Petri Tamminen: Enon opetukset

Tämä Petri Tamminen menee jo vähän suorittamiseksi, mutta otetaan nyt vielä Enon opetukset (2006).

Enon opetukset oli ilmestymisvuonnaan jopa Finlandia-ehdokkaana (palkinnon nappasi Kjell Westön Missä kuljimme kerran), mutta minua tämä kirja miellytti selvästi vähemmän kuin edelliset lukemani Tammiset eli Muistelmat ja Mitä onni on.

Kolmeen aikajaksoon jaettu kirja alkaa minäkertoja Jussin lapsuudesta. Vuoden 1981 kesällä isovanhempien talo on täynnä riiteleviä sukulaisia, joiden joukosta aran pikkupojan jonkinlaiseksi henkiseksi kiinnekohdaksi  muodostuu häntä kymmenen vuotta vanhempi eno. Samaa enosuhdetta puidaan myös Jussin aikuisuuteen sijoittuvissa osioissa vuosilta 1994 ja 2005. 

Enon opetusten takakansi mainostaa kirjan olevan "lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suurempi ja hauskempi romaani kasvamisen tiestä". Kovin humoristisena en kirjaa pitänyt, mutta odotin takakannen kannustamana sitkeästi, että Jussin kasvukertomus saisi ennen pitkää siivet. Pikkupojan lapsekkaassa ihailussa kaikkivoipaa enoa kohtaa oli jotain liikuttavaa. Miten lapsuuden sankarin kävisi, kun Jussi kasvaisi aikuiseksi?

Mutta juuri tässä oli minulle kirjan ongelma. Sillä ikävä kyllä Jussi oli aikuisena ihan yhtä nysväkkä kuin lapsena, ja jossain vaiheessa miehen velttous alkoi kerta kaikkiaan käydä hermoille. (Ajopuun lailla elämäänsä eteenpäin lipuvia miehiä on Tammisen muissakin kirjoissa ihan riittämiin.) Odotin hetkeä, jolloin hän vihdoin ottaisi itseään ja mieluiten myös enoaan niskasta kiinni, mutta sitä ei tullut. Tuntui vähän turhalta.

Ehkä en vain osaa samaistua suomalaisen miehen sielunmaisemaan. Surkeudessa rypeminen ja surkeuden kossupulloon hukuttaminen ovat kenties kunniakkaita yrityksiä pitää kaukana kavala maailma, mutta ainakaan tällaisessa saamattomuuden ja itsesäälin täyttämässä muodossa minä en oikein jaksa niihin eläytyä. Joko surkeudesta on päästävä yli tai sitten siitä on tehtävä kunnon tragediaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Salla, Penjami ja Kiiltomadon Päivi Koivisto. Kaikilla mielenkiintoisia ja mietittyjä juttuja, joissa analysoidaan esimerkiksi kirjan mieskuvaa. Enon opetuksista on tehty myös tv-elokuva. Katsoiko kukaan?

Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tamminen kirjoittaa lyhyitä kirjoja. Muistelmiin (2004) meni yhden päivän matkat töihin ja takaisin, eikä työmatkani ole pitkä.

Muistelmissa oli paljon tuttua Tammisen muista kirjoista. Lainasin niitä kirjastosta kokonaisen pinon, ja nopealukuisia kun ovat, en raatsi palauttaa niitä lukemattomina. Tiheähkö lukutahti saa huomaamaan muun muassa sen, että samat hahmot ja asiat näkyvät toistuvan siellä täällä Tammisen tuotannossa. Esimerkiksi ihailtu eno, joka opastaa pojankloppia miesten maailmaan, seikkaili jo Miehen ikävän novelleissa, ja epäilen, että hän saattaa tulla vastaan myös Enon opetuksissa (sekin täytyy lukea ennen eräpäivää!). Liselotte-nimistä nuoruudenrakastettua taas haikailtiin sekä näissä Muistelmissa että Mitä onni on -romaanissa.

Toisto ei toki haittaa. Enot ja Liselotet ovat variaatioita samasta teemasta: elämän isoista asioista pieniin lauseisiin puserrettuina. Tammisen Muistelmat ovat lajityypissään taatusti minimalistisimmasta päästä. Aikajärjestyksessä etenevät, vuosiluvuilla ja paikkakunnilla merkityt luvut ovat usein vain muutaman rivin pituisia, pisimmillään puolisentoista sivua. Monet ovat melkein kuin aforismeja tai proosaksi kirjoitettuja tankarunoja, niin kuin vaikka tämä 1982, Turku:

Naapuriauton ihmiset

Kaislat kahisivat veneen kyljissä. Auto seisoi auringonpaisteessa. Ajoimme kaupunkiin. Loppumatkasta jono mateli. Istuin takapenkillä ja katsoin läheltä naapuriauton ihmisiä. Kun auto lähti liikkeelle, tiesin etten näkisi heitä enää koskaan. Puolen minuutin kuluttua he olivat vierellä taas.

Monet Tammisen muisteluista tuntuvat juuri tällä arkisen haikealla tavalla tutuilta. Ne kuvaavat ohikiitäviä hetkiä ja mitättömiä yksityiskohtia, sellaisia joita ei niitä eläessä edes huomaa, mutta jotka silti tallentuvat syvälle jonnekin muistin sokkeloihin ja asettuvat sinne asumaan. Sieltä ne sitten pulpahtelevat esiin tuttujen paikkojen, tuoksujen, eleiden, kuvien tai tuntemusten kutsumina.

Mansikan siemenet

Aikuisena voi ajaa samaa tietä kymmenen vuotta eikä sitä koskaan opi. Lapsuuden tiestä muistaa pientareen hiekan, suolaheinän lehdet, mansikkapaikan mansikat ja siemenet mansikan kyljessä, joka kohdan.

Tammisen teksteistä välittyvä muistin sirpaleisuus ja summittaisuus teki tästä kirjasta osuvan jatkon Pirkko Saision Punaiselle erokirjalle, vaikka teokset ovatkin tunnelmaltaan aivan erilaisia. Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta hieno kokonaisuus. Se hujahti loppuun liian nopeasti, mutta tällaisia tekstejä ei ehkä pitäisikään lukea jytkyttää eteenpäin samaa tahtia kuin monisatasivuista romaania, vaan makustella hitaasti hyppystellen kuin runokokoelmaa.

Tamminen kirjoittaa riveille vähän, rivien väleihin vähän enemmän. Joskus niihin mahtuu mansikan siemen, joskus kokonainen elämä.

Onni

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossain kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.

Petri Tamminen: Mitä onni on

Vaikka edelliset Petri Tammiset minua vähän masensivatkin, tartuin vielä kolmanteen miehen teokseen. Jos kirjan nimi on Mitä onni on (2008), kai kysymykseen täytyy löytyä edes jonkinlainen vastaus?

Novelleista tuttua alakuloa löytyi toki tästäkin kirjasta, mutta valoisampaa onnen etsintää myös. Ehkä aiheen innoittamana tai romaanimuodon mahdollistamana Tammisen huumori pääsi minusta tässä kirjassa paremmin oikeuksiinsa kuin esimerkiksi Elämiä-kokoelman mininovelleissa, jotka olivat niin tiivistä tavaraa, ettei niihin oikein mahtunut lihaa luiden päälle.

Kirjan päähenkilö on tyhjää toimittava kirjailija, jolle touhukas vaimo ehdottaa uutta projektia aiheesta "suomalainen onni". Mies ryhtyy puuhaan kaverinsa Hannun kanssa. Kaksikon tie vie ympäri maata toiveikkaasta ideasta toiseen ja umpikujasta uuteen umpikujaan, ja lopulta onnea lähdetään etsimään miehen omien onnellisimpien nuoruusmuistojen lähteiltä, Kööpenhaminasta ihanan Liseloten luota.

