Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn (Huckleberry Finnin seikkailut)

Ensipainoksen kuvitusta. (Wikipedia)

Suoritukseni viime vuoden So American -lukuhaasteeseen jäivät vähän puolitiehen, joten aloitettuja tai melkein aloitettuja amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita riittää luettavaksi pitkälle tällekin vuodelle. Ensimmäisenä sain luettua loppuun Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Oivaa So American -kamaa, sanoo muun muassa Ernest Hemingway, jonka mukaan ”all modern American literature comes from one book by Mark Twain called Huckleberry Finn.”

Huckleberry Finnin seikkailut jatkaa siitä, mihin Tom Sawyerin seikkailut jäivät. Keppostelevan Tomin sijaan nyt pääosaan nousee Tomin kaveri Huck, huoleton irtolaispoika, joka karkaa paenneen Jim-orjan kanssa yhteiskunnan ulkopuolelle. Lainsuojaton kaksikko matkaa lautalla alas Mississippi-jokea ja kohtaa monenlaisia vaaroja, seikkailuja ja kommelluksia.

Minun lukukokemukseni Huckleberry Finnin parissa polveili kuin Mississippi itse. Aloitin kirjan nimittäin ensin LibriVox-äänikirjana, mutta amerikkalaisen lukijan etelävaltiolainen aksentti venytteli niin raukeasti, että minua alkoi sitä kuunnellessa väkisinkin unettaa. Puolivälissä tarinaa latasin siis äänikirjan rinnalle Project Gutenbergin e-kirjaversion ja jatkoin kirjaa pirteysasteestani riippuen vuoroin kuunnellen ja vuoroin lukien.

Sinänsä Huckleberry Finnin seikkailut on mainio kirja ääneen luettavaksi, sillä se on Huckin tarina pojan itsensä kertomana, minä-muodossa ja puhekielellä. Tämän suhteen lukuformaattiyhdistelmäni toimi hyvin, sillä paikoin puhekielisiä ilmaisuja oli mukavampi kuunnella kuin lukea (esimerkiksi tällaisia repliikkejä: ”Don’t tell me, s’I; there wuz help, s’I; ’n’ ther’ wuz a plenty help, too, s’I; ther’s ben a dozen a-helpin’ that nigger”), kun taas välillä niitä taas oli hauskaa tutkailla nimenomaan kirjoitettuina. Huck nimittäin kehittää metkoja, ääntämyksellisesti loogisia mutta virheellisiä kirjoitusasuja vaikeille sanoille (esimerkiksi keskiaikainen haarniska ei ole medieval, vaan meedyevil) ja taivuttaa epäsäännöllisiä verbejä iloisesti väärin, tyyliin ”I catched my breath”.

Olisi mielenkiintoista lukea kirja myös suomennoksena ja vertailla, millaiseksi Huckin puhekieli on eri aikoina tehdyissä käännöksissä muotoutunut. Tyko Hagmanin suomennos vuodelta 1904 on varmasti erilainen kuin Jarkko Laineen suomennos 1970-luvulta.

Kielen lisäksi minua viehätti kirjassa Huckin nokkeluus ja neuvokkuus, joiden avulla selvittiin yhdestä jos toisestakin täpärästä tilanteesta. Huck oli kaiken kaikkiaan sympaattinen päähenkilö: sitkeä pärjääjä, jonka salonkikelvottoman olemuksen alla piilee kultainen sydän. Arjen oravanpyörässä hölkkäävään lukijaan vetosi myös Huckin talttumaton vapaudenkaipuu ja rohkeus heittää romukoppaan yhteiskunnan velvollisuudet ja sovinnaisuudet. ”So in two seconds we went a-sliding down the river, and it DID seem so good to be free again and all by ourselves on the big river, and nobody to bother us.”

Oli myös mielenkiintoista kurkistaa 1800-luvun lopun etelävaltioihin Huckin ja Jimin näkökulmasta. Esimerkiksi orjuutta käsiteltiin Huckin mietteiden kautta aivan eri tyyliin kuin pursuilevan sentimentaalisessa Setä Tuomon tuvassa. Tähän liittyen täytyy todeta, että en ihan ymmärrä, miksi kirjan tuoreimpia painoksia on Yhdysvalloissa julkaistu sensuroituina versioina. Kirja on toki aikansa lapsi, mutta nigger-sanoista ja stereotypioista huolimatta sen pohjasävy on minusta kyllä rasismin vastainen.

