31. tammikuuta 2021

Daphne du Maurier: Rebecca

Netflixin elokuvaversio (2020) sai minut tarttumaan uudelleen Daphne du Maurierin Rebecca-klassikkoon (1938). Olin lukenut kirjan aiemmin vuosia sitten, ja elokuvan katsottuani jäin miettimään, millainen alkuperäisteos olikaan. 

Ah, kyllä kannatti! Olen ollut viime päivät aivan Rebeccan pauloissa. Englantilaisessa yläluokassa, jylhissä kartanoissa, onnettomassa rakkaudessa ja menneisyyden salaisuuksissa on aina sitä jotain, mutta tässä kirjassa niiden tenho on viritetty huippuunsa. Mahtavaan Manderleyhin saapuva nuori morsian - nimettömäksi jäävä minäkertoja - vie lukijan mukanaan suuren talon kolkoille käytäville, tuulenpieksemään merenrantaan, kello viiden teelle, puutarhan atsaleojen huumaavaan tuoksuun... Jokainen yksityiskohta asettuu paikalleen osaksi tiiviistunnelmaista, pahaenteisen arvoituksellisuuden värittämää kudelmaa.

Rebeccaa kuvataan kai usein kauhuromanttiseksi, mutta varsinaiset kauheat tai romanttiset tapahtumat sinänsä muodostavat sen jännitteestä vain osan. Elokuvaversion nähtyäni olin tyytyväinen, että luin kirjan uudestaan. Viihdyin hyvin elokuvankin parissa (ah, ne miljööt ja vaatteet!), mutta sen saamat valtaosin ei-kovin-mairittelevat arviot ovat kyllä oikeassa sen suhteen, että vaikka elokuva seuraa kohtalaisen uskollisesti tarinan juonta, kirjaan verrattuna se vain raapaisee pintaa mitä tulee juurikin kirjan tunnelmaan ja esimerkiksi henkilöiden psykologisen ulottuvuuksiin ja heidän välisiinsä jännitteisiin.

Uudessa elokuvaversiossa esimerkiksi minäkertojan suhde tuoreeseen aviomieheensä välittyy yksiulotteisempana kuin kirjassa. Kirjan alussa parikymppinen, vähävarainen nuori nainen toimii amerikkalaisrouvan seuraneitinä Monte Carlossa ja tutustuu siellä Maxim de Winteriin, kuuluisan Manderley-kartanon omistajaan, joka on edellisvuonna menettänyt vaimonsa traagisessa onnettomuudessa. Pikahäiden ja kuherruskuukauden jälkeen pari matkustaa Englantiin, jossa nuorelle vaimolle käy pian selväksi, että edesmenneen Rebeccan varjo on Manderleyssä läsnä kaikkialla. Hän kärsii lamauttavasta ujoudesta ja alemmuudentunnosta, haluaa miellyttää, mutta tietää ettei voi koskaan korvata kaikkien ihailemaa Rebeccaa sen kummemmin itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehensä kuin talon palveluskunnankaan silmissä. Kirjan kaikkia henkilöitä vaivaa vakava stiff upper lip, mutta pinnan alla kuohuu tunteita häpeästä kateuteen ja kunniantunnosta kostonhimoon. Rouva ja herra de Winter ovat molemmat raivostuttavia: moneen kertaan tekisi mieli huutaa, että avatkaa nyt jäykistelijät suunne ja puhukaa toisillenne. Mutta jotenkin heitä silti ymmärtää, tai ainakin heistä kiinnostuu.

Nyt haluaisin nähdä myös Rebeccan aiemman elokuvasovituksen, jolla Alfred Hitchcock vuonna 1940 pokkasi parhaan elokuvan Oscarin. Ja lukea lisää Daphne du Maurieria.
Related Posts Widget For Blogger with ThumbnailsBlogger Templates

14. tammikuuta 2021

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Ihastuin muutama vuosi sitten Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan, joten tartuin ilolla tähän saman kirjoittajan samanoloiseen teokseen. 

Herra Darwinin puutarhuri (2009) sijoittuu 1800-luvun Englantiin, kylään jossa asuu kuulu tiedemies herra Darwin. Darwinia ei kirjassa kuitenkaan tavata, vaan keskushenkilönä on hänen puutarhurinsa Thomas Davies, elämän koettelema, edesmennyttä vaimoaan sureva leskimies. 

Pienimuotoisen romaanin ominaislaatu on sen kerronnassa. Fragmentaarinen, kertojaa ja rytmiä alati vaihteleva teksti kurnuttaa sammakkona, koputtelee kirkonpenkkiin, pyörii suuntaansa etsivänä ajatuksena hillopurkkia kellarista hakevan naisen mielessä, rakentaa maailmaa jossa on sänkipellot ja sähkö ja synti, kaikki limittäin. 

Nautin kirjasta, vaikka William N:ään verrattuna lukukokemukseni jäi tällä kertaa hieman laimeammaksi. Kirjan tyyli ja rakenne vaatii ehkä oikeanlaisen mielen- tai vireystilan, jota en lukuhetkellä ihan tavoittanut, mutta vaikutuin Carlsonin rikkaasta ja kokeilevasta kielenkäytöstä ja sen tehokkuudesta kirjan tunnelman luomisessa.

10. tammikuuta 2021

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

En muista, miten tämä kirja on hyllyyni päätynyt. Ehkä tarttunut mukaan jostain kirjakaupan alelaarista, sillä en muista, että olisin koskaan tarkoituksella hakeutunut nimenomaan Toivo Pekkasen pariin. Totta puhuen en olisi tiennyt tai muistanut Pekkasta lainkaan, ellei Lapsuuteni (1953) olisi sattunut löytymään hyllystäni.

Mutta onneksi löytyi! Lapsuuteni oli minulle todella vaikuttava lukukokemus. Pekkasen omaelämäkerta kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1902 syntyneen kirjailijan lapsuudesta, pikkupojan ensimmäisistä muistikuvista kiikkutuolissa isän polvella aina aikuisuuden kynnykselle, sisällissodan vuosiin.

Pekkaset olivat vaatimaton työläisperhe, ja lapsiluvun kasvaessa ja isän terveyden heikentyessä perheen osaksi tulee suoranainen köyhyys. Lapsen silmin koettu elämän epävarmuus, arjen kurjuus, vatsaa kalvava nälkä ja niihin liittyvä häpeä on raastavaa luettavaa. Kirja toi konkreettisesti lähelle ajatuksen siitä, että tällaista elämä tosiaan oli Suomessakin ei loppujen lopuksi niin kovin kauan sitten ja on edelleen monille ympäri maailmaa. Tällaista minunkin perheeni elämä olisi voinut olla, ja näin minäkin olisin sen voinut kokea...

Pekkasen tavassa kirjoittaa limittyy aikuisen reflektoiva katse ja lapsen välitön kokemus. Lapsuuttaan muisteleva aikuinen ei aina tiedä tai muista "tärkeitä" tosiasioita - vuosia, paikkoja, ihmisiä - mutta tavoittaa edelleen sen, miltä tuntui kirjastonhoitajan ankara katse tai merituulena puhaltava seikkailun odotus. Nuori Toivo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi ja pakenee ankeaa arkeaan ajatusten avaruuteen. Koulun ja kirjaston kirjat, silloin kun niitä käsiinsä saa, avaavat pojalle kokonaan uusia maailmoja. Herkän pojan lapsuus- ja nuoruuskuvauksessa on jotain samaa kuin Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisissa teoksissa.
 
Hieno alku uudelle kirjavuodelle!

30. joulukuuta 2020

Luettuja 2020


Madeleine Wickham: Cocktails for Three (2000)

Tyhjennän kirjahyllyn chick lit -osastoa, ja tämä päätyi luettavaksi ennen kiertoon lähtöä. Madeleine Wickham on paremmin tunnettu nimellä Sophie Kinsella. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin, ja kaikkine kaavamaisuuksineen lajissaan ihan mukiinmenevää ajanvietettä.

Virve Sammalkorpi: Kahvila Dominokujalla (2006)

Kirjassa oli kiva idea: arvoituksellisia vieraita menneisyydestä tuomassa kotiäidin arjen ahdistukseen toivon ja jännityksen pilkahduksia. Ajan kerrostumia vai mielen harhoja, totta vai tarua? Pidin vieraiden tuomista välähdyksistä 1920-luvun Helsingistä ja niiden lomittumisesta päähenkilön arkeen, mutta lukukokemus tuntui ehkä jäävän jotenkin puolitiehen. Jäin ehkä kaipaamaan joko rohkeammin todellisuudesta irtoavaa otetta tai sitten syvempää pureutumista henkilöiden mielen koukeroihin tai historian maailmaan. Aikamatkailuteeman osalta kirja joutui kieltämättä haastavaan paikkaan, viime vuoden lopulla lukemani huikean Aikamatkustajan vaimon jälkeen!

Henry Hitchings: Who's Afraid of Jane Austen? How to Really Talk About Books You Haven't Read (2009)

Maailmankirjallisuuden historiaa kevyesti mutta fiksusti. Yläpeukku!

Toby Young: How to Lose Friends & Alienate People (2001)

Toby Young on käsittääkseni jonkinlainen brittiläinen mediapersoona, mutta kirjan valitsin aikoinaan divarista miestä tuntematta teoksen hauskan nimen perusteella. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Young muistelee vuosiaan 1990-luvulla New Yorkissa Vanity Fair -lehden toimituksessa. Itseironinen ote ja Youngin mietteet brittiläisyydestä ja amerikkalaisuudesta ja Lontoon ja New Yorkin mediamaailmoista pitivät otteessaan.

Hannu Väisänen: Elohopea (2016)

Väisäsen omaelämäkerrallisesti inspiroituneen romaanisarjan viidennessä osassa aikuinen Antero on päätynyt Pariisiin. Jotenkin en tällä kertaa intoutunut kirjasta samoissa mitoissa kuin aikoinaan Vankilan paloja ja Toisia kenkiä lukiessa, vaikka Väisäsen ryöpsähtelevä, moniaistinen ja tunnekuohuja kaihtamaton kielellinen iloittelu vakuuttaakin edelleen. Anterossa on jotain aseistariisuvaa.

Barack Obama: Dreams From My Father (1995/2004) (Unelmia isältäni)

Tapojeni mukaan olen jäljessä ajastani, mutta viimein päädyin minäkin Obaman kirjallisen tuotannon ääreen. Kirjassa kuvatut Obaman elämänvaiheet olivat toki pääpiirteissään ennalta tuttuja, mutta oli mielenkiintoista lukea niistä hänen itsensä (todella hyvin) kirjoittamana ja nykyperspektiivistä, kaikkien viime vuosien poliittisten ja yhteiskunnallisten käänteiden taustaa vasten. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen Obaman taustan ja nuoruuden kokemusten moninaisuus ja monikerroksellisuus. Identiteetin rakennuspalikoiden yhteensovittelu on jatkuvaa etsintää, ja kirjasta välittyy niin näiden pohdintojen vaikutus Obaman yhteiskunnalliseen ajatteluun ja aktiivisuuteen kuin niiden henkilökohtaisempikin puoli, se miten raastavaa voi olla yrittää ymmärtää itseään ja määritellä paikkansa maailmassa.

Rose-Marie Peake & Riikka-Maria Rosenberg: Korsetti ja krusifiksi - Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria (2019)

Kerrassaan viihdyttävä tietokirja eliitin naisten elämästä 1600-luvun Pariisissa. Sujuvaa tekstiä, jota lukiessa tulee olo, että kirjoittajilla on sekä homma hanskassa asiasisällön suhteen että kykyä ja intoa eläytyä ja tehdä historiaa eläväksi lukijoille. Ylhäisnaisen, luksuskurtisaanin ja julkkisnunnan elämät avaavat aikakautta eri kanteilta, ja mukaan mahtuu lukuisia herkullisia anekdootteja.

Helvi Hämäläinen: Kylänruusut (1998)

Muistan pitäneeni kauan sitten lukemistani Säädyllisestä murhenäytelmästä ja Kadotetusta puutarhasta, mutta tämä 1950-luvulla kirjoitettu, vasta 1998 postuumisti julkaistu pienoisromaani sai minut aivan hämmennyksiin. Kirja kertoo tapahtumista Härjänojan kylässä eräänä kesäyönä, kun kylän väki joutuu oudon taian, "yhteisen unen" valtaan. Kirjan tunnelma on maaginen: suomalainen maalaismaisema kietoutuu myyttiseen kiemuraan, kieli vyöryy kuin arkaainen loitsu, henkilöt ovat kaikki kummallisia ja toimivat omituisesti. En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, mutta erikoisuudessaan kiintoisa lukukokemus.

Mari Koistinen: Syötkö väärennettyä ruokaa? Elintarvikepetokset meillä ja muualla (2020)

Mielenkiintoinen aihe! Kirja käy läpi ruokahuijausten muotoja ja keinoja harhaanjohtavista pakkausmerkinnöistä hevosenlihalasagneen, väärennetystä oliiviöljystä värjättyihin mausteisiin ja hunajana myytyyn sokeriliemeen. Kuluttajaa voidaan viilata linssiin lukemattomin tavoin, mutta onneksi kirjasta jäi mieleen myös se, että terveydelle oikeasti vaaralliset ruokahuijaukset ovat Suomessa ja Euroopassa loppujen lopuksi harvassa. Monet kirjassa mainituista tapauksista olivat ennalta tuttuja mediasta, joten oli kiinnostavaa tutustua taustaan ja faktoihin tarkemmin. Kirja toimii hyvin johdantona aiheeseen, mutta lukukokemuksena se oli hieman "raporttimainen". Monissa kirjassa mainituissa tapauksissa olisi varmasti aineksia vaikka millaiseen syvemmälle sukeltavaan tutkivaan journalismiin niin rikos-, talous-, kulutus- kuin ruokakulttuurinkin näkökulmista.