"Jos onni on mysteeri", mies sanoo, "niin onnen esteet vasta mysteerejä onkin". Kirjassa onnen esteenä ei ole niinkään epäonni kuin onnen olemattomuus, näkymättömyys. Onni piiloutuu jonnekin elämän alle, ja sieltä sen löytää vasta, kun katsoo taaksepäin aikaan, jolloin onnen osasi vielä ottaa vastaan "kuin hengitysilman".

Nuoruus – ensin huikentelevaisia haaveita ei rajoita mikään, kaikkein vähiten aika, ja siinä samassa aika lopetetaan eikä uutta enää anneta vaan entistä aletaan kierrättää. Jokainen onnellinen kesäpäivä tuntuu menneiden kesäpäivien valjulta kopiolta, jokaisen puiston läpi näkyy se menneisyyden puisto, jonka läpi jo kuljettiin.

Mitä onni on ei tietysti ole elämäkerta, mutta kirja toi silti mieleeni juuri lukemani Suvi Aholan Tietokone ja silitysrauta -kirjan kirjoituksen, jossa käsiteltiin muun muassa "tavallisten ihmisten" omaelämäkertoja. Näin Ahola vertailee naisten ja miesten tapaa kertoa elämästään:

Tuntuu paradoksaaliselta, että naiset joiden elämä oli yhtä raatamista ja vääryyttä, herkistyvät usein lopulta, syytettyään ensin kaikkia asianosaisia vääryyksistä, kiittämään elämäänsä sen antamista arvokkaista kokemuksista. Miesten tarinoissa sekä tietoinen, marttyyriuteen tähtäävä kärsimys että muiden syyttely on paljon vähäisempää. Niiden psykologinen harha onkin se, että kaikki olisi muka itsestä kiinni, miehen omilla harteilla! Tuloksena on tutkija J. P. Roosin korostama miehinen alakulo monesta menetyksestä: nuoruus meni sotaan tai uran luomiseen, vaimo ja lapset jäivät vieraiksi eikä itseäkään oikein tunne. Myönteinen loppunousu jää miesten elämäkerroista usein puuttumaan, tilalla on tympeä alistuminen. Seestynein olo on sillä, joka on tajunnut entiset arvonsa vääriksi. Minusta se on karmea havainto, monille miehille kuitenkin vain neutraali, todettu tosiasia.

Mielenkiintoista tämä miehen psykologia!

Petri Tamminen: Elämiä

Aloitin Petri Tammiseen tutustumisen Miehen ikävästä (1997), kokoelmasta apeahkoja tarinoita suomalaisen miehen elämästä. Samaan Loisto-sarjan pokkariin on painettu toinenkin Tammisen novellikokoelma, esikoisteos Elämiä (1994).

Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen sisältää lyhyitä, vain parin sivun mittaisia elämäntarinoita, toinen ja kolmas vähän pidempiä novelleja.

Teoksen omaperäisintä antia olivat minusta ensimmäisen osan minielämäkerrat. Näin pieneen mahtuu ihmisen elämä! Tammisen lakoniset päälauseet tiivistävät Sepon, Tytin, Viljon, Olavin ja melkein neljäkymmenen muun ihmisyksilön tarinan muutamaan paljonpuhuvaan luonnehdintaan tai näennäisesti sattumanvaraiseen yksityiskohtaan: vuosi mahtuu sanaan, vuosikymmen lauseeseen.

Pentti eli vanhanapoikana. Hän harrasti klassista musiikkia. Hänellä oli paksut linssit. Pentti ompeli työpuvun takkiinsa Porin vaakunan ja käytti asua vapaa-aikanaan. "Tämä nyt on aivan liikaa", hän sanoi kun sai rahasta takaisin.

Tammisen tekstit ovat niin lyhyitä ja niiden kieli niin korutonta, että Elämiä on helppo hotkia häthätää läpi. Tajusin jossain vaiheessa, että lukutahdin hidastaminen kannattaa. Tiivis kerronta jättää ylenpalttisesti tilaa lukijan tulkinnoille, mutta mielikuvituksen koukeroille pitää malttaa antaa aikaa.

