerin uskottu, takertuu ihailemaansa johtajaan kuin oksaan koskessa. Annemarien käsi ei enää tahtoisi nousta tervehdykseen, joka ennen sai hänen sydämensä takomaan intoa ja ylpeyttä. Nuorena poikana rintamalle hinkunut tulkki kaipaa takaisin kotiin, takaisin rauhaan.

Hieno kirja. Tällaisten teosten äärellä sitä muistaa, miksi kirjallisuutta on.

Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa kirjan ainakin kohtiin 2. Matkakertomus, 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin tai 44. Kirjassa joku kuolee.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava, 2012. 318 s. Ostettu e-kirjana.

Agatha Christie: A Murder is Announced (Kuolema ilmoittaa lehdessä)

Agatha Christien pariin on aina mukavaa palata. Näissä perinteisissä dekkareissa on vain oma viehätyksensä: murhamysteeri ei todellakaan vie yöunia, mutta kutkuttaa juuri sopivasti viihdyttääkseen, ja peribrittiläinen miljöö tarjoaa hurmaavan nostalgista menneen maailman ajankuvaa.

Kuolema ilmoittaa lehdessä -klassikossa (1950) pikkukylä Chipping Cleghornin väkeä kuohuttaa outo ilmoitus paikallislehdessä. Onko ilmoitus perjantaina puoli seitsemältä tapahtuvasta murhasta originelli kutsu illanviettoon, sairas vitsi vai jotain muuta?

Tajusin kirjan aloitettuani lukeneeni sen aiemminkin joskus vuosia sitten ja tarinan edetessä mieleen muistui enemmänkin. Se ei oikeastaan haitannut, sillä tarina viihdytti uusintakierroksellakin. Eivät Christien luomat juonikuviot toki oikeasti kovin todennäköisiä ole, mutta kirjan maailmassa palaset loksahtavat kohdalleen kuin kurkkuvoileipä kello viiden teelle. 

Tässä kirjassa kiinnostavaa oli myös sodanjälkeisen Englannin ajankuva. Sota näkyy niin kirjan henkilöhahmoissa − selvimmin pakolaisena maahan tulleessa palvelija Mitzissä, jonka itäeurooppalainen hysteerisyys menee välillä jo liioittelun puolelle − kuin sen yleisessä tunnelmassa. Sotavuodet ovat panneet niin monta asiaa uuteen uskoon, liikutelleet ihmisiä ja muuttaneet tapoja, paljastaneet salaisuuksia ja kätkeneet uusia, etteivät edes Clipping Cleghornin kaltaisen uneliaan pikkukylän asukkaat enää tiedä, keneen ja mihin uudessa arvaamattomassa maailmassa voi ylipäänsä luottaa.

Christien dekkaritekniikan seuraamisen kannalta oli oikeastaan aika hauskaa lukea kirjaa nyt, kun palasia juonesta palaili mieleen edelliseltä lukukerralta. Kirjaa lukiessani huomasin asioita ja yksityiskohtia, jotka muistin merkityksellisiksi, mutta joiden roolin loppuratkaisussa olin unohtanut. Olin jälleen kerran vaikuttunut Christien kyvystä pitää kimurantin juonen langat käsissään ja tarjoilla lukijalle juuri sen verran vihjeitä, että tuntuu kuin arvoituksen ratkaisu olisi aivan käden ulottuvilla, mutta silti nautittavan ulottumattomissa ilman neiti Marplen tarkkoja korvia ja teräviä hoksottimia.

Agatha Christie: A Murder is Announced. Collins Crime Club, 1950. Suom. Kuolema ilmoittaa lehdessä. Ostettu käytettynä.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944

Maanantai 8. kesäkuuta

Ensimmäinen päivä, jolloin todella tunnen olevani lomalla. Säihkyvä sää, niin raikas eilisen ukkosen jälkeen. Linnut piipittävät. On sellainen aamu kuin Paul Valéryn teoksessa. On myös ensimmäinen päivä, jolloin pidän keltaista tähteä. Ne ovat nykyisen elämän kaksi näkökohtaa: kuulaan aamun raikkaus ja kauneus ja nuoren elämän alku, ja niitä vastassa keltaisen tähden edustama barbaarisuus ja pahuus.