Ritva Sievänen-Allen: Tyttö venheessä - Elsa Enäjärvi-Haavion elämä 1901-1951 (1993)

Ah! Elsa Enäjärvi-Haavion tyttären Katarina Eskolan ja tämän ystävän Satu Koskimiehen nuoruuden päiväkirjat (50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit) kuuluvat kaikkien aikojen kirjarakkauksiini, joten tätä kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi palannut tuttujen pariin. Tyttären päiväkirjat ovat ajalta, jolloin äiti oli läsnä enää muistoissa ja kaipauksessa, kun taas tässä elämäkerrassa keskiössä on Enäjärvi-Haavio lapsena, nuorena aikuisena, omaa tietään etsivänä tutkijana, suurperheen äitinä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Enäjärvi-Haavio oli kirjan perusteella todella vaikuttava ja valovoimainen persoona, jossa yhdistyivät virkeä äly, lämmin sydän, sitkeä velvollisuudentunto ja väsymätön tarmo vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin.

Veronica Henry: Just a Family Affair (2008)

Chick lit -osastoa jälleen. Olen lukenut Veronica Henryltä pari muutakin kirjaa vuosia sitten, ja tämäkin oli ihan viihdyttävä. Englantilaisen pikkukaupungin elämä ei varmasti todellisuudessa ole ihan tällaista, mutta oli mukavaa mielikuvitusmatkailla kylän perinteikkään panimo-pubin omistajaperheen ihmissuhdeverkostoissa.

Alain de Botton: The Architecture of Happiness (2006)

Filosofista pohdintaa kauneudesta ja arkkitehtuurista ja siitä, miten ne vaikuttavat oloomme ja onnellisuuteemme. De Bottonin seesteistä ja sivistynyttä tekstiä on miellyttävää lukea, ja kirja availee kiinnostavia ajatuksia arkkitehtuurista ja rakennetusta ympäristöstä. Välillä silti tuntui, että kirjan teeseistä oli vaikea saada otetta. Yhtenä hetkenä de Botton tuntui virkistävästi kyseenalaistavan arkkitehtuurin historian kaanonia, seuraavana toistavan elitistisiä kliseitä. Välillä ihastelin hienoksi hiottua ajatushelmeä, sitten aloin miettiä, mitä tämä nyt oikeastaan tarkoittaakaan... De Bottonin näkökulma arkkitehtuuriin on katselijan ja ajattelijan, ei esimerkiksi rakentajan, kaupunkisuunnittelijan tai sosiologin - eikä kyllä oikein tavallisen kokijankaan. 

Julian Fellowes: Past Imperfect (2008) (Loiston päivät)

Tällaisesta pidän: englantilaisen yläluokan angstia muuttuvassa maailmassa, kätkettyjä tunteita ja vaiettuja salaisuuksia, kuplivia juhlia ja nostalgista melankoliaa. Kirjan kertoja on ikääntyvä kirjailija, joka alkaa kuolevan nuoruudenystävänsä puolesta jäljittää tämän entisiä heiloja, ja uppoutuu tehtävää suorittaessaan omaan menneisyyteensä, nuoruuden haaveisiin ja pettymyksiin. Viihdyin kirjan parissa kerrassaan mainiosti. Kirja on näköjään suomennettu juuri viime vuonna (Loiston päivät, Otava 2019).

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (2001, suom. 2006)

Tjaa, tämän parissa en sitten voikaan sanoa viihtyneeni erityisen hyvin. Kirjan nimi on herkullinen, mutta sisällön kanssa sillä ei ole juuri mitään tekemistä. Barcelonalainen Pablo Miralles on paheellista elämää viettävä plösähtänyt tyhjäntoimittaja, joka joutuu vastentahtoisesti salapoliisipuuhiin. Lupaavalta kuulostava lähtöasetelma, mutta en mieltynyt henkilöihin enkä juoneen. 

Melissa Nathan: The Waitress (2004)

Chick lit -hyllyn siivous jatkuu! Tällaiset kirjat toimivat minulla aivojen tyhjennykseen silloin, kun telkkarin katselukin tuntuu tursuavan liikaa virikkeitä. Tässä oli hieman liian ärsyttävä päähenkilö, mutta sopivan simppeli tarina ja ennalta-arvattavan onnellinen loppu, eli täytti tarkoituksensa.

30. joulukuuta 2019

Luettuja 2019 - neljäs osavuosikatsaus

Loppuvuoden 2019 kirjoja.

Siri Hustvedt: What I Loved (2003)

Tämä kirja on monille vaikuttava ja paljon kiitelty teos, ja todella hyvä tämä älyllinen page turner olikin. Lukiessa uppouduin täysillä kirjan maailmaan ja henkilöihin - ah, New Yorkin taiteilijat ja intellektuellit! Kirjan teemat, tunnelmat ja tapahtumat ovat jääneet mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

Marian Keyes: Watermelon (1995)

Edellisen vastapainoksi kirja, joka taas ei jäänyt lainkaan mieleen pyörimään. Kepoista chick litiä Clairesta, joka palaa Lontoosta kotiin Irlantiin vastasyntynyt vauva kainalossa ja sydän riekaleina. Kirja oli kelvollinen aivojen tyhjennykseen kiireisen työmatkan vapaahetkinä, mutta aikamoisen ennalta-arvattavaa ja pitkäpiimäistä vatvontaa, eli en voi varsinaisesti suositella. Olen aiemmin lukenut Keyesiltä Sushi for Beginners ja The Other Side of the Story, jotka ovat jääneet mieleeni onnistuneempina lajityypin edustajina.