Mikä jäi tunnelmaksi kirjan jälkeen? Amerikkalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena ja nuortenkirjallisuuden klassikkona Huckleberry Finnin seikkailut oli kiinnostavaa lukea, mutta mitä itse lukuelämykseen tulee, putosin ehkä vähän hassusti erilaisten mahdollisten lukutapojen väliin: en oikein onnistunut eläytymään kirjaan ihan vain vauhdikkaana seikkailukertomuksena, mutta en myöskään innostunut perusteellisesti pohdiskelemaan sen syvempiä ulottuvuuksia. Niistä löytyisi kyllä varmasti mielenkiintoista ammennettavaa. Esimerkiksi tässä Vesa Sisätön kirjoittamassa jutussa pohditaan kirjan tiimoilta muun muassa sellaisia vastapareja kuin oikea ja väärä, sivistys ja villiys...

Huckleberry Finnin seikkailuista ovat lukeneet myös ainakin Sonja, Suketus (joka muuten tuumailee muun muassa suomennoksen kieltä) ja 100 kirjaa -blogin Ida.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. 1884. Suom. Huckleberry Finnin seikkailut, 1904. LibriVox / Project Gutenberg, kuunneltu ja luettu puhelimella.

Hemingwayn kanssa Pariisissa (Kirjallinen pyhiinvaellus -haaste)

Kirjainten virrassa -blogin Hanna haastoi taannoin kirjabloggaajia ikuistamaan blogiinsa kirjallisia pyhiinvaelluskohteita. Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi -muistelmien innoittamana tartuin siis tuoreella Pariisin-reissulla kameraan ja kävin kuvaamassa kulmia, joilla kirjailija vaimoineen eleli 1920-luvulla "niinä varhaisina päivinä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia."

Tämän talon kolmannessa kerroksessa Hemingway ja hänen vaimonsa Hadley asuivat tammikuusta 1922 elokuuhun 1923. Näin kertoo kirjailija itse:

Ylimpään kerrokseen työhuoneeseeni oli matkaa joko kuusi tai kahdeksan porraskäännettä ja huone oli kovin kylmä ja minä tiesin, mitä maksaisivat pieni risukimppu, kolme rautalangalla sidottua mäntylastujen nippua, jotka sytyttäisin risujen avulla ja joissa ei ollut pituutta enempää kuin lyijykynän puolikkaassa, ja lopuksi puolikuivien halkojen pino, joka minun olisi pakko ostaa uuniini, jotta huone lämpiäisi.

Talven tullen Hemingwayt haluavat kuulla lumen narskuvan jalkojensa alla ja matkustavat lomailemaan Alpeille. Pariisiin palattua:

Kaikki etäisyydet näyttivät nyt niin lyhyiltä meidän oltuamme vuoristossa. Korkeuksista palattuamme minä tuskin enää huomasin mäkiä, enintään nautin niistä, ja minusta oli vain hauskaa kiivetä hotellin ylimpään kerrokseen työhuoneeseeni, mistä saatoin katsella korkean kukkulakaupunginosani kaikkien kattojen ja savupiippujen yli. Huoneessani veti uuni hyvin ja minun oli lämmin ja hyvä työskennellä.

Meidän oli suljettava ikkunat yöksi, ettei olisi satanut sisään, ja kylmä tuuli riipi lehdet Place Contrescarpen puista. Lehdet likosivat märkinä sateessa ja tuuli paiskoi sadetta päätepysäkillä odottelevan ison vihreän linja-auton kylkiin ja Café des Amateurs oli täpösen täynnä ja siellä oli niin kuumaa ja savuista, että huuru sumensi ikkunat. Se oli kurja, kehnosti hoidettu kahvila, minne kaikki kaupunginosamme juopot ahtautuivat, ja minä karttelin sitä likaisten ihmisruumiiden löyhkän ja myös juoppouden happaman lemun takia.