Keltaisen tähden rintaansa kiinnittänyt Hélène Berr oli kesällä 1942 kahdenkymmenenyhden. Pariisilainen opiskelijatyttö oli alkanut pitää päiväkirjaa aiemmin keväällä, kun maailma hehkui vielä kauneutta, mutta ilmassa alkoi tuntua nouseva uhka. Päiväkirjan sivut täyttyvät seuraavan parin vuoden aikana välillä tiuhaan, välillä harvemmin. Tiistai 15. helmikuuta 1944 jää Hélènen viimeiseksi merkinnäksi.

Hélène Berriä ei voi olla vertaamatta Anne Frankiin. Hélène on päiväkirjaa pitäessään Annea vanhempi, jo aikuinen, ja kirjoittaa tätä analyyttisemmin, kirjallisuuden opiskelijana usein myös lukemaansa tukeutuen ja viitaten. Salaisen siiven sijasta Berrien perhe jatkaa elämäänsä Pariisin-kodissaan sodan aikanakin. Päiväkirjan alkupuolella sota ei vielä ole läsnä joka hetkessä: Hélène opiskelee Sorbonnessa, nauttii kirjoista ja musiikista, rakastuu. Mutta vähitellen juutalaisiin kohdistuvat rajoitukset ja uhat kiristyvät yhä tiukemmin myös Berrien ympärille. Hélènen vanhemmat sisaret pakenevat Pariisista, isä vangitaan. Vaino muuttuu yhä käsinkosketeltavammaksi ja arki jatkuvan pelon sävyttämäksi.

Minua kosketti päiväkirjassa se, miten vahvasti Hélène jaksaa kaikesta näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan huolimatta uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Häntä liikuttavat tuntemattomien myötätuntoiset katseet kaduilla ja metrossa; niistä välittyvä ”tietoisuus yhteenkuuluvuudesta totuutta kunnioittavien miesten ja naisten kesken”, jossa ”kyse ei enää ole pinnallisista eroista rodun tai uskonnon tai yhteiskuntaluokan tasoilla – en ole koskaan uskonut niihin – vaan liittoutumisesta pahuutta vastaan ja kärsivien uskonyhteydestä”.

Vasta vuoden 1943 lopulla merkintöihin hiipii yhä synkkenevää toivottomuutta. Uudenvuodenaattona Hélène parahtaa, ”miten nopeasti moraali ja ihmisyyden kunnioitus katoavat sen jälkeen kun tietty raja ylitetään”. Tammikuussa 1944 sävy on riipaisevan lannistunut:

Aivan varmasti hyvää elämää ja onnellisuutta löytyy yhä muista tämän maailman osista ja sitä on tarjolla myös minulle, jos vielä elän, sekä tietenkin muille. Mutta minusta ei koskaan häviä tunne elämän arvottomuudesta tai ei ainakaan tunne ihmisen pahuudesta, valtavasta voimasta, jollaiseksi alkukantainen häijyys voi paisua heti kun se herätetään.

Läpi koko päiväkirjan Hélèneä piinaa ajatus siitä, että ihmiset eivät todella tiedä, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä siksi välitä riittävästi. Uhrin asemaan alistuminen tuntuu hienostuneisuuteen kasvatetusta, kauneutta ja sivistystä janoavasta nuoresta naisesta kiusalliselta, jollakin tavalla raukkamaiselta, mutta luovuttamiselta tuntuu vaikeneminenkin.

Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät. Ja minä yritän aina ponnistella pystyäkseni kertomaan. Koska se on velvollisuus ja ehkä ainoa velvollisuus, jonka pystyn täyttämään. On ihmisiä, jotka tietävät ja ummistavat silmänsä, enkä minä saa heitä vakuuttumaan, koska he ovat kovia ja itsekkäitä eikä minulla ole vaikutusvaltaa. Mutta sitten ovat muut eli ne, jotka eivät tiedä ja joilla ehkä on kylliksi sydäntä ymmärtää, ja heihin minun pitää vaikuttaa.