Noah Goldstein, Steve Martin & Robert Cialdini: Yes! 50 secrets from the science of persuasion 2010)

Kiva populääripsykologinen aihe, mutta kirjassa esitellyt 50 "salaisuutta" oli tiivistetty niin helposti lähestyttäväksi aiottuun muotoon, että mutkat menivät makuuni jo liiankin suoriksi. 

Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife (2003)

Luen kaikki hittikirjat monta vuotta jäljessä, mutta hei, tämäkin oli tosi hyvä! Todella mukaansa tempaava ja otteessaan pitävä lukukokemus, ja tämäkin sitä laatua, joka jättää jälkensä muistin koloihin.

30. lokakuuta 2019

Luettuja 2019 - kolmas osavuosikatsaus

Kesän ja syksyn kirjoja, joiden mukana matkasin Guernseyn saarelta Saint-Helenalle ja Louisianan Grand Islelle ja Suomenlinnasta Pääsiäissaarille. (Saaritematiikka toimikoon aasinsiltana.)

Mary Ann Schaffer & Annie Barrows: Guernsey Literary and Potato Peel Society (2008)

Tämä kirja on hurmannut monet, ja hurmasi minutkin. Ihana tunnelma, ja kirjeromaanimuoto viehätti. Guernseyn saari oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten nojatuolimatka historiaan oli siltäkin osin antoisa. Haluaisin nähdä myös elokuvan!

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja (2007)

Samankaltaiset tunnelmat kuin Vanhan rouvan lokikirjasta. Oli kiinnostavaa lukea omia teitään kulkevan eläkeläisrouvan matkoista, mutta kirjojen tunnelma on kovin melankolinen. Tämäkin kirja vei saarelle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään: en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, millainen paikka Saint-Helenan saari on (paitsi Napoleonin vankila). 

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle (2001)

Mökin kirjahyllystä poimin lukemiseksi Anita Hallaman otteita päiväkirjoistaan, joissa hän kirjoittaa suhteestaan Urho Kekkoseen. Presidentin ja diplomaatinrouvan suhde oli Kekkosen ajan Suomessa julkinen salaisuus. Tällä kirjalla Hallama halusi vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tuoda julkisuuteen oman näkökulmansa.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia kurkistuksia legendaarisen, karismaattisen valtionpäämiehen yksityiseen puoleen, ja Hallama itsekin vaikuttaa olleen aikamoinen persoona.

Historiallisena dokumenttina kirjaan ei voine aivan varauksetta luottaa. Hallaman päiväkirjat heijastavat tietysti ensinnäkin kirjoittajan subjektiivista käsitystä ja kokemusta, ja toisekseen kirjan esipuheessa käy ilmi, että Hallama on ottanut mukaan vain valikoituja otteita muistiinpanoistaan. Monissa niistä hän siteeraa Kekkoselta saamiaan kirjeitä, mutta itse kirjeitä ei julkistettu (lieneekö tämä muuttunut sittemmin?), ja Hallaman kirjeet Kekkoselle eivät ole säilyneet.

Kate Chopin: The Awakening and Other Stories (1899)

Olin aiemmin kuunnellut Kate Chopinin romaanin The Awakening (Herääminen) (1899) äänikirjana, mutta päästyäni käymään viime vuonna Louisianassa innostuin ostamaan kirjan ja lukemaan sen uudelleen, tällä kertaa paperilta. Tässä painoksessa mukana oli myös Chopinin lyhyempiä novelleja.

The Awakening herätti minussa samankaltaisia mietteitä kuin ensimmäisellä kerralla: ihastusta Chopinin rohkeudesta porautua sovinnaisen naisen epäsoveliaisiin tunteisiin ja samalla hämmennystä ja ärtymystä, koska Edna on niin hankala – ja sitten vielä hämmennystä ja ärsytystä siitä, että minä, vapaamielinen 2010-luvun nainen, hämmennyn ja ärsyynnyn naisesta, joka ei ajattele ja toimi niin kuin naisen pitäisi.

Oli mielenkiintoista lukea kirja sen jälkeen, kun olin itse käynyt sen kuvaamilla seuduilla ja lueskellut Louisianan historiasta. Edna oli helppo kuvitella New Orleansin hienostokortteleihin, ja kirjan novelleissa vilahtelevat hahmot tarjosivat kurkistuksia 1800-luvun Louisianan monimuotoisuuteen. Chopinin novelleissa on ovela tunnelma, jossa onni häilyy vain hiuskarvan päässä epäonnesta, ja kumpikin saattaa sittenkin olla sitä toista.

