Kirjallisuuden äidit -haaste: Mitä tuli luettua?

Käsittämätöntä, että on kulunut vuosi siitä, kun Sinisen linnan kirjaston Maria heitti ilmoille Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen! Aihe on niin mielenkiintoinen ja moniulotteinen, että kaavailin lukevani haasteeseen läjäpäin kirjoja. Loppujen lopuksi varsinaisten äitikirjojen saldo jäi vaatimattomaksi, mutta nyt blogiarkistoa selaillessani oivalsin, että äitiyttä käsiteltiin sittenkin aika monessa vuoden aikana lukemassani kirjassa tavalla tai toisella.

Äitejä sukupolvesta toiseen

Päällimmäisenä mielessä on vastikään lukemani Pirjo Rissasen Kamomillasola. Sen keskiössä on kolme sukupolvea saman perheen naisia. Suhde äitiyteen ei ole mutkaton juttu heistä kenellekään. Isoäiti Taina kasvatti sekä tyttärensä että tyttärentyttärensä, mutta kumpikin on liukunut hänestä kovin etäälle. Tytär Maarit tuli äidiksi nuorena puolivahingossa ja on epävarma elämänsä suunnasta vielä keski-ikäisenäkin. Maarit ei ole koskaan tuntenut olevansa kotonaan roolissaan Ilonan äitinä, ja isovanhempien hoitoon jätetty Ilona taas tuntee tulleensa äidin hylkäämäksi. Kun soppaan lisätään vielä yleinen kyvyttömyys puhua vaikeista asioista, naiseusteemainen ihmissuhdekeitos on valmis.

Mutkikkaita suhteita eri sukupolvien naisten välillä löytyy myös Päivi Alasalmen romaanista Tuo tumma nainen. Sen kuvaaman perheen äiti on kauneutta rakastava ja täydellisyyttä tavoitteleva Helena, jolla on ihana talo, upea mies ja fiksut aikuiset lapset. Kun Ohto-poika tuo taloon miniän, Helena saa uuden roolin anoppina ja pian myös isoäitinä. Ennen pitkää täydellisen pinnan alla alkaa poreilla... Perhedynamiikan haasteita kohtalonomaisissa tunnelmissa.

Lyyrisemmällä otteella vaikeita suhteita ja vaiettuja salaisuuksia käsittelee Riikka Pulkkisen Totta. Syöpään kuolemaisillaan oleva isoäiti Elsa on jättämässä jälkeensä aviomiehen lisäksi tytär Eleonooran ja tyttärentytär Annan. Kun perhe katsoo taakseen, menneisyyden varjoista nousee Elsan rinnalle toinenkin äitihahmo, Eleonooraa aikoinaan hoitanut lapsenvahti Eeva. Äitiysteeman kannalta kirjasta jäi mieleen juuri uraäiti Elsan ja ”varaäiti” Eevan vastaparisuus monessakin mielessä. 60-luvun uraäiti Elsan olisin suonut saavan kirjassa enemmänkin tilaa, hänen näkökulmansa kiinnosti.

Äitejä roolien paineissa

Äitien tasapainotteluun kodin ja ulkomaailman välissä pureuduttiin parissa muussakin kirjassa. Se oli mukana yhtenä juonteena Karoliina Timosen romaanissa Aika mennyt palaa, jossa perheensä kanssa ulkomaille muuttanut Klarissa yrittää sopeutua kotiäidin rooliin ja kodin seinien sisälle rajoittuneeseen elämään. Päinvastainen tilanne taas on Venla Hiidensalon Mediahuoran Marialla, joka tekee töitä tukka putkella ja josta työ imee mehut niin, että lapselle riittää aikaa hädin tuskin mikropuuron verran.

Äärimmilleen väsynyt äiti löytyy Eve Hietamiehen Yösyötöstä. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastunut Pia on kirjassa sivuosassa, mutta tavallaan kirja kertoo äitiydestä nimenomaan äidin poissaolon kautta. Antti-isä ottaa pienperheessä perinteisen äidin paikan, mutta omalla ronskilla tyylillään. Ja Antin leikkipuistotuttujen joukosta löytyy äitien koko kirjo!

Uudenlaisen roolin vanhempana ottaa haltuun myös Tuula Anna-Leena Härkösen kirjassa Onnen tunti. Sijaisäitiyden myötä Tuula joutuu punnitsemaan suhdettaan niin kymmenvuotiaaseen poikaansa, kotiinsa muuttaviin vieraisiin lapsiin kuin omaan äitiinsäkin. Kirja kertoi mukavan arkisesti sijaisvanhemmuuden iloista ja haasteista.

