Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Nyt on käsillä sellainen kirja, että en pitkään tuumittuanikaan oikeastaan tiedä, mitä mieltä siitä olen. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) sai minut hämmennyksiin.

Jääskeläisellä on kirjabloggaajien keskuudessa paljon faneja, ja itsekin blogia pitävä Jääskeläinen puolestaan on kiitellyt kirjablogeja niiden roolista lukemisen ilosanoman levittäjinä. Olen kurkistellut kirjailijan sivuille silloin tällöin, mutta tapojeni mukaan olen yrittänyt vältellä tietämästä hänen kirjoistaan liikaa etukäteen. Yllätyksiä Lumikko ja yhdeksän muuta siis ainakin tarjosi. Osasin odottaa kirjalta fantasiaa, mutta sen maailman ja juonen mielikuvituksellisuus jaksoivat silti hämmästyttää.

Kiehtovaa kirjassa oli tapa, jolla Jääskeläinen punoi yhteen toisaalta suomalaista arkitodellisuutta ja toisaalta kaikenlaista läpikotaisin outoa. Jäniksenselän pikkupaikkakunnalla tavalliset ihmiset puuhailevat tavallisia puuhiaan, mutta tavallisuuden takana lymyääkin toinen toistaan vinksahtaneempia ihmisiä ja ilmiöitä.

Osa Jäniksenselän ja sen asukkaiden erikoisuuksista sai minut huvittumaan. Kirjailijakin on taatusti hykerrellyt sepittäessään paikkakuntaa, jossa on ”vain yksi kukkakauppa, mutta seitsemän puotia, joissa myytiin pääsiassa mytologisia patsaita”, jonka kylänraitilla tepastelee japanilaisia turisteja etsimässä jälkiä maailmankuulusta lastenkirjailijasta Laura Lumikosta, ja jonka ehdotonta eliittiä ovat salamyhkäisen Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran harvat ja valitut jäsenet.

Mutta enimmäkseen kirja oli minusta ahdistava. Olen oikeastaan yllättynyt siitä, miten epämiellyttäviksi koin monet asiat kirjassa. Tarinan käänteet sinkoilevat nimittäin niin reippaasti todellisuuden yli ja ohi, että en toisaalta osannut ottaa niitä lainkaan vakavasti, mutta toisaalta koin kirjan tunnelman silti vahvasti vastenmieliseksi. Inhotustani kirvoitti ennen kaikkea kirjan henkilöiden ja heidän tapojensa kieroutuneisuus. Jo ajatuskin kirjailijaseuran pelaamasta Pelistä, jossa kollegat pannaan puolipakolla ”vuotamaan” toisilleen sisimmät ajatuksensa, ällöttää. Taipumusta ylilyönteihin oli myös fyysisellä puolella. Esimerkiksi herkkuja mättävä, groteskin ihramahainen kirjailija Talvimaa toi mieleeni Amélie Nothombin Hygiène de l'assassin -romaanin Prétextat Tachin, vaikka ei aivan yhtä vastenmielinen ollutkaan.

Kysymykset seuran salaisuuksien taustalla ovat kyllä sinänsä kiehtovia. Miten kirjat syntyvät? Mistä kirjailijat saavat ideansa? Mikä osuus on lukijalla? Jääskeläinen sirottelee tarinaan kahmalokaupalla kirjallisia viittauksia ja myös lempeitä piikkejä, jotka kohdistuvat niin jalustalle nostettuihin kirjailijamyytteihin kuin kirjallisuuskritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen konventioihinkin. Silti älyllinen suhtautuminen kirjoihin jää niihin liittyvien selittämättömyyksien jalkoihin. Lumikko ja yhdeksän muuta vihjaa, että kirjat voivat olla vaarallisia – ja että ehkä juuri siinä piilee niiden taika ja voima.

- Minä en lue omia kirjojani enkä ajattele niitä kirjoittamisen jälkeen. Minä en ole koskaan opetellut ulkoa kirjallisia sitaatteja, en edes omiani.
- Ihanko totta?
- Minä en muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka lukevat kirjoja huvikseen ja jäävät sitten märehtimään niiden esittämiä ajatuksia. Paperihan on keksitty nimenomaan sitä varten, ettei ihmisen tarvitsisi säilöä kaikenmoisia ajatuksia päänsä sisälle.

 Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta. Atena, 2006. E-kirja ostettu Elisa kirjasta, luettu kännykällä.