Katja Kallio: Karilla (2008)

Tartuin tähän Kallion kirjaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, mutta silloin ei jotenkin napannut. Nyt sen sijaan nappasi.

Pidän Kallion tyylistä kirjoittaa: teksti tuntuu harkitulta ja hiotulta, kuin kirjailija haluaisi antaa lukijalle huolella valitun ja kauniisti paketoidun lahjan, mutta ei silti väkinäiseltä tai elottomalta. Tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa arkitodellisuuteen ankkuroituja ja kiinnostavalla tavalla tyyliteltyjä tutkielmia ihmisluonnon erikoisuuksista. 

Kalliolta olen lukenut myös Säkenöivät hetket, Elokuvamuistin ja Tyypit.

Ronald Wright: A Short History of Progress (2004)


Tämä kuuluu sarjaan hyvät mutta masentavat kirjat. Kirja vastaa teemoiltaan Jared Diamondin teosta Collapse How Societies Choose to Fail or Succeed eli aiheena on tässäkin yhteiskuntien nousu ja tuho. Wright pohtii sivilisaatioiden kehitystä, kukoistusta ja rapistumista niiden yhteiskunnallisen järjestäytymisen, teknologis-taloudellisen edistyksen ja ekologisten paineiden ristiaallokossa. Lopputulos on, että otsikon progress kaipaisi kenties usein seurakseen kysymysmerkin tai lainausmerkit – ja masentavaa kyllä, sitten kirjan julkaisun moni asia etenkin maapallon ekologisen kantokyvyn osalta on mennyt vain kehnompaan suuntaan.

Wrightin ja Diamondin kirjojen historiallisesta tarkkuudesta tai analyysin validiudesta en osaa sanoa, mutta molemmat olivat mielenkiintoista luettavaa. Siinä missä Diamondin opus (muistaakseni) pureutuu esittelemiensä yhteisöjen ja ajanjaksojen vaiheisiin yksi kerrallaan, Wrightin kirja sukkuloi aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Tällainen läpileikkaus tuottaa lukijalle kiinnostavia oivalluksia, mutta vaatii kouluhistoriapohjalta ponnistavalta lukijalta jonkinasteista tarkkaavaisuutta, kun muinaisesta Mesopotamiasta syöksähdetään milloin Pääsiäissaarille, milloin mayatemppeleihin. Wright kyllä pyörittelee laajoja kokonaisuuksia miellyttävän helposti lähestyttävästi.

6. heinäkuuta 2019

Luettuja 2019 - toinen osavuosikatsaus

Keväällä ja kesällä haaviin osui pari erinomaista romaania ja kevyttä asiaproosaa.

Richard Yates: Revolutionary Road (1961)

Revolutionary Road
odotti kirjapinossani kauan ja pääsi viimein lukuvuoroon. Viiltävä ja viiltävän hyvin kirjoitettu kirja nuoresta avioparista, Frank ja April Wheeleristä, jotka pääsevät kiinni 1950-luvun Yhdysvaltojen lähiöelämäunelmaan, mutta kaipaavat sittenkin jotain muuta. Heitä kalvaa epämääräinen tyytymättömyys siihen, millaiseksi elämä osoittautuikaan, millaisiksi ihmiset – ja ennen kaikkea ehkä he itse. Yates kuvaa epätäydellisiä (ja aika rasittavia) hahmojaan viileän terävästi ja samalla riipaisevasti.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi (2015)

Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun teki minuun aikoinaan vaikutuksen, Tyttökerho jätti ristiriitaisemmat fiilikset. Perillä kello kuusi hurmasi jälleen.

Kirjassa 1960-luvun Helsingin ajankuva ja henkilöiden sielunelämä kytkeytyvät saumattomasti yhteen. Elämäänsä kyllästynyt edustusvaimo Vuokko, paljasjalaksi haaveileva porvaristyttö Piitu ja kuuliainen vanhapiika Aune, joka yhtäkkiä ymmärtää jääneensä jumiin väärään aikaan.

Honkasalo kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. Teksti vilisee ajankuvaa luovia yksityiskohtia, mutta ne soljuvat lukijalle luontevasti ja tarinaa kantaen. Henkilöistä vaikutuin etenkin keskushahmo Vuokosta, joka painiskeli tunteidensa kanssa aidon moniulotteisen tuntuisesti, ja Aunesta, joka herätti minussa suurta sympatiaa.

Imogen Edwards-Jones & Anonymous: Fashion Babylon (2006)

Kirja lupailee paljastuksia muotimaailman kulisseista, ”the mark-ups and the comedowns, the fabulous extremes and the shoddy short cuts”.

