Kathryn Stockett: Piiat

Oli mielenkiintoista lukea tätä kirjaa limittäin Alexandra Fullerin Afrikka-muistelmien kanssa. Rotuasiaa ja samaa aikakautta molemmissa, mutta eri puolilta maailmaa.

Kathryn Stockettin Piiat (WSOY, 2010) on kai sellainen kirja, joita kutsutaan lukuromaaneiksi. Yli 600 sivua hujahtivat sutjakasti vetoavien henkilöiden ja sujuvan juonenkuljetuksen ansiosta. Otin kirjan lomalukemiseksi ja se oli tarkoitukseen mainio valinta: tällaista kirjaa on mukava lukea, kun sen tarinaan ja tunnelmaan on aikaa uppoutua.

Pidin kirjassa siitä, miten se veti lukijan mukaan Jackson, Mississippin asukkaiden arkeen. Yhdysvaltojen rotuerottelun historia on toki osin tuttua asiaa, mutta en ole aiemmin syventynyt eläytymään siihen tällä tasolla – kotien arjen kautta. Poliittinen liikehdintä ja yhteiskunnan suuret mullistukset ovat kuvassa mukana, mutta jossain bridgekerhon juoruilun ja keittiössä höyrävän papupadan taustalla. Arjen yksityiskohtiin tiivistyy paljon.

Kirjan henkilöissä oli sopivasti moniulotteisuutta välttämään osoittelevan mustavalkoiset (heh, no pun intended) sankari–uhri-asetelmat. Joidenkin sivuhenkilöiden kohdalla mentiin jo vähän niillä rajoilla, etenkin läpeensä inhan pahis-Hillyn, mutta kokonaisuutena Stockett onnistui minusta välttämään sormellaheristelyn ja kyyneltentiruttelun sudenkuopat, joihin tällaisten aiheiden kohdalla on helppo sortua.

Henkilöistä tykästyin erityisesti lämpimän äidilliseen ja tyynen rohkeaan Aibileen-piikaan. Jacksonin valkoisista naisista päähenkilöksi nousee kirjailijan urasta haaveileva parikymppinen Skeeter, joka saa suostuteltua Aibileenin ja muut mustat palvelijat mukaan uhkarohkeaan kirjaprojektiinsa. Skeeterin hahmossa näkyi hyvin se, miten edistyksellisesti ajatteleva, itsenäinen nuori nainenkaan ei ole täysin vapaa yhteisönsä odotuksista ja ajattelutavoista, ja miten haastavaa niiden tiedostaminen ja ravisteleminen onkaan.

Summa summarum, kevyttä muttei höttöistä. Seuraavaksi haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua (pokkaripainoksessani 620).

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY Pokkari, 2011. Alkuteos The Help, Penguin Books, 2009. 620 s. Saatu lahjaksi.

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Raja (2006) herätti minussa sekä ihastusta että ärsytystä, mutta jälkimaussa näistä päällimmäiseksi taisi jäädä ihastus. Pulkkisen Totta-kakkosen (2010) kanssa saattaa käydä toisinpäin.

Raja-arviossani huomaan moitiskelleeni ylenmääräisiä adjektiiveja. Nyt minua eivät rieponeet nimenomaan laatusanat, mutta yltiölyyrisyys vaivasi lukukokemusta tälläkin kerralla. Pulkkisen teksti on todella kaunista, mutta melkein jo liian kaunista, estetisoimalla etäännyttävää. Kirja käsittelee suuria tunteita herättäviä teemoja – kuolemaa, rakkautta, uskollisuutta, muistoja – mutta sen henkilöt on kääritty niin silkoisiin sanoihin, etten oikein saanut otetta heidän tuskistaan ja intohimoistaan.

Se on harmi, sillä kirjassa on kyllä hienot ainekset, kiinnostavat ja koskettavat. Kolme sukupolvea, kaksi aikatasoa: uraäidistä kuoleman odottajaksi vanheneva Elsa, hänen miehensä Martti, tytär Eleonoora ja tyttärentytär Anna, ja kuvion puuttuvana palana Eeva, perheeseen 60-luvulla lastenhoitajaksi palkattu opiskelijatyttö.

Henkilöistä kiinnostuin eniten Eevasta ja Elsasta. (Nimistä muuten: Pulkkinen on varmasti harkiten valinnut alkusointuiset etunimet luomaan siltoja henkilöstä toiseen, mutta luulen, että yhteydet olisivat syntyneet ilman näitä E- ja M-kirjainten sarjojakin.) Eeva oli tunteissaan rasittavankin ehdoton ja naiivi, mutta jotain vetoavaa tässä oman elämänsä suuntaa 60-luvun kuohujen poimuissa etsivässä nuoressa naisessa silti oli. Ja toivoton rakkaus on elämässä kamalaa, mutta kirjoissa ihanaa.

Eeva ja hänen rinnallaan menneisyyden varjoja kohti kurottava Anna ottivat tarinasta ison osan. Elsaan sen sijaan olisin halunnut tutustua paremminkin. Elsa nähdään kirjassa muiden näkökulmasta, ensin naisena, joka ”on niitä jotka saavat kaiken, niitä joiden edessä osa ihmisistä lannistuu omaa saamattomuuttaan”, sitten elämästä luopumaan pakotettuna. Minulle jäi tuntu, että tämän voimakastahtoisen naisen omakin ääni olisi ollut mielenkiintoinen.

Kieleen palatakseni. Minulla on Pulkkiseen tosiaan hyvin kaksijakoinen suhde, sillä toisaalta en voi kuin ihailla sitä, miten hiotusti ja hienovireisesti kirjailija kuvaa asioita ja havaintoja. Esimerkiksi tämä kuvaus huokuu minusta juuri sitä, miltä uiminen tuntuu:

Hän kääntyy ja huomaa olevansa yllättävän kaukana. Hän ui pitkiä vetoja, läpi kylmien ja lämpimien vesiseinämien, kuin vaeltaisi vedenalaisesta huoneesta toiseen. Tällaista on olla kala! Ajatus tulee äkkiarvaamatta, hullunkurisena varmuutena. Hän nousee vedestä, äiti kurottaa kätensä, hän tarttuu siihen. Pienen hetken ajan ei ole muuta.

He seisovat laiturilla.

Kesä hengittää. Järven pinta toipuu repeämästään, asettuu. Hiljaisuus asettuu näkymättömille saranoilleen ja maisema vaipuu takaisin itseriittoiseen uneensa.

Tarkasti ja herkästi kuvataan myös pienistä eleistä, katseista ja kosketuksista esiin nousevat tunteet ja ajatukset. Tämänkin kohdan kirjasin ylös:

Tytön käsi on yllättävän pehmeä, se tuntuu kimmoisalta ja pullealta. Ote on hento. Olin jo ehtinyt unohtaa tämän luottamuksen, jonka kaikki lapset jakavat, koska eivät tiedä muusta: syntymässä saadun uskon siihen, että kaikki käy hyvin. Jossain vaiheessa elämäänsä sen menettää hetkeksi, välttämättä. Jos on onnekas, se palautuu. Tulee ihmisiä, jotka ottavat syliin peiton alla, makuuhuoneissa, kurottavat kätensä pöytien alitse, ja heidän kanssaan oppii uudestaan sen, minkä välttämättä menetti kun kadotti lapsuuden.

Ja sitten toisaalta juuri sama hiottu herkkyys heitti minut ulos kirjan maailmasta. Lukijana minusta tuntui kuin kirjailija olisi ojennellut minua kohti täydellisen pyöreitä, kiiltäviä helmiä ja kehottanut katsomaan, miten kauniita ne olivat. Kauniitahan ne, mutta usein huomasin jääväni pyörittelemään helmiä sen sijaan, että olisin elänyt henkilöiden mukana. Lopulta takerruin yksittäisiin ilmaisuihin, esimerkiksi siihen, miten asiat jatkuvasti ”tulivat” henkilöihin (”häneen tulee muisto”, ”hellyys tuli häneen”). Ensimmäisellä kerralla ihastutti, sitten alkoi ärsyttää. 

Vaikeasti sulatin myös dialogit, joiden hienostuneisuus meni välillä jo teennäisen puolelle. Oli kirjan Martti miten pohdiskeleva taiteilijaluonne tahansa, en kerta kaikkiaan osaa kuvitella ketään tosimaailman isoisää pohtimassa elämänmenoa tyttärentyttärelleen tällaisin sanoin: ”Säilyttää erillisyys vai kaventaa se olemattomiin, sulautua yhteen. Tämä ei ole koskaan lakannut vaivaamasta minua. Kummasta rakastamisessa on kyse?”

Totta on luettu monen monituisessa kirjablogissa. Salla kaipaisi Pulkkiseen lisää Tervoa, ja kommenteissa pohditaan muun muassa jo käsitteeksi muodostuneen nakkipaperin kulttuurihistoriaa ja sitä, mikä saa lukijan eläytymään kirjaan. Liisa kirjoittaa osuvasti Pulkkisen kielestä ja kielikuvista. Katja ihastui. Linnealle jäi levoton olo, Mariakin jäi sille välille, ja sekä risuja että ruusuja löytää myös Jenni. Sara koki käänteen kirjan puolivälissä. Olivian Kirjasieppo-blogissa puhutaan kauniisti rakkaudesta ja totuudesta, ja keskustelussa vierailee jopa kirjailija itse. Tuoreita arvioita löytyy esimerkiksi Kirsiltä ja Katrilta, ja paljon lisää Googlelta.

Mikä sitten on totta? Kirja ei anna yhtä vastausta, mutta vihjaa monta ehdotusta. Minä pidin tästä:

Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisäsen Toiset kengät (2007) jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Omaelämäkerrallisesti inspiroituneen trilogian toisessa osassa päähenkilö Antero perheineen muuttaa oululaiselta kasarmilta kaupunkiin ja kasvaa lapsesta nuorukaiseksi.

Toisissa kengissä viehätti se sama herkkävireinen, kaikille aisteille rakentava havainnointi, joka tuli tutuksi jo Vanikan paloissa. Väisänen ujuttautuu upeasti murrosikäisen pojan nahkoihin. Taiteellisesti suuntautunut poika etsii ja löytää kauneutta arjen koruttomista puitteista – kotiseutumuseon pienoismalleista, öisistä pyöräretkistä, itse kokoon kyhätyistä vaatteista. Antero on ulkopuolinen niin kotona kuin koulussakin, mutta eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista huolimatta kirjaa ei leimaa kurjuus tai synkkyys, vaan pikemminkin jotenkin valoisa suhtautuminen elämän iloihin ja suruihin.

Tämäkin kirja rakentuu tuokiokuvista, toisiaan löyhästi seuraavista episodeista. Anteron kasvu, itsenäistyminen, muodosti Toisissa kengissä minusta selvemmän kaaren kuin Vanikan paloissa. Lapsuus murtuu nuoruudeksi arkisten tapahtumien ja havaintojen kautta, ei äkkinäisellä rytinällä vaan vähitellen rasahdellen. Antero hapuroi itselleen paikkaa maailmassa yhtä aikaa osana hullunmyllyistä perhettään, josta hän alkaa vähitellen irrottautua, ja omana suureen maailmaan kaipaavana itsenään.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa.

Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen. Väisänen voitti Toisilla kengillä vuoden 2007 Finlandia-palkinnon, ja sanoisinpa, että ihan ansiosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi:
Tea with Anna Karenina
Kirjantila
Illuusioita
Kirjoituksia

Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava, 2007. 978-951-1-21272-0. 350 s.

Inari Krohn: Musta ja muut värit (Taiteilijaelämää-haaste)

Taiteilijaelämää-tunnelmissa jälleen. Inari Krohnin Musta ja muut värit (2006) on nimenomaan taiteilijaromaani: kirja taiteilijaksi ja siinä sivussa aikuiseksi kasvamisesta. 1960-luvun Helsinkiin sijoittuvan kirjan päähenkilö, parikymppinen Inkeri, etsii itseään ja ilmaisuaan vuoroin Ateneumin tärpätintuoksuisista maalausluokista, vuoroin junalla puksutetuilta matkoilta ympäri Eurooppaa ja kauemmaskin.

Musta ja muut värit on kirjalle huippuhieno nimi. Inkeri katselee maailmaa juuri väreinä ja muotoina, nuoren taideopiskelijan nälkäisin silmin, ja kirjassa ovat mukana niin taiteilijan työn synkät kuin kirkkaatkin hetket. Inkeriä ajaa pakottava itseilmaisun, kuvan tekemisen tarve. Hän havainnoi ja hahmottaa maailmaa yhtä aikaa vähän ulkopuolisena ja samalla voimakkaasti eläytyvänä tarkkailijana. Varmuus ja epävarmuus omasta työstä ovat jatkuvassa aaltoliikkeessä, näkymättömän tekeminen näkyväksi on ikuista etsintää.