Hemingwayn asunto on Pariisin viidennessä kaupunginosassa kulmilla, jotka ovat vuosien varrella siistiytyneet aika tavalla. Työläisten asumusten ja rähjäisten juottoloiden tilalla on nyt turistien kansoittamia kahviloita ja matkamuistokauppoja. Busseja ei Place Contrescarpella enää näy, mutta enpä hoksannut tarkistaa, onko aukiolla vielä Café des Amateurs -niminen kahvila. Likaisten ihmisruumiiden löyhkä ei ainakaan kantautunut kadulle asti...

Kävelin Lycée Henri Quatren ja St-Etienne-du-Montin ikivanhan kirkon ohi ja tuulisen Place du Panthéonin halki ja käännyin oikealle päästäkseni suojaan ja tulin lopulta Boulevard St-Michelin suojaiselle puolelle ja kävelin edelleen Clunyn ja Boulevard St-Germainin sivuitse, kunnes tulin erään hyvän kahvilan luo, jonka Place St-Michelin laidalta tunsin.

Tässä kuvassa ollaan reitin alkupäässä. Minun ja Ernestin tiet erkanivat ennen Place St-Micheliä, mutta olisi ollut hauskaa käydä katsastamassa Hemingwayn ravintolavinkit!

Tunsi saaneensa lahjaksi suuren aarteen, kun pääsi sukeltamaan tähän uuteen kirjallisuuden maailmaan ja ehti lukea kirjoja Pariisin kaltaisessa kaupungissa, missä köyhinkin kykeni elämään hyvin ja työskentelemään.

Viimeisen osalta taitavat ajat olla muuttuneet. Nyky-Pariisissa elämä on tyyriinpuoleista, mutta kaupungin tunnelmasta ja kirjallisista antimista nauttimista se ei onneksi estä. Kuten Hemingway sanoo, Pariisi on aina paluun arvoinen!

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (Kirjallista elämää -haaste)

La petite lectrice -blogin Katri kirjoitti jonkin aikaa sitten Ernest Hemingwayn kirjasta Nuoruuteni Pariisi (alkuteos A Moveable Feast, 1964) ja sai minutkin tarttumaan tähän jo jonkin aikaa hyllyssäni odotelleeseen kirjaan, jossa Hemingway siis muistelee nuoruuttaan 1920-luvun Pariisin ekspatriaattitaiteilijapiireissä.

Olen samaa mieltä Katrin kanssa: Hemingway-faneille ja -tietäjille kirja tarjoaa varmasti mielenkiintoista antia, mutta ilman pohjatietoja siitä ei kyllä irtoa suuria elämyksiä. Nuori kirjailija istuu Pariisin kahviloissa, juo, kirjoittaa ja juoruilee. Hemingwayn tuttavapiiriin kuului kyllä mielenkiintoisia tyyppejä Gertrude Steinista F. Scott Fitzgeraldiin, ei siinä mitään, mutta heidän ei voi varsinaisesti sanoa heräävän eloon kirjan sivuilla - paitsi ehkä juuri Fitzgeraldin, jonka kanssa vietetyistä tuokioista kertovat luvut olivat kirjan mielenkiintoisimpia. Taiteilijaelämän kuvaus jää enimmäkseen yksittäisiksi, irtonaisiksi kohtauksiksi, joista piti hakemalla hakea kirjalta kaipaamaani nostalgisen boheemia Pariisi-tunnelmaa.

Hemingway kirjoitti Nuoruuteni Pariisin 1950-luvun lopulla, mutta kirja julkaistiin vasta postuumisti 1964. En tiedä, kuinka moni kirjassa mainituista henkilöistä oli silloin vielä elossa kirjaa lukemassa, mutta monella heistä olisi kyllä ollut aihetta vetää herne nenäänsä. Hemingway ei kohtele ystäviään mitenkään erityisen lempeästi sen kummemmin heidän luonteenpiirteidensä kuin ulkonäkönsäkään suhteen.

Esimerkiksi edellä mainitusta Gertrude Steinista hän kirjoittaa, että naiseen "alkoi tulla roomalaisen keisarin näköä, ja se tietysti oli vain hyväksi, jos piti roomalaisen keisarin näköisistä naisista". Fitzgeraldin osalta Hemingway taas kertoo muun muassa vieneensä ystävänsä Louvreen tutkimaan antiikin alastonpatsaiden mittoja todistaakseen, ettei Fitzgeraldilla nyt niin pieni ollut. Tämä juttu oli kyllä aika huvittava, myönnän! (Selvennykseksi lisättäköön, etteivät Fitzgerald-osuudet olleet kirjan mielenkiintoisimpia sen takia, että olisin erityisen kiinnostunut tästä nimenomaisesta aiheesta, heh, vaan koska innostuin Scottista ja Zeldasta luettuani Lucy Mooren kirjan 1920-luvun Amerikasta.)

Tiukinta arvostelua saavat osakseen muut kirjailijat. Katherine Mansfieldin novelleja lukiessaan Hemingwaystä "tuntui siltä kuin olisi kuunnellut nuoren vanhanpiian huolellisia, tekemällä tehtyjä näperrelmiä" ja Sherwood Andersonin hän kertoo kirjoittaneen "niin kammottavan kurjan, typerän ja teennäisen tekeleen, etten malttanut olla tekemättä siitä ivamukailua". En ole lukenut kumpaakaan näistä enkä muitakaan Hemingwayn haukkumia aikalaiskirjailijoita, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kurjaa heidän tuotantonsa oikeastaan on.

No mutta, oli kirjassa hyvääkin. Pariisi on kaikesta huolimatta Pariisi, ja kirjasta löytyi myös hauskoja kurkistuksia kirjailijan arkeen. Luen ja kirjoitan -blogin Paulan Kirjallista elämää-haasteen ja NaNoWriMo-marraskuun kunniaksi tässä siis muutama Hemingwayn hyväksi havaitsema vinkki kirjailijantyöhön. 

Tyhjän paperin kammosta:

Kirjoitin aina niin kauan, että sain syntymään valmista jälkeä ja lopetin aina kun tiesin, kuinka novelli jatkuisi. Noin tehdessäni saatoin olla varma siitä, että pystyisin jatkamaan työtäni seuraavana päivänä. Mutta joskus kun olin aloittanut uuden novellin enkä päässyt vauhtiin, istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: "Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät." Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä.

Taukojen tärkeydestä:

Työhuoneessani minä myös opin ajattelemaan työtäni sen jälkeen kun lopetin siihen saakka, kunnes taas aloin kirjoittaa. Kun noin tein, askarteli piilotajuntani aiheen kimpussa samalla aikaa kun itse kuuntelin muiden puheita ja panin merkille kaiken mahdollisen niin kuin toivoin panevani ja opin uutta niin kuin toivoin oppivani, ja minä myös luin, etten ajattelisi työtäni ja riistäisi itseltäni kykyä viedä sitä loppuun saakka.

Työvälineistä:

Sinikantiset muistikirjat, kaksi kynää ja kynänteroitin (taskuveitsi tuhlasi liikaa), marmoripintaiset pöydät, varhaisen aamun tuoksu, luutiminen ja huosiminen ja hyvä onni, muuta en tarvinnut. Oikeanpuoleisessa sivutaskussa olivat onnen tuojina hevoskastanja sekä jäniksen käpälä.

Inspiraation lähteistä:

Kaksikymmentäviisivuotiaan miehen, joka luonnostaan kuuluu raskaaseen sarjaan, tekee yhden ainoankin aterian laiminlyöminen ylen nälkäiseksi. Mutta nälkä myös teroittaa aisteja, ja minä totesin, että useimmilla novellieni henkilöillä oli valtava ruokahalu ja suuri kiinnostus hyvään ruokaan ja että enimmät heistä olivat ryypyn kipeitä.

Työtahdista:

Työnteko oli ollut minulle sulaa nautintoa sen jälkeen, kun olin alkanut perin pohjin mullistaa kirjoitustapaani ja pyrkinyt karttamaan kaikkea pintapuolista helppoutta ja yrittänyt pelkän kuvailun asemasta luoda elävää todellisuutta. Mutta hyvin vaikeaa se oli enkä minä kerta kaikkiaan jaksanut käsittää, kuinka pystyisin koskaan kirjoittamaan romaanin pituista teosta. Joskus minulta meni koko aamu pelkän kappaleen kirjoittamiseen.

Hevoskastanjoita ja jäniksenkäpälöitä kaikille kirjoittajille!

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi. Tammi, 1964. Suomentanut Jouko Linturi. 208 s. Englanninkielinen alkuteos A Moveable Feast, Scribner's, 1964. Saatu lahjaksi.