Sekä Elämien että Miehen ikävän novellit voisivat toimia hyvin myös ääneen luettuina. Mainitsin Miehen ikävän kommenteissa, että Tamminen ja Outi Nyytäjä näkyvät työstäneen kirjan pohjalta myös näytelmäversion. Pidin ajatusta ensin omituisena - eihän kirjassa ole edes yhtenäistä juonta! - mutta oikeastaan Tammisen tekstit voivat soveltua näyttämölle oikein hyvin. Olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia näytelmästä, jos joku on sen sattunut näkemään. Esitys näkyy vierailleen ainakin Oulussa, Varkaudessa ja Hyvinkäällä.

Lainasin kirjastosta saman tien muutaman muunkin Tammisen teoksen, kuten pinosta näkyy, mutta loppujen lopuksi päätän ehkä sittenkin olla rohmaisematta miehen koko tuotantoa samaan syssyyn.

Syitä on kaksi. Ensinnäkin tuo yllä mainittu nopealukuisuusongelma. Tammista on helppo lukea sutjakasti, mutta tuntuu, että tekstit ovat sittenkin parhaimmillaan pieninä annoksina. Ja toinen syy on sitten se, että Tammisen maalaama kuva maailmasta on minulle hiukan liian synkeä. Miehen ikävä ja Elämiä ovat täynnä murheellisten laulujen maata: juoppoja perheitä, masentavia maisemia, tukahdutettuja tunteita... Tällaistako elämä on?

Taidan lukea seuraavaksi jotain oikein hilpeää ja todellisuuspakoista.

Petri Tamminen: Miehen ikävä

Onneksi en ole suomalainen mies!

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen Petri Tammisen teoksesta Miehen ikävä (1997). Kokoelma sisältää lyhyitä tarinoita suomalaisen miehen elämästä Pohjanmaan lakeuksilta kaupungin kohinaan, jääkiekkokatsomosta kesämökin rantaan, kansakoulun penkiltä hautuumaalle... Viitisenkymmentä tuokiokuvaa maisemiin ja mielenmaisemiin, joita sävyttävät täyttymättömät toiveet ja uhonsekainen alakulo.

Tammisen miehistä useimmat ovat jotenkin vähän raukkoja. He eivät koskaan saa suutaan auki ennen kuin on liian myöhäistä - nainen on jo poissa tai isä kuollut - eivätkä muutenkaan onnistu oikein missään. Ravit hävitään, Amerikan perintö jää haaveeksi, vaimoa ei sittenkään uskalla jättää. Miehen elämän kivikkoinen taival alkaa jo varhain:

Koulunäytelmissä pojat saavat narrien ja pölvästien roolit. Puurojuhlassa he esittävät korttitemppuja. Tytöt juontavat esityksen. Heillä on hienot juontamisasut. Kun tytöt juhlan jälkeen kysyvät opettajalta, kuinka juonto onnistui, opettaja sanoo: "Ihan hyvin mutta väistäkää ensi kerralla sen verran sivuun, että pojatkin näkyvät."

Kun takarivin pojat kasvavat aikuisiksi, he oppivat ajamaan autoa, juomaan viinaa ja jahtaamaan naisia. Joskus humalapäissään he haastavat riitaa kapakassa, mutta yleensä he ovat vain vaiti. "Miehissä yksinäisyys kuuluu asiaan", Tamminen kirjoittaa. "Sitä kertyy heihin kuin ikää ja rusketusta. Elämästä miesten mieleen jäävät yksinäisyyden hetket."

Tammisen kieli on lyhyttä ja lakonista. Siitä ei puutu huumoria, hellyyttäkään, mutta ne pysyttelevät hienotunteisesti piilossa rivien väleissä ja karttavat kaikenlaisia krumeluureja. Miehen ikävä ei aihettaan kunnioittaen puhu eikä pussaa.