Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Raja (2006) herätti minussa sekä ihastusta että ärsytystä, mutta jälkimaussa näistä päällimmäiseksi taisi jäädä ihastus. Pulkkisen Totta-kakkosen (2010) kanssa saattaa käydä toisinpäin.

Raja-arviossani huomaan moitiskelleeni ylenmääräisiä adjektiiveja. Nyt minua eivät rieponeet nimenomaan laatusanat, mutta yltiölyyrisyys vaivasi lukukokemusta tälläkin kerralla. Pulkkisen teksti on todella kaunista, mutta melkein jo liian kaunista, estetisoimalla etäännyttävää. Kirja käsittelee suuria tunteita herättäviä teemoja – kuolemaa, rakkautta, uskollisuutta, muistoja – mutta sen henkilöt on kääritty niin silkoisiin sanoihin, etten oikein saanut otetta heidän tuskistaan ja intohimoistaan.

Se on harmi, sillä kirjassa on kyllä hienot ainekset, kiinnostavat ja koskettavat. Kolme sukupolvea, kaksi aikatasoa: uraäidistä kuoleman odottajaksi vanheneva Elsa, hänen miehensä Martti, tytär Eleonoora ja tyttärentytär Anna, ja kuvion puuttuvana palana Eeva, perheeseen 60-luvulla lastenhoitajaksi palkattu opiskelijatyttö.

Henkilöistä kiinnostuin eniten Eevasta ja Elsasta. (Nimistä muuten: Pulkkinen on varmasti harkiten valinnut alkusointuiset etunimet luomaan siltoja henkilöstä toiseen, mutta luulen, että yhteydet olisivat syntyneet ilman näitä E- ja M-kirjainten sarjojakin.) Eeva oli tunteissaan rasittavankin ehdoton ja naiivi, mutta jotain vetoavaa tässä oman elämänsä suuntaa 60-luvun kuohujen poimuissa etsivässä nuoressa naisessa silti oli. Ja toivoton rakkaus on elämässä kamalaa, mutta kirjoissa ihanaa.

Eeva ja hänen rinnallaan menneisyyden varjoja kohti kurottava Anna ottivat tarinasta ison osan. Elsaan sen sijaan olisin halunnut tutustua paremminkin. Elsa nähdään kirjassa muiden näkökulmasta, ensin naisena, joka ”on niitä jotka saavat kaiken, niitä joiden edessä osa ihmisistä lannistuu omaa saamattomuuttaan”, sitten elämästä luopumaan pakotettuna. Minulle jäi tuntu, että tämän voimakastahtoisen naisen omakin ääni olisi ollut mielenkiintoinen.

Kieleen palatakseni. Minulla on Pulkkiseen tosiaan hyvin kaksijakoinen suhde, sillä toisaalta en voi kuin ihailla sitä, miten hiotusti ja hienovireisesti kirjailija kuvaa asioita ja havaintoja. Esimerkiksi tämä kuvaus huokuu minusta juuri sitä, miltä uiminen tuntuu:

Hän kääntyy ja huomaa olevansa yllättävän kaukana. Hän ui pitkiä vetoja, läpi kylmien ja lämpimien vesiseinämien, kuin vaeltaisi vedenalaisesta huoneesta toiseen. Tällaista on olla kala! Ajatus tulee äkkiarvaamatta, hullunkurisena varmuutena. Hän nousee vedestä, äiti kurottaa kätensä, hän tarttuu siihen. Pienen hetken ajan ei ole muuta.

He seisovat laiturilla.

Kesä hengittää. Järven pinta toipuu repeämästään, asettuu. Hiljaisuus asettuu näkymättömille saranoilleen ja maisema vaipuu takaisin itseriittoiseen uneensa.

Tarkasti ja herkästi kuvataan myös pienistä eleistä, katseista ja kosketuksista esiin nousevat tunteet ja ajatukset. Tämänkin kohdan kirjasin ylös:

Tytön käsi on yllättävän pehmeä, se tuntuu kimmoisalta ja pullealta. Ote on hento. Olin jo ehtinyt unohtaa tämän luottamuksen, jonka kaikki lapset jakavat, koska eivät tiedä muusta: syntymässä saadun uskon siihen, että kaikki käy hyvin. Jossain vaiheessa elämäänsä sen menettää hetkeksi, välttämättä. Jos on onnekas, se palautuu. Tulee ihmisiä, jotka ottavat syliin peiton alla, makuuhuoneissa, kurottavat kätensä pöytien alitse, ja heidän kanssaan oppii uudestaan sen, minkä välttämättä menetti kun kadotti lapsuuden.

Ja sitten toisaalta juuri sama hiottu herkkyys heitti minut ulos kirjan maailmasta. Lukijana minusta tuntui kuin kirjailija olisi ojennellut minua kohti täydellisen pyöreitä, kiiltäviä helmiä ja kehottanut katsomaan, miten kauniita ne olivat. Kauniitahan ne, mutta usein huomasin jääväni pyörittelemään helmiä sen sijaan, että olisin elänyt henkilöiden mukana. Lopulta takerruin yksittäisiin ilmaisuihin, esimerkiksi siihen, miten asiat jatkuvasti ”tulivat” henkilöihin (”häneen tulee muisto”, ”hellyys tuli häneen”). Ensimmäisellä kerralla ihastutti, sitten alkoi ärsyttää. 

Vaikeasti sulatin myös dialogit, joiden hienostuneisuus meni välillä jo teennäisen puolelle. Oli kirjan Martti miten pohdiskeleva taiteilijaluonne tahansa, en kerta kaikkiaan osaa kuvitella ketään tosimaailman isoisää pohtimassa elämänmenoa tyttärentyttärelleen tällaisin sanoin: ”Säilyttää erillisyys vai kaventaa se olemattomiin, sulautua yhteen. Tämä ei ole koskaan lakannut vaivaamasta minua. Kummasta rakastamisessa on kyse?”

Totta on luettu monen monituisessa kirjablogissa. Salla kaipaisi Pulkkiseen lisää Tervoa, ja kommenteissa pohditaan muun muassa jo käsitteeksi muodostuneen nakkipaperin kulttuurihistoriaa ja sitä, mikä saa lukijan eläytymään kirjaan. Liisa kirjoittaa osuvasti Pulkkisen kielestä ja kielikuvista. Katja ihastui. Linnealle jäi levoton olo, Mariakin jäi sille välille, ja sekä risuja että ruusuja löytää myös Jenni. Sara koki käänteen kirjan puolivälissä. Olivian Kirjasieppo-blogissa puhutaan kauniisti rakkaudesta ja totuudesta, ja keskustelussa vierailee jopa kirjailija itse. Tuoreita arvioita löytyy esimerkiksi Kirsiltä ja Katrilta, ja paljon lisää Googlelta.

Mikä sitten on totta? Kirja ei anna yhtä vastausta, mutta vihjaa monta ehdotusta. Minä pidin tästä:

Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu.