Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan on yksi niistä kirjailijoista, joita olen aikonut lukea ties miten kauan, mutta en jostain syystä ole tullut lukeneeksi. Tilanne tuli nyt korjattua Makeannälällä (2012, suom. 2013).

Mielikuvissani McEwanin kirjat ovat vakavia ja raastavia. En tiedä, pitääkö tämä paremmin paikkansa miehen muiden kirjojen kohdalla, mutta Makeannälkä oli jollakin tapaa ”viihdyttävämpi” kirja kuin olin kuvitellut: jännärimäisempi, juonenkäänteillä ja lukijan odotuksilla leikittelevä. Vaikka romaani sijoittuu kylmän sodan, vakoilun ja petosten maailmaan, se pikemminkin tanssahtelee näiden aiheiden reunoilla kuin möyrii niiden mustimmissa syövereissä.

Alussa en tosin ollut aivan varma, mihin kirja minua vie. Heti ensimmäisellä sivulla tapasin Serena Fromen, nopeaälyisen nuoren Cambridgen kasvatin, mutta todella liikkeelle tarina tuntui lähtevän vasta, kun vastavalmistunut Serena rekrytoitiin Iso-Britannian tiedustelupalvelun leipiin.

Serenan kohtaama kulissientakainen MI5 oli mielenkiintoinen miljöö. Tiedustelupalvelun arjessa ei juuri nähdä helikoptereista hyppiviä jamesbondeja, vaan Serenan ja muiden nokkimisjärjestyksen alimmaisten työntekijöiden päivät täyttyvät mappien kärräämisestä kerroksesta toiseen. Ah, mitä 1970-luvun ajankuvaa: toimistokolossin alimmissa kerroksissa kirjoituskonetta naputtavat naiset, ylimmissä tupakkaa sauhuttelevat miehet ja modernit muoviset kuppituolit...

Ennen pitkää Serena kuitenkin saa yläkerrasta tehtävän. Lukemista rakastava nuori nainen kutsutaan mukaan operaatioon, jossa kirjallisuus valjastetaan osallistumaan kylmän sodan ideologiseen asemasotaan. Operaatio vie Serenan nuoren kirjailijan Tom Haleyn luo, ja eipä aikaakaan, kun tunteet tunkeutuvat sotkemaan työntekoa.

Makeannälkä vilisi kirjallisia viitteitä, joista monet eivät sanoneet minulle paljoakaan, mutta saivat minut kirjaamaan muistiin liudan Serenan lukemia mielenkiintoisilta kuulostavia kirjailijoita. Muutenkin yksityiskohtia riitti. Tarinan taustalla kuplivat maailmanpolitiikan koukerot, öljykriisi, kaivostyöläisten lakot, luokkayhteiskunta, hippiaate, rock-musiikki ynnä paljon muuta. Ajankuva kiehtoi, vaikka välillä tuntui, että McEwan sirotteli 1970-luvun brittiyhteiskunnan ilmiöitä tarinaan jotenkin pikakirjoituksenomaisesti, kuin jättäen lukijan tehtäväksi rakentaa niistä etukäteistietämyksensä perusteella kokonainen maailma.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Serenasta. Toisaalta pidin päähenkilöstä, joka oli älykäs, itsevarma nuori nainen, toisaalta hahmo tuntui välillä kummalliselta ja epäuskottavalta. Eniten hämmästelin Serenan miessuhteita. Ne alkoivat tuosta vain ilman, että minä lukijana oikein käsitin, mitä Serena miehissään näki. Esimerkiksi ensikohtaamisellaan Tom Haleyn kanssa Serena kuvailee miehen olevan pieni, kumara, tyttömäisen solakka ja kalvakkaihoinen, eivätkä parin välillä tunnu säkenöivän mitenkään erityiset kipinät – mutta heti perään Serena ryhtyy fantasioimaan miehen napakarvoista. Tuntui myös hiukan erikoiselta, että Serenan kaltainen fiksu ihminen asetti uransa niin huolettomasti vaakalaudalle miehenkipeydellään.

Serenan luonne ja käytös saavat kyllä aikanaan selityksensä. McEwanin lukijalle sirottelemat epäilyksen siemenet pitivät ainakin minut varpaillani tarinan edetessä, kun mietin, mitä totuuksia vakoilun ja vastavakoilun kulissien takaa mahtaakaan paljastua, ja yllätykset jatkuivat loppuun asti. Mukava lukukokemus siis, ja tartun varmasti toistekin McEwaniin.

Ian McEwan: Makeannälkä. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth, 2012. Suom. Juhani Lindholm. Kannen kuva Chris Frazer Smith, kannen suunnittelu Suzanne Dean. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Elokuvia alkuvuodelta

Syksyn ja joulun elokuvien jatkoksi listaan tällä kertaa elokuvaelämyksiä tammi- ja helmikuulta. Edelliseen satsiin sattui mukaan pari mafiapläjäystäkin, mutta viime viikkoina on tullut katseltua hempeämpää menoa.

