TTT: 10 suosituinta kirjailijaa Ranskassa (ja minä)

Tämän viikon Top Ten Tuesday -listan aiheen keksin Le Figaro -lehdestä. Lehti julkaisi viime viikolla listan Ranskan suosituimmista kirjailijoista vuoden 2012 myyntimäärien perusteella. Ajattelin siis esitellä tänään les dix écrivains préférés des Français ja omia tuumiani heistä.

1. Guillaume Musso: 1.710.500 kpl

Empiirisen havainnoinnin perusteella listan kärkinimet eivät yllätä, sillä ainakin täällä Brysselissä juuri listan ykkönen Musso ja kakkonen Levy ovat ne nimet, jotka bongaan useimmin metrossa kanssamatkustajien käsistä. (Juu, Bryssel ei ole Ranskassa, mutta kuten aiemmin belgialaista kirjallisuutta kartoittaessani totesin, belgialaiset kirjailijat ja lukijat liittyvät saumattomasti naapurimaan kirjalliseen kenttään, joten ei tämä kai ihan epärelevantti huomio ole.)

Mussoja löytyy paljon myös lähikirjastostani. Kirjojen rivi on pitkä, sillä nuoresta iästään (s. 1974) Musso on kirjoittanut jo kymmenen romaania. Olen lukenut yhden: Que serais-je sans toi ? -romaanin vuodelta 2009. Kirjoitin siitä näin: ”Musson sommittelema palapeli on viihdyttävä romanttinen seikkailu, jossa suuret tunteet sekoittuvat James Bond -henkisiin juonenkäänteisiin. Välillä en ollut ihan varma, kirjoittaako Musso tosissaan vai kieli poskessa, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Juonessa ja henkilöhahmoissa oli mukana runsaahko annos kliseisyyttä ja melodraamaattisuutta, ja kirjan loppupuoli oli minun makuuni hiukan liian nyyhky ja paolocoelhomainen, mutta aina roiskuu kun rapataan. Kaiken kaikkiaan tekstistä välittyi jotenkin virkistävän epäkyyninen tarinankerronnan riemu.”

Mussoa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta suomalaisista kirjabloggaajista hänen tuotantoonsa on tutustunut ainakin Humisevalla harjulla -blogin Cathy (täällä ja täällä).

2. Marc Levy: 1.433.000 kpl

Myös Marc Levy (s. 1961) on varsin tuottelias kirjailija. Mies julkaisi esikoisromaaninsa Et si c'était vrai... vuonna 2000 ja on sen jälkeen pykäissyt ilmoille kirjan vuodessa (tai no, 2002 jäi välistä, mutta vuonna 2009 ilmestyi kaksi). 

Et si c'était vrai... on ollut Levyn tähän asti menestynein teos. Suomeksi se ilmestyi vuonna 2001 nimellä Tapahtui kerran San Franciscossa... Myöhemmin se julkaistiin uudelleen nimellä Jospa se vain olisi totta… (2005). Romaanista on tehty myös Reese Witherspoonin tähdittämä Hollywood-elokuva Just Like Heaven.

Suomalaisista blogeista Levyä ovat lukeneet ainakin Saraseeeni ja Cathy. Minulla Levy on vielä kokeilematta. Ennakko-odotusteni perusteella hänen kirjansa ovat tunteikasta viihdettä, jossa on mukana myös yliluonnollisia aineksia.

3. Katherine Pancol: 705.000 kpl

Katherine Pancolia (s. 1954) on luettu suomalaisissakin kirjablogeissa. Tähän mennessä Pancolilta on suomennettu hauskasti nimetty kirjakolmikko Krokotiilin keltaiset silmät (2006, suom. 2011), Kilpikonnien hidas valssi (2008, suom. 2012) ja huhtikuussa Bazarilta ilmestyvä Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2010, suom. 2013). Blogiarvioita kahdesta ensimmäisestä täällä ja täällä.

Minä olen lukenut Pancolilta yhden kirjan, pienoisromaanin Un homme à distance (2002). Kirjeromaanissa oli hyvä idea ja kiehtova kirjallis-merellinen miljöö, mutta toteutus ei aivan vakuuttanut.