Viihdyttävää ja mielenkiintoistakin, sekä juorut että nippelitiedot muotibisneksen kiemuroista, mutta tällaista kirjaa kalvaa nopeasti ajan hammas. Kirja vilisee A-listan julkkiksia, jotka eivät enää ole A-listaa (tai edes elossa), ja on mukana toisaalta myös mauttomuuden huippu Posh, joka taas on sittemmin Victoria Beckhamina saanut muotimaailman synninpäästön. Muotibisnes ja -media kaiken kaikkiaan ovat tainneet liki puolessatoista vuosikymmenessä muuttua aika lailla.

Michael Blastland & Andrew Dilnot: The Tiger that Isn't: Seeing Through a World of Numbers (2007)

Vetävästi kirjoitettu kirja arkipäivän numerolukutaidosta. Kirjoittajat rohkaisevat lukijoita miettimään reippaasti omilla aivoillaan, mitä esimerkiksi lehtijutuissa mainitut numerot oikeastaan tarkoittavat. Kuinka paljon on paljon? Mitä keskiarvo kertoo? Monet kirjan viesteistä ovat sinällään tuttuja ja yksinkertaisia, mutta mukana on herkullisia esimerkkejä ja hyviä käytännön vinkkejä numerokammon selättämiseen ja numeroilla sumutuksen välttämiseen.

Elizabeth Gilbert: Committed - A Skeptic Makes Peace with Marriage (2010) (Tahdonko? - Kuinka päädyin naimisiin)

Mitä tapahtui Eat, Pray, Loven jälkeen? Avioeron jälkeisellä maailmanympärimatkalla itseään etsinyt ja uuden rakkauden löytänyt Elizabeth Gilbert päätyi Yhdysvaltain maahanmuuttolakien ”pakottamana” naimisiin brasilialaisen miesystävänsä kanssa. Tässä kirjassa Gilbert, joka oli raastavan eronsa jälkeen päättänyt ettei enää ikinä menisi naimisiin, siis pohtii kuinkas sitten kävikään.

Gilbert puntaroi limittäin omaa mutkikasta suhdettaan avioliittoon ja länsimaisen avioliittoinstituution ja parisuhteiden historiaa ja nykyhetkeä laajemminkin. Kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta ja mielenkiintoista nippelitietoa, ja kirjoittajan henkilökohtaiset pohdinnat ovat sekä avoimia että analyyttisiä (ja tyydyttävät lukijan tirkistelynhalua!). Teksti on koukuttaa ja hypähtelee ketterästi yleisestä yksityiseen, mutta kirjaa lukiessa minua vaivasi silti vähän sama ärsytys kuin Eat, Pray, Loven kohdalla: välillä teki mieli ravistella kirjoittajaa, että lakkaa nyt jo märehtimästä, kyllä se siitä lutviutuu ja on sitä ennenkin eletty.

3. huhtikuuta 2019

Luettuja 2019 - ensimmäinen osavuosikatsaus

Alkuvuoden luettuja!

Claire Harman: Jane's Fame - How Jane Austen Conquered the World (2010)

Kaikki Jane Austen -lukukokemukseni taitavat ajoittua 1990-luvulle silloisten televisio- ja elokuvasovitusten innoittamana, joten en liene Austen-fani omistautuneimmasta päästä, mutta tämä kirja Austenista teosten vastaanoton näkökulmasta oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirja pureutuu siihen, miten Austenin julkinen kuva on kehittynyt kirjailijan elinpäivistä nykyaikaan. Mieleen jäi muun muassa se, miten Austenin perhe tämän kuoleman jälkeen muovasi kirjailijan kuvaa vastaamaan aikansa käsityksiä ja ihanteita (yksin nurkassa kirjoitteleva nöyrä ja pyyteetön vanhapiika vai tavoitteellinen, arvonsa tunteva ja tunnustusta kaipaava sanankäyttäjä?) ja miten Austenin suosio aaltoili osittain verrattain hyvistäkin aikalaismyyntiluvuista liki täydelliseen unohdukseen ja myöhäispostuumisti maailmanlaajuiseen ihailuun.

Harman kirjoittaa hyvin taustoitettua, sujuvalukuista ja monin paikoin jopa hauskaa tekstiä. Harman näkyy kirjoittaneen elämäkertoja myös esimerkiksi Robert Louis Stevensonista ja Charlotte Brontësta, ja tämä kirjallinen murhakirjakin kuulostaa mainiolta.

Taina Haahti: Operaatio Onni (2004)

Perheenäiti tavoittelee pakkomielteisesti unelmaelämäänsä, keskiluokkaista idylliä valkoisessa talossa uudenkiiltävällä asuinalueella. Lukukokemus oli ihan ookoo, mutta kirjasta ei jäänyt paljonkaan käteen. Olisin ehkä kaivannut joko syvempää pureutumista keskiluokkaisen mielenmaiseman hienovireisiin värähdyksiin tai sitten rajumpaa sukellusta kohti absurdia tai satiiria; nyt tuntui, että jäätiin hieman puolitiehen.

