Olen viime aikoina sattunut lukemaan useammankin kirjan, joiden kirjoittajat pitävät omaa blogia. Kirjoittamisensa taustoja netissä valottavat ainakin Vera Vala, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja tämänpäiväisen postauksen innoittaneen kirjan isä Tommi Melender, jonka Antiaikalainen-blogi kuuluu Cisionin mukaan Suomen suosituimpiin kirjallisuusaiheisiin blogeihin.Liekö lukuvalintojeni taustalla silkka sattuma vai ovatko ne kenties osoitus siitä, että kirjailijoiden blogit ovat toimivia markkinointikanavia? Jälkimmäinen pitänee paikkansa kirjablogeja pitävien ja niitä ahkerasti seuraavien lukijoiden keskuudessa, mutta ns. suuresta yleisöstä en olisi niinkään varma.
Oma suhtautumiseni kirjailijoiden blogeihin on kaksijakoista. Toisaalta on kiehtovaa kurkistaa kirjailijoiden työhön ja elämään teosten takana, toisaalta taas en haluaisi tietää liikaa. Melenderin kohdalla dilemma kärjistyi. Antiaikalaisessa vieraillessani ihailen Melenderin lukeneisuutta ja kirjoitustaitoa, mutta usein myös kummastelen ja vähän ärsyynnynkin. Ajatukseni kirjallisuudesta ja maailmasta eivät kulje aivan samaa rataa Melenderin kanssa.
Siksi tunnustan, että en halunnut pitää Ranskalaisesta ystävästä (2009). Oikeastaan melkein halusin, että se olisi huono. Mutta ei se ollut. Se oli kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu kirja.
En silti tiedä, voinko sanoa pitäneeni Ranskalaisesta ystävästä. Olen sen sortin lukija, joka lukee kaunokirjallisuutta ennen kaikkea rentoutuakseen ja viihtyäkseen. Näitä asioita tarjoavien kirjojen ei välttämättä tarvitse olla helppoja ja pehmoisia, vaan ne voivat herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia, vaikeita ja raskaitakin. Sen verran mukavuudenhaluinen kuitenkin olen, että jos kirja herättää minussa enimmäkseen inhoa, surua, pelkoa, vihaa tai ahdistusta, en halua uhrata sille rajallista vapaa-aikaani.
Ranskalaisen ystävän maailma on melkoisen kova ja ruma. Päähenkilö Joel Raento on ylirasittunut näytelmäkirjailija ja puppuluennoitsija, joka lähtee latamaan akkujaan Ranskaan pieneen Aronvillen kaupunkiin. Siellä tämä varsin synkkäluontoinen ja ylimielinen mies viettää aikaansa Gustave Flaubertia lukien ja ihmisiä ja maailmaa vihaten. Joel ei varsinaisesti kaipaa seuraa, mutta paikallisesta kuppilasta sattuu silti löytymään hengenheimolainen Marcel. Uuden ystävänsä kautta – jos miesten suhdetta nyt voi ystävyydeksi kutsua – Joel joutuu kosketuksiin myös aronvilleläisen alamaailman kanssa.
Heti kirjan alkuun Melender läiskäisee lukijaa päin epämiellyttävän pahoinpitelykohtauksen. Väkivaltaa tulee vastaan myöhemminkin, mutta silloinkin, kun ketään ei rusikoida, kirjan tunnelma on kolea ja synkeä. Joel suhtautuu kaikkeen joko täysin välinpitämättömästi tai sitten avoimesti halveksuen, eikä kirjan muista henkilöistä löydy juuri enempää lämpöä.
Jokin kirjassa sai minut silti kiinnostumaan. Jollain tasolla oli kiehtovaa yrittää ymmärtää Joelin ajatusmaailmaa, ja tarinan edetessä miehestä löytyi juuri sen verran inhimillisyyden ja empatian pilkahduksia, että hahmo ei karannut kiinnostukseni ulottumattomiin. Myös Joelin erakkomaisen arjen taustalla kehittyvä rikosjuoni toimi ihmeen hyvin. Sivuhenkilöissä ja juonenkäänteissä oli melkoisesti kaavamaisen trillerin aineksia, mutta jotenkin Melenderin käsittelytapa sai ne toimimaan osana muuten pikemminkin korkeakirjallisesti virittynyttä kokonaisuutta.
Romaanin kirjallisista viitteistä suurin osa meni minulta luultavasti ohi. Flaubert-tietämykseni on ainoastaan Madame Bovaryn varassa, ja epäilen, että lukuisien suorien viittausten lisäksi tekstiin kätkeytyy paljon muuta niin Flaubertiin kuin moniin muihinkin kirjailijoihin viittaavaa intertekstuaalisuutta, joka jäi minulta tavoittamatta. Minua viisaampi lukija saa näistä ulottuvuuksista varmasti enemmän irti.
Ranskalaisen ystävän kanssa ei ollut aivan helppo ystävystyä, mutta ei tämä kirja taida halauksia havitellakaan.
Tommi Melender: Ranskalainen ystävä. WSOY, 2009. 238 s. Saatu lahjaksi.