Äidillisiä äitejä

Äitiyteen tuntuu liittyvän kirjoissa paljon hankaluutta ja ahdistusta. Äitisuhteiden traumat nousevat pintaan siellä täällä, mutta onneksi vuoden varrella luetuista kirjoista löytyy myös vakaita äitejä, jotka ovat kaikkine epätäydellisyyksineenkin lastensa tuki ja turva.  

Minna Canthin Papin perheessä lempeä äiti yrittää rauhoitella isän ja lasten välisiä aateristiriitoja. Kerstin Johansson i Backen Näkymättömässä Elinassa arjen uuvuttama äiti ei oikein osaa auttaa ujoa Elinaa, mutta huoli lapsesta on silti aina läsnä. Äidin turvallinen hahmo häilyy myös Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär -lapsuusmuistelmien taustalla. Ja yhdenlainen äiti löytyy jopa Jack Londonin Valkohampaasta, jossa susiäiti opettaa pentunsa selviämään omillaan kovassa maailmassa.

Hieno haaste siis! Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille äideille!

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras (2012) oli toinen Ebib-sähkökirjakokeiluni. Muutama viikko sitten lukemani Totta jätti minuun vähän ristiriitaiset tunnelmat, sillä tekstin sulavuudesta huolimatta – tai osin juuri sen takia – kirja jäi etäisen tuntuiseksi. Ilman sopivasti osunutta sähkökirjatarjokasta en siis ehkä olisi tarttunut Pulkkisen uusimpaan näin pian edellisen jälkeen, mutta onneksi tartuin: Vieras oli minulle Pulkkisen kirjoista tähän asti paras.

Moni muukin kirjabloggari on todennut, että Pulkkisen ote on tässä kirjassa aiempaa rennompi ja rouheampi. Totta oli niin viimeisen päälle harkittu ja viimeistelty, että sen tarina ja henkilöt jäivät hienostuneen siloisuutensa jähmettämiksi. Vieraassa oli enemmän lihaa ja liikettä.

Pulkkisen kieli on aina ollut kaunista, mutta Vieraassa siinä oli minusta enemmän eloa kuin Rajassa tai Totassa. Välillä teksti tanssi melkein runomaiseksi aseteltuina muotokokeiluina, ja kirjan miljöö, hengästyttävä New York, sai kerronnan rytmin vuoroin huokailemaan, vuoroin huohottamaan: ”Ko-kong ko-kong, nyt joku viheltää ja toinen kiljuu, lapset leikkivät puistossa vesisuihkun alla ja ohikulkijat jakavat huolimattomia palasia elämästään can you believe he said that to me, I was like don’t talk to me that way.”

Pulkkinen ei arkaile ottaa romaaneissaan tutkiskeltaviksi suuria teemoja. Tässä niitä ovat ainakin uskonto ja ruumiillisuus, vastuu ja vieraus. Jossain vaiheessa pelkäsin, että teemoja saattoi ujuttautua mukaan jo liikaakin, mutta hengen ja ruumiin vastaparin varaan viritetty kehikko piti kokonaisuuden sittenkin kasassa. Vakavista teemoista huolimatta Vieras vältti minusta tosikkomaisuuden sudenkuopat, joiden reunoilla Pulkkisen edelliset romaanit välillä keikkuivat. Mukana oli jopa huumoria.

Henki ja ruumis. Ne ovat seurakuntapastori Marian, joka hetken mielijohteesta jättää entisen elämänsä ja matkustaa New Yorkiin – ehkä löytääkseen itsensä, ehkä kadottaakseen. Suurkaupungin kuhina vapauttaa ja eristää. Muukalaiselämän irtonaisuus saa Marian pohtimaan, kuka hän oikeastaan on ja mistä tulee. Muistot teini-ikäisestä tytöstä, joka yrittää löytää Jumalan olemalla syömättä, limittyvät nuoren pastorin uskonkriisiin.

Uskonkilvoittelu tai syömishäiriöt eivät ole aiheita, joiden pariin erityisesti hakeudun, mutta Vieras käsitteli niitä minusta mielenkiintoisesti. En tiedä, kuinka todentuntuisilta Marian kokemukset tuntuvat lukijalle, joille nämä aiheet ovat läheisiä tai omakohtaisia, sillä vaikka Vieras on Pulkkisen aiempia kirjoja ”ruumiillisempi”, Pulkkinen tutkiskelee teemojaan edelleen melko älyllisesti ja käsitteellistävästi. Minulle tämä ote kuitenkin toimi.