Kirja kuvailee paljon myös konkreettista tekemistä: miten käsi etsii viivaa, miten kalkkikivi hioutuu litografialaataksi. Luin mielelläni näitä kohtia, joissa yhdistyy taiteilijan työn henkinen ja fyysinen puoli. Uuden luominen ja vuosisataiset kädentaidot elävät symbioosissa, kun inspiraatio saa muodon vasta silmän ja käden yhteistyön kautta.

Inkeri pingottaa itselleen pohjan ja keittelee puoliöljypohjustuksen kuten muutkin, vetelee valkoista velliä kankaalle, joka löystyy kostuessaan ja pingottuu pinkeäksi rummunkalvoksi kuivuessaan. Valkoinen kangas seisoo vaativana telineessä ja tuijottaa Inkeriin sokeasti. Hänellä ei ole pienintäkään aavistusta, mitä sille pitäisi maalata. Kaikki hänen kuvansa ovat edelleen mustanpuhuvia.

Inkerin taiteilijantien lisäksi kirja kuvaa nuoren aikuisen elämää. Ystävyyssuhteet syntyvät ja säröilevät, rakkaus on vielä vaikeampaa. Inkerin ympärillä kuohuu 1960-luvun maailmanpolitiikka ja kotoinen opiskelijapolitiikka. Vanhan valtausta Inkeri katselee sivusta, Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen menee mukaan. Kaukaiset sodat tulevat uniin, ja Inkeri miettii, että "kärsivä maailma lähettää viestejä ihmisten tajuntaan ja ne muuttuvat kuviksi eikä kukaan ole yksin, erillinen".

Erityisen tärkeitä Inkerille ovat matkat. Pariisissa kiehtoo taide, Prahassa aistii aavistuksen pian koittavasta keväästä. Inkeri matkustaa junalla Siperian halki, rakastuu Japaniin ja kiinnostuu Aasian taiteesta, jonka rakennuspalikat ovat aivan erilaiset kuin ne tutut Ateneumissa opetetut. Jo aiemmin näköalat ovat laajentuneet kesätöissä Norjassa. Pesti on proosallisesti kalatehtaalla, mutta maisemia katsellaan täälläkin taiteilijan silmin:

Kaupunki on värikäs, rinteillä kiipeilevät siniset, punaiset ja vihreät puutalot. Ikkunasta näkyy vihreän vuonon takana siniharmaa vuori, jonka huipulla hohtaa ultramariininsininen lumiläikkä. Edessä on satama, jossa pienet kalastaja-alukset lepäävät laiturissa. Rahat riittävät sardiinipurkkiin ja näkkileipäpakettiin.

Kirjan rakenne on vähän erikoinen. Romaani tuntuu hiukan hämmentävästi fiktion, muistelmien ja päiväkirjan sekoitukselta, ja taitaa sitä ollakin. Kustantajan esittelyn mukaan Musta ja muut värit on itsenäinen teos, mutta samalla fiktiomuotoinen jatko Krohnin muistelmateokselle Muusa kirjahyllyssä (Gummerus 2005). Romaani kerrotaan pääosin kolmannessa persoonassa, mutta sekaan limittyy ensimmäisen persoonan mietteitä. Aikamuodotkin venyvät edestakaisin nykyhetken ja menneen välillä:

Hän menee katsomaan paperivarastoon. On siellä isoakin paperia. - Jospa painaisin tuon saman saaren moneen kertaan isolle paperille ja saisin kuvan saaristosta. Sellaista hän ei ollut ennen tehnyt, näin suurta grafiikkaa.

Kirjasta tuli vähän mieleen Pirkko Saision Punainen erokirja. Saision romaani on kirjallisena teoksena hiotumpi, mutta jotain samaa oli aikakauden ja miljöön lisäksi siinä, miten kirjojen päähenkilöt etsivät itseään ja taiteilijantietään. Krohn pysyttelee selkeämmin Inkerin nuoruudessa, ei sekoita sitä limittäin nykyhetken kanssa samalla tavalla kuin Saision autofiktio, mutta jotenkin viehättävä haikeansuloinen aikaperspektiivi oli tässäkin kirjassa. Oi nuoruus, oi nuoruus! Ja taiteilijuus.

Inari Krohn: Musta ja muut värit. Gummerus, 2006. 260 s. Kannen kuva Inari Krohnin matkapäiväkirja, kannen suunnittelu Jenni Noponen. ISBN 951-20-7247-5. Lainattu kirjastosta.