Tämä kertomisen halu ja pakko nousee päiväkirjassa vähitellen yhä tärkeämmäksi. Kirjan alkupuolella, vuonna 1942, monet merkinnät tuntuu olevan kirjoitettu Hélèneä itseään varten, muistin tueksi. Seuraavana vuonna kirjoituksiin tulee monen kuukauden tauko. Kun Hélène syksyllä 1943 tarttuu uudelleen kynään, häntä ajaa entistä vahvemmin tarve tallentaa kokemansa muille. Hän luovuttaa päiväkirjan sivuja säännöllisesti perhettä vuosia palvelleelle Andrée Bardiaulle, jotta tämä säilyttäisi ”jotain minusta ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa.”

Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944. Tammi, 2009. Suom. Erkki Jukarainen. Ranskankielinen alkuteos Journal d'Hélène Berr, Editions Tallandier, 2008. 252 s. Saatu.

Sarah Waters: The Night Watch (Yövartio)

Pidin valtavasti Sarah Watersin Vieraasta kartanossa. Yhden kirjan perusteella en tohdi nimetä ketään lempikirjailijakseni, mutta Watersin ankkuroin ainakin tukevasti ehdokaslistalle. Ilmassa oli siis pientä jännitystä, kun seuraavan kerran tartuin kirjailijan teokseen. Vastaisiko se odotuksiin?

Vastasihan se. En tiedä, kumpi kirjoista on parempi, mutta The Night Watch (2006) eli suomeksi Yövartio oli sekin hurjan hyvä. Ihastuin tässä kirjassa samaan kuin edellisessä: Watersin kykyyn kirjoittaa menneestä maailmasta aidon tuntuisesti, luoda vahvoja tunnelmia pienten eleiden ja asioiden kautta ja punoa niistä rikkaan, täyden tuntuinen kokonaisuus. Kirjan maailma tuntuu jatkuvan tekstin takanakin. Kerronta kulkee verkkaisesti, jopa hitaasti, mutta sen jännite vie mukaansa ja pitää otteessaan. ”Burns with a slow but scorching intensity”, mainostaa lainaus Independent on Sundayn kriitikolta kirjan takakannessa. Kuvaus on minusta erinomainen.

Yövartio seuraa toisiinsa kietoutuvia ihmiskohtaloita toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Tarina alkaa vuodesta 1947, kun sota on jo ohi, ja palaa vuoden 1944 kautta vuoteen 1941. Tapahtumien taustat avautuvat vähitellen, ja pala palalta lukija ymmärtää, miksi henkilöistä tuli sellaisia kuin tuli. Kaikkia lankoja ei silti solmita yhteen. Tässä on minusta toinen hienous, jota ihailin jo Vieras kartanossa -kirjan kohdalla. Asioita jää auki, eikä ihan kaikkea voi olla varma ymmärtävänsä. Aivan kuin oikeassa elämässä.

Kirjan päähenkilöitä on neljä. Vahva, itsenäinen Kay, rakkautta janoava Helen, surkeaan suhteeseen jumittunut Vivian ja sopeutumisvaikeuksinen Duncan. Taustalla möyryää kasvoton sota, joka repii kaupunkia ja sen asukkaita rikki sitkeällä, piinaavalla arvaamattomuudellaan. Koskaan ei voi tietää, kuoleeko tänään, ja silti arjen on jatkuttava. Sota-ajan ankarat olosuhteet tulevat käsinkosketeltaviksi. Piiloon pimennetty suurkaupunki, öisten pommitusten kauhut, ainainen pula ja puute – mutta myös ihmisen hämmästyttävä kyky sopeutua ja selvitä, jatkaa elämää haavoittuneena ja arpisenakin.