4. Françoise Bourdin: 512.500 kpl

Françoise Bourdin on minulle aivan tuntematon nimi, täytyy siis turvautua Wikipediaan. Sen mukaan Bourdin (s. 1952) on pariisilainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut yhteensä nelisenkymmentä kirjaa (!). Kirjoja ei tietääkseni ole suomennettu.

5. Joël Dicker: 496.000 kpl

Joël Dicker (s. 1985) on tämän listan juniori. Sveitsiläinen Dicker on kirjoittanut kolme romaania, joista etenkin tuorein on menestynyt komeasti: La Vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012) voitti arvostetun Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnon. Muistan lukeneeni kirjasta pari sen verran mielenkiintoista lehtijuttua, että kirjoitin nimen muistiin, mutta lukemaan asti en ole vielä ehtinyt.

6. David Foenkinos: 473.000 kpl

David Foenkinos (s. 1974) on tuttu nimi suomalaisillekin lukijoille. Toissa vuonna suomennettu Nainen, jonka nimi on Nathalie (2009, suom. 2011) ihastutti kirjabloggaajia. Vähän varautuneempia arvioita keräsi Vaimoni eroottinen potentiaali (2004, suom. 2012).

Minä olen lukenut Foenkinokselta kahden edellä mainitun lisäksi kaksi muuta romaania, Inversion de l'idiotie : de l'influence de deux Polonais (2001) ja Qui se souvient de David Foenkinos ? (2007). Ensimmäinen Foenkinokseni oli Vaimoni eroottinen potentiaali, joka oli aikanaan ilahduttava löytö, mutta paras tähän asti lukemistani on ollut Nathalien tarina. Kirjoitin siitä näin: ”Kirja on yhtä aikaa vakava ja kepeä kuvaus surusta ja surun väistymisestä: siitä, miten elämä voittaa ja sydämen sanakirja tietää vastaukset, vaikkemme osaisi tai uskaltaisi edes kysyä.” Haluaisin nähdä myös kirjasta tehdyn elokuvan, vaikka Audrey Tautoun söpöily onkin välillä vähän ärsyttävää.

7. Laurent Gounelle: 471.000 kpl

Toinen minulle täysin tuntematon nimi. Wikipedian mukaan Gounelle (s. 1966) on julkaissut kolme romaania. Ei tietääkseni suomennettu.

8. Éric-Emmanuel Schmitt: 427.000 kpl

Schmittistä (s. 1960) olen kuullut paljon kehuja. Toistaiseksi olen lukenut vain pienoisromaanin Oscar et la dame rose (2002), joka oli sympaattinen lukukokemus. Schmittin muista romaaneista minua kiinnostaisi ainakin L'Évangile selon Pilate (2000), joka kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä sekä Jeesuksen itsensä että Pontius Pilatuksen näkökulmasta.

9. Grégoire Delacourt: 421.000 kpl

Tämänkin kohdalla täytyy turvautua Wikipediaan. Sen mukaan Delacourt (s. 1960) on mainosmies ja kirjailija, joka on kirjoittanut tähän mennessä kaksi romaania: monta palkintoa haalinut L’Écrivain de la famille (2011) ja uutuus La Liste de mes envies (2012). Sen suomalaisen käännöksen Onnen koukkuja (WSOY, 2013) ovat painotuoreena lukeneet ainakin Laura ja Sanna. 

10. Amélie Nothomb: 405.000 kpl

Amélie Nothomb taitaa olla listan suomennetuin kirjailija. Belgialainen Nothomb (s. 1966) on vuodesta 1992 lähtien julkaissut kirjan vuodessa, joista näkyy suomennetun neljä: Vaitelias naapuri (1995, suom. 1997), Nöyrin palvelijanne (1999, suom. 2001), Antikrista (2003, suom. 2006) ja Samuraisyleily (2007, suom. 2009).