Atonement (2007)

Tämän elokuvan kohdalla olin aikonut lukea ensin Ian McEwanin kirjan, mutta en nyt sitten malttanut olla katsomatta elokuvaa. Kaunis se olikin: visuaalisesti upea (Keira Knightleyn vihreä iltapuku, ah) ja tunnelmaltaan tiheä (pisteet myös musiikille!). Jotenkin minusta tuntui silti, että elokuvan osat olivat eri paria keskenään: alun raukea kesäpäivä 30-luvun englantilaisessa maalaiskartanossa, keskiosan sota ja lopun nykyaika tuntuivat olevan kuin eri elokuvista. Petyin siis vähäsen, mutta olen entistä kiinnostuneempi lukemaan kirjan, joka vaikuttaa elokuvaversion perusteella vaikuttavalta, monikerroksiselta lukuelämykseltä.

Les Enfants du marais (1999)

Kiltti, nostalgiantäyteinen elokuva erilaisten ihmisten ystävyydestä Ranskan maaseudulla 1930-luvulla. Ei oikein iskenyt minuun. Ystävyyden ja yksinkertaisen elämän ylistys on sinänsä sympaattinen aihe, mutta elokuva oli jo liiankin naiivi ja muutenkin lattea.

Big Fish (2003)

Tämä Tim Burtonin elokuva oli mukavaa katseltavaa. Nuori mies palaa kotiin hyvästelemään sairaan isänsä, joka on aina tuskastuttanut jälkikasvuaan taipumuksellaan perättömään tarinointiin. Isän kuolinvuoteen äärellä poika oppii näkemään tarinoiden taakse. Elokuva tarjosi huikeaa mielikuvituksen lentoa, tarinankerronnan hurmaa ja koskettavaa sanomaakin. Olisi mielenkiintoista lukea alkuperäinen kirja, Daniel Wallacen Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998).

High Fidelity (2000)

Olen lukenut Nick Hornbyltä vain kaksi kirjaa, romaanin Hyvät ihmiset ja kolumnikokoelman The Complete Polysyllabic Spree, mutta niiden ja About a Boy -elokuvan perusteella olen fani. Tämän Hornbyn samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan muistan nähneeni aiemminkin, mutta en ehkä kokonaan. Elokuva oli virkistävän miesnäkökulmainen (siirapiton) romanttinen komedia. John Cusack hyvä pääosassa. Sivuosassa ilveilevää Jack Blackiä en voi sietää.

Carnage (2011)

Roman Polanskin ohjaama, Yasmina Rezan näytelmään perustuva elokuva tapahtuu yhdessä huoneessa yhden iltapäivän aikana. Kaksi pariskuntaa tapaa selvittääkseen kahnauksen 11-vuotiaiden poikiensa välillä, mutta sivistynyt keskustelu lipsuu pian raiteiltaan. Intiimin pienimuotoinen elokuva tuntuu melkein siltä kuin olisi päässyt katsomaan Jodie Fosteria ja Kate Winsletiä livenä teatterin lavalla. Miespääosatkin ovat hyviä (Christoph Waltz ja John C. Reilly).

Water for Elephants (2011)

En ole lukenut Sara Gruenin kirjaa, mutta rohkenin jälleen katsomaan elokuvan ensin. Ihastuin 1930-luvun miljööseen ja värikkääseen sirkusmaailmaan upeine pukuineen ja yksityiskohtineen. Rakkaustarinan käänteet olivat ehkä jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta kaiken kaikkiaan oikein viihdyttävä Hollywood-elokuva. Haluaisin lukea myös kirjan. Kummaa muuten, että vasta nyt tajusin, että tämän elokuvan pahiksena oli sama Christoph Waltz kuin Carnagessa!

Music and Lyrics (2007)

Kotikatsomomme miesjäsentä kiinnostavat enemmän gangsterileffat, mutta tämän romanttisen komedian katsoimme peräti jo toiseen kertaan, kun se sattui tulemaan telkkarista uusintana. Jostain syystä tämä menee paremmin alas kuin moni muu lajityypin edustaja. Hugh Grant comebackiä yrittävänä 80-luvun poptähtenä on kieltämättä aika hauska. Sympaattista tässä on minusta sekin, että pääpari tutustuu ja rakastuu yhdessä töitä tehden, ei maagisesta salamaniskusta.

L'Arnacoeur (2010)

Kappas, heti perään toinen romanttinen komedia, josta mieskin tykkäsi! Minua taas hämmästytti se, että hauskutuin ranskalaisesta komediasta, joita yleensä hieman vieroksun. Elokuvan idea on metka: Romain Durisin esittämä ammattihurmuri pelastaa naisia onnettomilta suhteilta. Durisin ja kumppaneiden jekut viihdyttivät, ja ah niin aurinkoiset maisemat saivat kaipaamaan kesäiselle Rivieralle.