Harriet Beecher Stowe: Uncle Tom's Cabin (Setä Tuomon tupa)

Huh! Työvoitto!

Latasin Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tuvan (alkuperäiseltä koko nimeltään Uncle Tom's Cabin or Life among the Lowly, 1852) kännykkään englanninkielisenä LibriVox-äänitteenä työmatkoilla kuuneltavaksi. Tavaraa oli 17 tuntia ja 54 minuuttia, ja täytyy sanoa, että ne olivat pitkiä tunteja ja minuutteja. Setä Tuomon tuvalla on kiistaton paikkansa historiassa, mutta kirjallisena teoksena se on aikansa lapsi – ja aika lailla ajan hampaan kaivertama.

Kirja seuraa mustien orjien kohtaloita Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1800-luvun puolimaissa. Keskeisiä hahmoja ovat nimihenkilö Tom ja nuoripari Eliza ja George Harris, jotka kaikki kirjan alussa joutuvat hyväntahtoisen mutta rahapulaisen isäntänsä Arthur Shelbyn myymiksi. Tästä alkaa vaikeuksien täyteinen tie, joka vie Harrisit pakomatkalle rajan yli ja Tomin isännältä isännälle eteenpäin myydyksi.

Rasittavinta kirjassa oli ylenmääräinen paatos. Beecher Stowe kirjoitti Setä Tuomon tuvan kannanotoksi ajankohtaiseen orjuuskeskusteluun, ja sellaisena se täytti tehtävänsä: kirjasta tuli aikansa bestseller ja minkä tahansa listan mukaan yksi ”maailmaa muuttaneista” kirjoista. Nykylukijan silmiin – tai tässä tapauksessa korviin – kirja kuitenkin tuntui ylipitkäksi venytetyltä poliittiselta pamfletilta. Orjien kohtalot olivat varmasti kirjassa kuvatun kovia, mutta ainakin minulle sanoma olisi mennyt perille vähemmälläkin sentimentaalisuudella ja melodramaattisuudella.

Hammat Billingsin kuvitusta vuodelta 1853: Tom ja Eva. (Wikipedia)

Aloitin kirjan odottaen tutustuvani rasisminvastaisuuden pioneeriteokseen, ja tätä vasten minut yllätti se, että nykylukijalle Beecher Stowe tuntuu orjuudenvastaisuudestaan huolimatta itse asiassa aika rasistiselta. Wikipedian mukaan Setä Tuomon tuvan nähdäänkin vaikuttaneen orjuuden lopettamisen lisäksi olennaisesti myös mustia koskevien stereotyyppien syntyyn. Kirjassa on siis paljon nykynäkökulmasta vanhentunutta rotuajattelua. Mustista sanotaan muun muassa, että ”[t]hey are not naturally daring and enterprising, but home-loving and affectionate” ja ”[i]f not a dominant and commanding race, they are, at least, an affectionate, magnanimous, and forgiving one”. Tomilla kuvataan olevan ”the soft, impressible nature of his kindly race, ever yearning toward the simple and childlike”. Ja Dinah-orja tietysti kokkaa hyvin, ”cooking being an indigenous talent of the African race”...

Tyypittely on varmaan ollut Beecher Stowelta tietoistakin, sillä kirjan henkilögallerian tavoitteena on selvästi tarjota lukijalle orjuuden koko kuva. Isännistä mukana on siis niin jalo ja oikeamielinen patruuna kuin sydämetön orjapiiskurikin (tämä sana kerrankin ihan kirjaimellisesti!). Orjista mukana on muun muassa ahkera, hurskas ja uskollinen Tom, joka kantaa ristinsä suorastaan raivostuttavalla nöyryydellä; Eliza, joka kykenee urotöihin pyytettömän äidinrakkauden rohkaisemana; kuriton orpotyttö Topsy, jonka huonotapaisuus paranee kunnon kristillisellä kasvatuksella, ja monta muuta.

Uskonto on orjuuden ohella kirjassa keskeinen aihe. Beecher Stowe kritisoi terävästi niitä, jotka ovat seurakuntien tukipilareita ja saarnaavat oikeudenmukaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta, mutta antavat orjuuden jatkua. Yksi kirjan valkoisista ”hyviksistä” – joka ei tosin ole valmis luopumaan orjistaan, mutta kohtelee heitä sentään hyvin – huudahtaa kirkon tekopyhyyteen tuohtuneena:

”Religion!” said St. Clare, in a tone that made both ladies look at him. ”Religion! Is what you hear at church, religion? Is that which can bend and turn, and descend and ascend, to fit every crooked phase of selfish, worldly society, religion? Is that religion which is less scrupulous, less generous, less just, less considerate for man, than even my own ungodly, worldly, blinded nature? No! When I look for a religion, I must look for something above me, and not something beneath.”

Uskonto näyttäytyy myös orjien henkilökohtaisena pelastusrenkaana vaikeuksien keskellä. Jeesuksen löytäminen auttaa Topsyn oikealle tielle, ja Tom kestää kaiken kokemansa kovan kohtelun ajatellen, että ”[s]ufferin’ an’t no reason to make us think the Lord’s turned agin us; but jest the contrary, if only we hold on to him, and doesn’t give up to sin.” Tämä Tomin ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” -asenne oli minun vähän vaikea sulattaa.

Hammatt Billingsin kuvitusta vuodelta 1852: Elizan pako. (Wikipedia)

Orjuus on kyllä päätä vaivaava ilmiö. On outoa ajatella, miten itsestään selvää kirjan henkilöille ja heidän tosielämän esikuvilleen oli, että tietty ihmisryhmä on luonnostaan tehty palvelemaan toisia ja tavaran tavoin ostettavaksi, myytäväksi ja käytettäväksi. Kirjan orjanomistajista joillakin on asiasta moraalisiin näkökohtiin perustuvia näkemyksiä, mutta monelle kysymys on yksinkertaisesti taloudellinen. Jotkut kohtelevat orjia hyvin varmistaakseen, että pääoma tekee tuottavaa työtä, kun taas toisten mielestä tulee edullisemmaksi puristaa orjista kaikki mehut irti ja korvata uusilla, kun edellisistä loppuu veto.

Orjien puolustajatkin, kuten Beecher Stowe, tuntuvat pitävän heitä kyvyiltään luontaisesti valkoisia heikompina. Kirjan päätössanoissa Beecher Stowe selostaa ”havainnointiaan” orjien parissa melkein kuin jotain eläintieteellistä tutkimusta ja tyytyväisenä toteaa (itsestään kolmannessa persoonassa), että ”her deductions, with regard to the capabilities of the race, are encouraging in the highest degree”.

Beecher Stowe siis uskoo, että vapautetut orjat kykenevät elämään omillaan, niin kuin monet kirjan kirjoittamisen aikaan jo pohjoisissa osavaltioissa ja Kanadassa tekivät. Innoitusta herättävänä tulevaisuudenkuvana kirjailijan mielessä siintelee myös vapautettujen orjien paluu juurilleen Afrikkaan. Orjakaupan kiroista vapautuneella maanosalla voisi olla edessään loistava tulevaisuus:

In that far-off mystic land of gold, and gems, and spices, and waving palms, and wondrous flowers, and miraculous fertility, will awake new forms of art, new styles of splendor; and the negro race, no longer despised and trodden down, will, perhaps, show forth some of the latest and most magnificent revelations of human life. Certainly they will, in their gentleness, their lowly docility of heart, their aptitude to repose on a superior mind and rest on a higher power, their childlike simplicity of affection, and facility of forgiveness. In all these they will exhibit the highest form of the peculiarly Christian life, and, perhaps, as God chasteneth whom he loveth, he hath chosen poor Africa in the furnace of affliction, to make her the highest and noblest in that kingdom which he will set up, when every other kingdom has been tried, and failed; for the first shall be last, and the last first.

Thomas Jeffersonin Monticello -plantaasi.

Keväisellä Amerikan-matkallani vierailin Virginiassa Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin Monticello-plantaasilla. Itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, ”founding father” Jeffersonin suhde orjuuteen näyttää olevan kysymys, joka saa amerikkalaisten olon epämukavaksi. Monticellon museo-opas käytti kysymyksen selvittämiseen monta huolellisesti punnittua minuuttia, ja aiheelle oli omistettu oma näyttely myös Washingtonissa amerikkalaisen historian museossa.

Jefferson nimittäin omisti sadoittain orjia. Miehen suhde orjuuteen oli ilmeisen ristiriitainen: eri lähteiden mukaan hän vastusti orjakauppaa ja piti orjuutta sekä orjille että isännille vahingollisena järjestelmänä, mutta toisaalta hän ei pitänyt orjien vapauttamistakaan hyvänä ideana. Leskeksi jäätyään Jefferson jopa aloitti suhteen yhden orjansa kanssa ja sai tältä liudan lapsiakin.

Monticellossa vierailu teki orjuudesta konkreettista. Orjien asumukset olivat plantaasilla aivan tilan päärakennuksen kupeessa. Niistä ei ole enää mitään jäljellä: vain pari kivenmurikkaa puiden varjostamalla tienpätkällä kartanon puutarhan ja kasvimaan välissä. Jeffersonin kartano ei ole mitenkään megaluksuspresidentillinen, mutta kontrastin sen ja orjien hökkelien valillä on silti täytynyt olla huima. Miltä isännästä on tuntunut nauttia kartanon mukavuuksista, kun muutaman metrin päässä raadetaan niukkuudessa palkatta? Miltä orjasta on tuntunut rakentaa isännälle viinihissiä kellarista ruokasaliin, kun itselle pitää tämän ruoan riittää viikoksi?

Setä Tuomon tupaa en siis kirjana erityisemmin rakastanut, mutta ajatuksia se ainakin herätti, ja onpahan omakohtaista kokemusta tästä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikosta. So American -haaste etenee! Kirjaan on tutustuttu myös blogeissa Elämää ja aspartaamia ja Sheferijm.

Loppusanoiksi:

Is there anything in it glorious and dear for a nation, that is not also glorious and dear for a man? What is freedom to a nation, but freedom to the individuals in it? What is freedom to that young man, who sits there, with his arms folded over his broad chest, the tint of African blood in his cheek, its dark fires in his eyes,—what is freedom to George Harris? To your fathers, freedom was the right of a nation to be a nation. To him, it is the right of a man to be a man, and not a brute; the right to call the wife of his bosom his wife, and to protect her from lawless violence; the right to protect and educate his child; the right to have a home of his own, a religion of his own, a character of his own, unsubject to the will of another.