Minä olen lukenut Nothombilta kolme kirjaa. Suosikkini on nuoren Amélien Japani-kokemuksista kertova Nöyrin palvelijanne. Lapsuuskuvaus Métaphysique des tubes menetteli. Tuorein lukukokemus oli Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin, outo ja melkoisen puistattava kirja, josta kirjoitin näin: ”Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Alkupuolella en ollenkaan innostunut Nothombin tyylistä, vaan suoraan sanottuna tylsistyin ja harkitsin jo jättäväni kirjan kesken. Tarinassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - pelkkää keskustelua - eikä siinä ole yhtään miellyttävää henkilöä. Tach oli ylivertaisen vastenmielinen, mutta ei lukija oikein Ninaankaan samaistu. Koko käsittelytapa oli siis jotenkin etäännyttävän intellektuelli, mutta loppua kohden kirjasta tuli silti kaikessa kieroutuneisuudessaan lihansyöjäkasvimaisella tavalla kiehtova.”

*

Näistähän riittikin yllättävän paljon juttua! Antoisa listaus, sillä sain tästä monta mielenkiintoista ehdokasta alati venyvälle TBR-listalle. Bonne lecture!

Kuvat: Wikipedia, paitsi Dicker (joeldicker.com) ja Delacourt (editions-jclattes.fr)

Belgia-projekti: Amélie Nothomb: Hygiène de l'assassin

Belgia-projektini hengessä päätin kirjastoon lähtiessäni tutustua johonkin uuteen belgialaiseen kirjailijaan, mutta nimilista unohtui kotiin enkä ujouspuuskassa rohjennut kirjastonhoitajan puheille, joten otin hyllystä mukaan sen ainoan ennalta tutun nimen eli Amélie Nothombin. Olen lukenut Nothombilta aiemmin kaksi romaania: menestysteoksen Nöyrin palvelijanne (1999, suom. 2011) ja suomentamattoman Métaphysique des tubes (2000), joka edellisen tavoin perustuu Nothombin kokemuksiin elämästä Japanissa. Siinä missä Nöyrin palvelijanne -kirjassa aiheena oli japanilainen työelämä, Métaphysique keskittyi lapsuusmuistoihin.

Hygiène de l'assassin (1992) on Nothombin esikoisromaani. (Kirjaa ei ole suomennettu, mutta ranskan lisäksi se on saatavilla ainakin englanniksi nimellä Hygiene and the Assassin.) Tarinan päähenkilö on iäkäs erakkomainen Nobel-kirjailija Prétextat Tach, joka saa tietää kuolevansa pian vakavaan sairauteen ja ryhtyy yllättäen antamaan haastatteluja. Romaanin alkupuoli marssittaa Tachin luo uteliaan toimittajan toisensa perään. Kukaan ei estä kovin kauaa, sillä groteskin lihavalla Tachilla on etova olemus, äkkipikainen luonne ja pureva kieli. Nämä kirjan ensimmäiset satakunta sivua olivat minusta vähän puuduttavaa lukemista. Tachin epämiellyttävyys tuli selväksi aika äkkiä, mutta sen jälkeen tarina ei tuntunut etenevän oikein mihinkään. Enimmäkseen dialogiin perustuva kerronta oli minusta lähinnä ylinokkelaa tai tekosyvällistä juupas-eipäs-väittelyä Tachin ja toimittajien välillä.

Lopulta alkaa tapahtua, kun Tachin luo saapuu nuori toimittaja Nina, joka on lukenut miehen kirjat suurennuslasilla ja kehitellyt niistä teorioita. (Tai no, "tapahtuminen" on suhteellinen käsite. Juupas-eipäs-linjalla jatketaan koko kirja. Räjähdysten ja takaa-ajojen ystäville tätä ei voi suositella.) Ninaa kiinnostaa etenkin, mikä on Tachin kesken jääneen romaanin salaisuus. Miksi mies vuosia sitten lopetti kirjoittamisen yhtäkkiä? Tätä selvitellessään toimittaja ja kirjailija virittelevät toisilleen kissa ja hiiri -tyyliin toinen toistaan hienostuneempia verbaaliverkkoja ja analyysiansoja. Väittelyä käydään elämästä, rakkaudesta ja kirjallisuudesta. Hyvin korkealentoista siis, ja samalla ällöttävää: Tachilla on sairauden runteleman ruumiin lisäksi melkoisen sairas mieli.

Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Alkupuolella en ollenkaan innostunut Nothombin tyylistä, vaan suoraan sanottuna tylsistyin ja harkitsin jo jättäväni kirjan kesken. Tarinassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - pelkkää keskustelua - eikä siinä ole yhtään miellyttävää henkilöä. Tach oli ylivertaisen vastenmielinen, mutta ei lukija oikein Ninaankaan samaistu. Koko käsittelytapa oli siis jotenkin etäännyttävän intellektuelli, mutta loppua kohden kirjasta tuli silti kaikessa kieroutuneisuudessaan lihansyöjäkasvimaisella tavalla kiehtova.

Hämmentävä lukukokemus siis. Hyvä vai huono? Ainakin huomaan miettiväni kirjaa edelleen, vaikka en on voi sanoa siitä varsinaisesti pitäneeni. Siispä...

TÄSTÄ ETEENPÄIN SEURAA JUONIPALJASTUKSIA. ÄLÄ LUE, JOS HALUAT PYSYÄ PIMENNOSSA.

Hieman lisää pohdintaa kirjan teemoista. Prétextat Tachin salaisuus, jonka Nina vähitellen kaivaa esiin, on nimittäin miehen vuosikymmenten takainen sukurutsainen suhde serkkuunsa Léopoldineen. Serkukset elivät lapsuutensa vanhassa sukukartanossa niin täydellisessä kultaisen huolettomien kesäpäivien idyllissä, että he päättivät olla koskaan kasvamatta aikuisiksi. Prétextat kehitti kaksikolle tieteellisen tarkan ruokavalion ja elintavat, joiden tarkoituksena oli pitää heidät molemmat ikuisesti lapsina, mutta Léopoldinen osalta suunnitelma meni pieleen: hän alkoi muuttua naiseksi. Prétextat päätti siis omin käsin "vapauttaa" serkkunsa naiseuden kärsimyksistä ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Kirjassa Tach piti ja pitää tätä tekoaan kiistattomasti epäitsekkäänä urotekona. Léopoldinen kuolema on hänelle tahrattoman kauneuden huipentuma ja täydellisen rakkauden osoitus. Aiheen myyttiset ja psykologiset ulottuvuudet ovat sinällään mielenkiintoisia. Paratiisi, syntiinlankeemus, ikuinen lapsuus, hullu rakkaus... Tachista tulee mieleen sekä Peter Pan että Dorian Gray. Juonikuvio on kaikessa makaaberiudessaan kiehtova, ja Nothomb kehittelee Tachin vastenmielisestä logiikasta johdonmukaisen rakennelman. Kirja ei ole millään tasolla realistinen, mutta hahmosta tuli mieleen, että ehkä niiden kaikkein karmivimpien tosielämän murhaajienkin aivot toimivat juuri noin. Tarpeeksi kieroutunut mieli voi löytää mille tahansa teolle oikeutuksen vapauden, kauneuden ja rakkauden nimissä.

Luin jostain kirjan arvostelusta, että lapsuuden katoavaisuus ja aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyys on Nothombin tuotannossa toistuva aihe. Tämä ensimmäinen romaani käsittelee aihetta etäännytetymmin kuin myöhemmät teokset, mutta silti esimerkiksi kirjan Léopoldinen syntymäpäivä, 13. elokuuta, on kiintoisasti sama kuin Nothombin oma. Arvostelussa vedettiin yhteyksiä kirjan ja kirjailijan välille myös esimerkiksi ruumiillisuuden tematiikan käsittelyssä. En oikein tiedä, olenko tällaisen lukutavan ystävä, mutta kirjoittajan syömishäiriöiden linssin kautta tarkasteltuna Tachin hahmosta saa tietysti irti vaikka mitä. Nuoren solakan Tachin pakkomielteinen halu kontrolloida omaa ja serkkunsa ruumista, vanhan ylipainoisen Tachin kontrolloimaton himo ahtaa sisäänsä läskiä ja ihraa... Hm.

Pitää ehkä lukea lisää Nothombia.

Amélie Nothomb: Hygiène de l'assassin. Albin Michel, 1992. 181 s. Lainattu kirjastosta.