Minua kiehtoivat kirjassa myös identiteettiin ja kulttuurien välissä elämiseen liittyvät pohdinnat. Niitä romaaniin tuovat Marian New Yorkin matkan lisäksi hänen monikulttuurinen taustansa ja ystävyytensä maahanmuuttajatyttö Yasminan kanssa. Perimmäiseksi jää ajatus siitä, että vieraus, muukalaisuus, asuu kaikissa meissä. ”Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila.”

Vieras jää mieleeni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista. Odotan innolla Pulkkisen neljättä.

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava, 2012. Kansi: ?. Lainattu Ebib-sähkökirjapalvelusta.

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Raja (2006) herätti minussa sekä ihastusta että ärsytystä, mutta jälkimaussa näistä päällimmäiseksi taisi jäädä ihastus. Pulkkisen Totta-kakkosen (2010) kanssa saattaa käydä toisinpäin.

Raja-arviossani huomaan moitiskelleeni ylenmääräisiä adjektiiveja. Nyt minua eivät rieponeet nimenomaan laatusanat, mutta yltiölyyrisyys vaivasi lukukokemusta tälläkin kerralla. Pulkkisen teksti on todella kaunista, mutta melkein jo liian kaunista, estetisoimalla etäännyttävää. Kirja käsittelee suuria tunteita herättäviä teemoja – kuolemaa, rakkautta, uskollisuutta, muistoja – mutta sen henkilöt on kääritty niin silkoisiin sanoihin, etten oikein saanut otetta heidän tuskistaan ja intohimoistaan.

Se on harmi, sillä kirjassa on kyllä hienot ainekset, kiinnostavat ja koskettavat. Kolme sukupolvea, kaksi aikatasoa: uraäidistä kuoleman odottajaksi vanheneva Elsa, hänen miehensä Martti, tytär Eleonoora ja tyttärentytär Anna, ja kuvion puuttuvana palana Eeva, perheeseen 60-luvulla lastenhoitajaksi palkattu opiskelijatyttö.

Henkilöistä kiinnostuin eniten Eevasta ja Elsasta. (Nimistä muuten: Pulkkinen on varmasti harkiten valinnut alkusointuiset etunimet luomaan siltoja henkilöstä toiseen, mutta luulen, että yhteydet olisivat syntyneet ilman näitä E- ja M-kirjainten sarjojakin.) Eeva oli tunteissaan rasittavankin ehdoton ja naiivi, mutta jotain vetoavaa tässä oman elämänsä suuntaa 60-luvun kuohujen poimuissa etsivässä nuoressa naisessa silti oli. Ja toivoton rakkaus on elämässä kamalaa, mutta kirjoissa ihanaa.

Eeva ja hänen rinnallaan menneisyyden varjoja kohti kurottava Anna ottivat tarinasta ison osan. Elsaan sen sijaan olisin halunnut tutustua paremminkin. Elsa nähdään kirjassa muiden näkökulmasta, ensin naisena, joka ”on niitä jotka saavat kaiken, niitä joiden edessä osa ihmisistä lannistuu omaa saamattomuuttaan”, sitten elämästä luopumaan pakotettuna. Minulle jäi tuntu, että tämän voimakastahtoisen naisen omakin ääni olisi ollut mielenkiintoinen.

Kieleen palatakseni. Minulla on Pulkkiseen tosiaan hyvin kaksijakoinen suhde, sillä toisaalta en voi kuin ihailla sitä, miten hiotusti ja hienovireisesti kirjailija kuvaa asioita ja havaintoja. Esimerkiksi tämä kuvaus huokuu minusta juuri sitä, miltä uiminen tuntuu:

Hän kääntyy ja huomaa olevansa yllättävän kaukana. Hän ui pitkiä vetoja, läpi kylmien ja lämpimien vesiseinämien, kuin vaeltaisi vedenalaisesta huoneesta toiseen. Tällaista on olla kala! Ajatus tulee äkkiarvaamatta, hullunkurisena varmuutena. Hän nousee vedestä, äiti kurottaa kätensä, hän tarttuu siihen. Pienen hetken ajan ei ole muuta.

He seisovat laiturilla.

Kesä hengittää. Järven pinta toipuu repeämästään, asettuu. Hiljaisuus asettuu näkymättömille saranoilleen ja maisema vaipuu takaisin itseriittoiseen uneensa.