Ajankuvan lisäksi tosilta tuntuvat kirjan henkilöt ja heidän suhteensa. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole täydellinen, heillä kaikilla on vikansa ja he kaikki tekevät virheitä. Tuskastuin Vivin naiiviuteen ja Helenin epävarmuuteen, ihmettelin etäistä Kaytä. Silti välitin heistä. Waters kuvaa taitavasti pieniä liikahduksia ihmisten välillä. Monimutkaiset tunteet heräävät, kasvavat ja lakastuvat ohikiitävissä hetkissä, pienissä eleissä ja katseissa.

Ihmissuhteiden kuvaukseen tuo oman ulottuvuutensa se, että monet kirjan henkilöistä ovat homoseksuaalisia. Helen, Kay ja heidän suhteeseensa kytkeytyvä kolmas nainen, Julia, joutuvat kätkemään rakkautensa yhteiskunnalta. Toisaalta lesbojen osana on elää pimeän ajan pimeimmissä varjoissa, toisaalta poikkeukselliset olosuhteet antavat tilaa uusille vapauksille. Miesten vaatteissa viihtyvä rohkea Kay tuntuu viihtyvän paremmin tapahtumien keskellä ambulanssikuskina kuin sodanjälkeisessä toimettomuudessa.

Waters kuvaa rakkautta ja seksiä suorasukaisesti. Esillä ovat niin ihmissuhteiden kauniit kuin rumatkin puolet. Kirjan henkilöt kokevat ihastumisen huumaa ja saavat osakseen kiintymystä ja läheisyyttä, mutta rakkaus tuo mukanaan myös vallankäyttöä, riippuvaisuutta ja epätoivoa. Yövartion piirtämä kuva elämästä ja ihmisistä ei ole ruusuinen, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä se on. Erinomainen kirja.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Sanna, Salla, Katja, Linnea, Satu, Kuutar ja Riina.

Sarah Waters: The Night Watch. Virago, 2006. 506 s. Ostettu käytettynä. Suom. Yövartio, Tammi, 2007.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Koirankynnen leikkaaja (1980) päätyi luettavakseni, kun lukuhaasteiden ja maratonin innoittamana päätin olla ennakkoluuloton ja kokeilla Veikko Huovista. Huovinen on yksi niitä kirjailijoita, jotka olen lokeroinut mielessäni ”ei minulle” -osastoon, vaikken ole mieheltä mitään lukenut. Jonnekin muistilokeroihini oli kuitenkin jäänyt Sallan mainio postaus Huovisen Veitikasta ja siitä, miksi äijäkirjallisuutta vierastavienkin kannattaa kokeilla tätä kirjailijaa, joten ei kun tuumasta toimeen.

Koirankynnen leikkaajan aiheena on, uskomatonta kyllä, koirankynnen leikkaaminen. Olen ilmeisen onnistuneesti vältellyt Huovisen tuotantoon tutustumista, sillä en tiennyt kirjan juonesta mitään. Kuvittelin, että kirjan nimessä piilisi jokin nokkela salamerkitys tai sanaleikki, mutta ei: koiran kynttä tässä tosiaan leikataan – kunhan ensin päästään sinne asti.

Tätä kirjaa oli kummallista lukea keskellä kesää ja kaupunkia, niin vahvasti siitä huokuu pakkasen piinaaman korpimetsän karu tunnelma. Jatkosodassa haavoittunut Mertsi Vepsäläinen tekee hanttihommia kirvesmies Ville Kuosmasen apurina ja savottahommissa matkalla kohti kynnenleikkuuta. Päähän saamansa vamman seurauksena taantunut Mertsi on puolikuntoinen työmies, joka elää toisten hyväntahtoisuuden armoilla ja raapii elantonsa mistä saa.

Kirjan kuvaus työnteosta pula-ajan Suomen syrjäseuduilla on riipaisevaa ja silmiä avaavaa luettavaa. Mertsin ja kumppaneiden työpäivät ovat rankkaa raatamista loputtomiin. Elämä on epävarmaa, ruokaa aina liian vähän, tavaraa vain välttämättömin ja sekin moneen kertaan korjattua. Tässä pätkässä matkataan junassa, jossa on niin kylmä, että ”kengissä tullut lumi ei sulanut lattialla, kattoventtiili oli kuuramöykyn peitossa”:

Koko juna oli täynnä totisia ajatuksia flanellista, kahvinkorvikkeesta, tupakasta, rullalangasta, katiskaverkosta, isommista leipäannoksista, sokerista, sulatejuustosta, lihan ja viljan luovuttamisesta. Jotkut vahtivat kallisarvoisia reppujaan. Siellä oli ehkä pari metsoa ja ketunnahka vaihdettavaksi tupakkaan, siellä oli voita, pyöreän pullean leivän muotoon vaivattua voita voipaperissa ja kangasnyytissä. Siellä oli talkkunoita neljän kilon pussi ja kenties palanen savulihaa. Viemiset olivat joka tapauksessa niukat, mutta vaatimuksia ja toivomuksia oli jokaisella vaikka toisille jakaa.

Kaltaiselleni pullamössösukupolven kasvatille tuntuu käsittämättömältä ajatella, että minun isovanhemmilleni sota-ajan ja sodanjälkeinen niukkuus on ollut joskus arkipäivää. Mertsin savottahommat neljänkymmenen asteen pakkasessa keskellä korpea ovat toki aika ekstremeä, mutta viime vuosikymmenten elintasoharppaus mustan pörssin metsoista mikroaaltouuniin ja kahvinkorvikkeesta Kauniisiin ja rohkeisiin on joka tapauksessa ollut huima.  

Eniten nautin kirjassa Huovisen mehevistä kuvailuista, joissa korpi kohisee ja hiki haisee. Huovinen käyttää mahtavia verbejä. Samaisessa junakohtauksessa ”vanha juna mennä rehkaa mustana kolisevana mönkiäisenä pakkashuurteen valkeudessa ”, ja kun Mertsiä vastapäätä istuva riippuviiksinen mies ”pehnaa” repustaan lampaanlavan, Mertsin mahassa ”vonkaisee nälkä kuin mikäkin kissaeläin”. Yhtä aikaa verkkaista ja eloisaa, juurevaa kerrontaa oli mukava makustella, vaikka välillä, kun pakkanen jatkoi pureskeluaan sivukaupalla, keskittymiskykyni alkoikin jo herpaantua. (Puolustukseksi sanottakoon, että luin Koirankynnen leikkaajan aivan 24h-lukumaratonin loppumetreillä.)

Kirjan henkilöistä Mertsi herätti minussa sääliä ja Ville Kuosmanen sympatiaa, mutta kovin läheisiksi kirjan hahmot ja heidän elämänsä eivät silti minulle tulleet. Kirjan luettuani olin melkein vähän surumielinen siitä, että se tuntui jotenkin niin perisuomalaiselta – suomalaisesta maisemasta ja työstä ammentavalta – ja silti kovin vieraalta. Minun isovanhempani varmasti tunnistivat kirjan maailmasta monta asiaa (lienevätkö lukeneet?), mutta minulle se ei ole olemassa sen kummemmin kuin mikä tahansa muukaan vieraaseen aikaan ja paikkaan sijoittuva tarina.

Muualla blogeissa: Koirankynnen leikkaajan ovat lukeneet ainakin Salla ja Tessa.

Osallistun kirjalla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ja Sallan Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haasteeseen.

Sven Aurén: Minun Pariisini

Ah, Pariisi! Tulevaan matkaan virittäytyessäni valitsin luettavaksi kauan hyllyssä odotelleen Sven Aurénin Minun Pariisini (1949, suom. 1954), ruotsalaisen toimittajan kuvauksen 1940-luvun lopun Pariisista.

Kirja on kellastunut ja haiseva kirpparilöytö, jota joku edellinen omistaja on tuunannut liimaamalla kanteen hiukkapikkasen vinoon menneen Sacré Coeur -postikortin, mutta sisältö on sitäkin hurmaavampi nostalgian tuulahdus. (Kamera on rikki, joten kannen sijasta kuvaksi pariisilaista kahvilasisustusta!)