Tarkasti ja herkästi kuvataan myös pienistä eleistä, katseista ja kosketuksista esiin nousevat tunteet ja ajatukset. Tämänkin kohdan kirjasin ylös:

Tytön käsi on yllättävän pehmeä, se tuntuu kimmoisalta ja pullealta. Ote on hento. Olin jo ehtinyt unohtaa tämän luottamuksen, jonka kaikki lapset jakavat, koska eivät tiedä muusta: syntymässä saadun uskon siihen, että kaikki käy hyvin. Jossain vaiheessa elämäänsä sen menettää hetkeksi, välttämättä. Jos on onnekas, se palautuu. Tulee ihmisiä, jotka ottavat syliin peiton alla, makuuhuoneissa, kurottavat kätensä pöytien alitse, ja heidän kanssaan oppii uudestaan sen, minkä välttämättä menetti kun kadotti lapsuuden.

Ja sitten toisaalta juuri sama hiottu herkkyys heitti minut ulos kirjan maailmasta. Lukijana minusta tuntui kuin kirjailija olisi ojennellut minua kohti täydellisen pyöreitä, kiiltäviä helmiä ja kehottanut katsomaan, miten kauniita ne olivat. Kauniitahan ne, mutta usein huomasin jääväni pyörittelemään helmiä sen sijaan, että olisin elänyt henkilöiden mukana. Lopulta takerruin yksittäisiin ilmaisuihin, esimerkiksi siihen, miten asiat jatkuvasti ”tulivat” henkilöihin (”häneen tulee muisto”, ”hellyys tuli häneen”). Ensimmäisellä kerralla ihastutti, sitten alkoi ärsyttää. 

Vaikeasti sulatin myös dialogit, joiden hienostuneisuus meni välillä jo teennäisen puolelle. Oli kirjan Martti miten pohdiskeleva taiteilijaluonne tahansa, en kerta kaikkiaan osaa kuvitella ketään tosimaailman isoisää pohtimassa elämänmenoa tyttärentyttärelleen tällaisin sanoin: ”Säilyttää erillisyys vai kaventaa se olemattomiin, sulautua yhteen. Tämä ei ole koskaan lakannut vaivaamasta minua. Kummasta rakastamisessa on kyse?”

Totta on luettu monen monituisessa kirjablogissa. Salla kaipaisi Pulkkiseen lisää Tervoa, ja kommenteissa pohditaan muun muassa jo käsitteeksi muodostuneen nakkipaperin kulttuurihistoriaa ja sitä, mikä saa lukijan eläytymään kirjaan. Liisa kirjoittaa osuvasti Pulkkisen kielestä ja kielikuvista. Katja ihastui. Linnealle jäi levoton olo, Mariakin jäi sille välille, ja sekä risuja että ruusuja löytää myös Jenni. Sara koki käänteen kirjan puolivälissä. Olivian Kirjasieppo-blogissa puhutaan kauniisti rakkaudesta ja totuudesta, ja keskustelussa vierailee jopa kirjailija itse. Tuoreita arvioita löytyy esimerkiksi Kirsiltä ja Katrilta, ja paljon lisää Googlelta.

Mikä sitten on totta? Kirja ei anna yhtä vastausta, mutta vihjaa monta ehdotusta. Minä pidin tästä:

Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu.

Riikka Pulkkinen: Raja

Riikka Pulkkista on kehuttu niin paljon, että Rajaa (2006) aloittaessani pelkäsin sen osoittautuvan pettymykseksi ja samalla jotenkin kieroutuneesti toivoin, että juuri niin kävisi - säälittävä yritys erottua valtavirrasta? 

Rajan juoni on varmasti monelle tuttu. Kirjallisuuden professori Anja suree Alzheimerin tautiin sairastunutta miestään, ahdistunut lukiolainen Mari rakastuu äidinkielenopettajaansa, avioelämään puutunut nuori opettaja Julian hullaantuu runolliseen ja himottavaan teinityttöön.

Kirjan alkupuolen luin kiinnostuneena, mutta en aivan sataprosenttisen vakuuttuneena. Pulkkisen tunnelmoiva kieli tuntui välillä liian itsekorosteiselta. Hämärä ei ollut koskaan vain hämärää, vaan aina pehmeää tai seittimäistä tai maitomaista hämärää. Välillä tuli laatusanaähky:

Kadotettuja muistoja, unohdettuja elämiä ja vakaa asvalttikäytävä joka johti taloon aina samanlaisena, hetki sitten auringonpaahteesta kuumana ja nyt sateen maustamana höyryten. Kastematoja liiskautuneina, lätäkköjä ja ruusupensaita reunustamassa tietä. Juovuttavan tiheä kostean ilman muuri sateen jälkeen, syksyllä liekehtiviä lehtiä ja lopulta pakkasen rapeaa riitettä ja viimein lumen pehmeä synninpäästö.

Olin siis juuri antamassa vallan vastarannankiiski-lukijaminälleni, kun yhtäkkiä jossain kirjan puolivälin paikkeilla huomasin sittenkin tempautuneeni mukaan tarinaan. Pursuilevat adjektiivit eivät enää häirinneet ollenkaan samassa määrin, ja aloin oikein jännittää, miten Marin ja Julianin tuhnuisen romanssin käy ja millaiseen ratkaisuun Anja päätyy.

Kirjan rakenne ja rytmi toimivat minusta hienosti. Kertojanäänet olivat enimmäkseen uskottavia, varsinkin Marin ja pikku-Annin - tai ehkä tytönsieluni vain samastui helpoimmin kirjan tyttöhahmoihin. Marissa tunnistin teini-iän epävarmuuden ja tunnekuohut, Annissa lapsen yhtä aikaa hutuisen ja totisen logiikan (adjektiiveja pesee täältäkin!).

Suussa maistuu makealta, Anni ottaa isomman haukun. Sokeri rahisee. Ei tule sotaa, ei tule. Anni kurkottaa maitolasia ja ajattelee että jos ehtii juoda maitolasin tyhjäksi ennen kuin uutisten päätösmusiikki loppuu, silloin kaikki on hyvin eikä mitään pahaa voi ikinä tapahtua kenellekään perheenjäsenelle. Jos ehdin juoda maidon loppuun, Anni ajattelee.

Tarinan heikoin lenkki oli minusta Anjan ja Johanneksen suhde, joka jäi vähän epäaidon tuntuiseksi. Juliankin tuntui monin paikoin todellisuudelle vieraalta, mutta sen hyväksyin osaksi hahmoa: nuorta miestä, joka eksyy jonnekin aikuisuuden ja keskenkasvuisuuden väliin, kurottelee unelmiin mutta kompastuu todellisuuteen. Hiukan teennäisiltä tuntuivat myös syvälliset keskustelut elämästä, kuolemasta ja tragedian syvimmästä olemuksesta. Akateemisia toki ollaan, mutta esimerkiksi Anjan ja Julianin väitöskirjakeskustelusta tuli mieleen romaaniksi naamioitu filosofian oppikirja Sofian maailma -tyyliin.

Vaikka Rajan pohdinnat elämästä ja maailmasta keikkuvat välillä vaarallisen lähellä runotyttömäisen paatoksen rajaa (heh, sanaleikki), Pulkkisella on kyllä taito muotoilla ajatuksista sanoja, jotka koskettavat ja mietityttävät.

Ja nyt Anja ei voinut lukea miehen katseesta sitä pyyntöä jonka takia oli tullut tänne, vaan aivan toisen pyynnön, sen pyynnön jonka tavallisesti kohtaa jos kohtaa heikompansa, jos kohottaa kätensä heikompaansa vastaan. Se loisti miehen kasvoilta paljaana, vaativana, ja siinä pyynnössä oli yhtäkkiä kaikki valta. Se oli samanlaista valtaa kuin ansaansa vangitun eläimen silmien kiilto, se ei ollut syyttämisen valtaa eikä tekemisenkään, mutta siinä oli vastuun asettamisen valta ja sen myötä kaikki valta maailmassa.

Olen tietoisesti vältellyt lukemasta blogikirjoituksia Pulkkisesta, mutta nyt, kun oma mielipide kirjasta on jotenkuten muodostunut, rohkaistuin lukemaan myös muiden näkemyksiä.

Jorin ja Tero Hannulan lukukokemukset muistuttivat omaani sikäli, että kirjan alku tuntui laimealta, kunnes Jorin sanoin "yhtäkkiä ja yllättäen taso nousikin jonnekin sfääreihin". Kirjahylly-blogi ihastelee kirjan poikkeuksellista kypsyyttä, kun taas Morren ja Inan mielestä Pulkkisen esikoista leimaa vielä epäkypsyys. Rachellea häiritsi Rajan "nuortenkirjafiilis", vaikka teksti imaisikin mukaansa, ja Kirjavinkkien Hannua puolestaan hämmästytti seksikohtausten määrä. Niitä tosiaan oli kirjassa ihan riittämiin.

Parissa blogissa Raja on kirvoittanut mielenkiintoisia keskusteluja. Esimerkiksi Almafiinan kommenttilaatikossa pohditaan oppilas-opettajasuhteen moraalisia ulottuvuuksia, ja Inan blogissa peistä taittavat Pulkkisen ihailijat ja ei-niin-ihailijat.

Monet blogistit ovat ehtineet jo lukea myös Pulkkisen kakkosen Totta (2010). Liityn keskusteluun siitäkin, kunhan saan uutuuden luettua!