Pohjustukseksi sanottakoon, että Pariisi on suuri rakkauteni, joten minut hurmaa miltei mikä tahansa tähän kaupunkiin liittyvä. Aurénin muistelusten erityisansiona on se mainio sodanjälkeisen Pariisin, Ranskan ja Euroopan ajankuva, joka kirjan sivuilta välittyy. Maija Lehtosen suomennoskin on ihanaa puolen vuosisadan takaista käännössuomea.

Aurén, ruotsalainen kirjeenvaihtaja, asettuu Pariisissa asumaan Seinen vasemmalle rannalle, jossa "säkenöivät taivasta tavoittelevat aatteet ja vallankumoukselliset opit samalla kun porvarit ja pieneläjät viettävät siellä hiljaisen rauhallista elämäänsä". Bulevardeilla käyskentelevät vielä viimeiset vanhan ajan emigranttiaristokraatit, mutta kellaribaareissa hytkyy jo jitterbugia uusi sukupolvi. Nuoriso kutsuu itseään Jean-Paul Sartren innoittamana eksistentialisteiksi, vaikka filosofian opintoja enemmän panostetaankin asianmukaiseen ulkoasuun:

Sartren viimeisimmän teoksen annetaan pistää esiin samettihousujen toisesta taskusta ja Camus'n toisesta. Räikeät liivit, tulenpunaiset tai kulonkeltaiset, tehostavat vaikutusta. Mitä jalkoihin tulee, on tärkeätä, ettei käytä kenkiä. Sandaalit voivat mennä mukiin tai vieläkin mieluummin ilmavat espadrilles, sitä tyyppiä, jota Pyreneillä käytetään. Sukat eivät ole suositeltavat. Vaikka ne olisivat miten omaperäiset tahansa kuvioiltaan ja väriltään, niin on sukka kuitenkin porvarillinen vaatekappale.

Samaa 50-luvun alun pariisilaista opiskelijaelämää on muuten hauskasti kuvannut myös Satu Waltari, jonka esikoisteos Kahvila Mabillon (1952) kertoo suomalaistytön seikkailuista St. Germain-des-Près'n huolettomissa boheemipiireissä. (Tähän liittyen on pakko lisätä Aurénin osuva huomio: "Kun ihminen on kaksikymmenvuotias, ei hänellä ole ainoastaan oikeus olla typerä ja romanttinen. Se on hänen velvollisuutensa.")

Nykyisin Pariisin katukuvasta ovat kadonneet portinvartijat ja lumpunkerääjät, eksistentialistien kantakapakoista on tullut ökyhintaisia turistirysiä eikä Place Maubertin ympäristö ole ei enää aikoihin ollut slummialuetta, mutta Seinen rannalla nököttävät vielä kirjakauppiaat ja Luxembourgin puistossa suhisevat plataanipuut. Pariisi on tyly, kallis ja kolea - mutta sitä jotain siinä silti on...

Miten on selitettävissä tämä vetovoima, joka Pariisilla näkyy olevan kaikkiin ihmisiin, ihmisiin, jotka edustavat mitä erilaisimpia elämänpiirejä ja ammatteja? Ei millään muulla maailmankaupungilla ole vastaavanlaista vetovoimaa. On suurkaupunkeja, jotka houkuttelevat ihmisiä muilla tavoin, esimerkiksi maastamuuton määräpaikkana, joka tarjoaa mahdollisuudet houkuttavampaan elämänuraan. Pariisin houkutus on houkutus, joka on ristiriidassa järjen kanssa. Kaupunki ei ole työnantaja vaan seireeni, joka kutsuvasti viittoo kädellään.

Sven Aurén: Minun Pariisini. WSOY, 1954. Ruotsinkielinen alkuteos Mitt fönster i Paris, W&W, 1949, suom. Maija Lehtonen. 206 s. Saatu lahjaksi.