Jussi Siirilä: SmartVille (2005)

Tässäkin kirjassa kipuillaan keskiluokan pyrintöjen kurimuksessa. SmartVillen keskiössä on lähiöunelman sijaan kollektiivinen bisneshurmos hetkenä ennen 2000-luvun alun IT-kuplan puhkeamista. Yhdenpäivänromaanissa seurataan web designer Minnaa, joka yrittää pysyä perässä lasitornien ja englanninkielisten höttösloganeiden maailmassa ja pyörittää samalla perhe-elämää. Romaanina en tästä erityisemmin innostunut, mutta jonkinlaisia (inhon?) väristyksiä kirjan työelämäkuvaus kieltämättä tuotti.

Carl Honoré: In Praise of Slow (2004) (Slow - Elä hitaammin!)

Kirja hitaamman elämän puolesta. Honoré julistaa hidastamisen iloja eri elämänaloilla ruoasta liikuntaan ja työelämästä kaupunkisuunnitteluun. Mielenkiintoinen ja antoisa aihe, mutta aiheeseensa nähden kirja tuntui jotenkin hätiköivältä: kiinnostavia ilmiöitä juostiin läpi pikavauhtia ja analyysi oli aika pinnallista, anekdootista toiseen hyppivää ja paikoin amerikkalaistyylisen yliselittävää.

Kevytlukuinen ajatusten herättelijä siis, mutta moniin kirjassa sipaistuihin aiheisiin olisi mielenkiintoista perehtyä syvällisemmin. (Hitailusta kiinnostuneille vinkkaan tähän Tom Hodgkinsonin kirjan How to Be Idle, josta muistelen aikoinaan pitäneeni.)

29. joulukuuta 2018

Luettuja 2018

Vuonna 2018 luin parin edellisen vuoden tapaan hyvin vähän. En edes kirjoittanut lukemiani kirjoja muistiin, joten vähistä luetuista on näin vuoden loppuun mennessä saattanut jo unohtuakin osa.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (2017)

Taattua Westö-laatua ja tuttuja Westö-teemoja. Haikea katse nuoruusvuosiin, lähimenneisyyden vuosikymmeniä halkova sukusaaga, monimutkaiset ihmissuhteet, suomenruotsalaisuus. Toimii! Kirja piti kesälomalaisen tiukasti otteessaan.

Sarah Dunant: The Birth of Venus (2003) (Venuksen syntymä)

Innostun aina taiteilijoiden elämää ja taideteosten syntyä fiktionalisoivista kirjoista  Tyttö ja helmikorvakoru, Neito ja yksisarvinen, Tulppaanikuume ja niin edelleen. Tässä romaanissa sukelletaan renessanssiajan Firenzeen, jossa rikkaan perheen omapäinen Alessandra-tytär kasvaa naiseksi samalla, kun kaupungin kukoistava, vapaamielinen ilmapiiri rusentuu sitä pelolla hallitsevan dominikaanimunkki Savonarolan vallan alle.

Kirja on runsas ja verevä, ja nautin sen tarjoamasta sukelluksesta historialliseen Firenzeen. Alessandran rakkaustarina sen sijaan ei vetänyt mukaansa aivan samalla voimalla. Minun oli jotenkin vaikea eläytyä siihen, mitä rohkea ja voimakastahtoinen Alessandra näki sydämensä valitussa.

Sue Monk Kidd: The Secret Life of Bees (2001) (Mehiläisten salaisuudet)

Naisenergiaa ja mehiläisten surinaa 1960-luvun Etelä-Carolinan paahteessa. Kirjan kuvaama aikakausi ja arjen taustalla mullertavat yhteiskunnalliset teemat toivat mieleen Piiat, ja jotain samaa oli myös romaanin jotenkin hyvin ”amerikkalaisen” tuntuisessa kerronnassa – sujuvasti etenevä kerronta, huolellisesti sommiteltu rakenne, taiten sirotellut teemat. Mukaansatempaava lukuromaani!

Walter Kirn: Up in the Air (2001)

Pidin George Clooneyn ja Anna Kendrickin tähdittämästä tähän kirjaan pohjautuvasta elokuvasta, joten olin kiinnostunut lukemaan divarista löytyneen kirjan. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että pidin romcom-filtterillä käsitellystä elokuvasta enemmän kuin alkuperäisteoksesta, joka teki hyvän ensivaikutelman, mutta ei sitten tuntunut etenevän oikein minnekään.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Paljon huomiota herättänyt ja kehuja kerännyt romaani nuoren lestadiolaisparin ja -perheen elämästä vakuutti minutkin. Kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu kirja. Vilja ja Aleksi herättivät minussa syvää myötätuntoa pyrkimyksissään tehdä oikein ja hyvää, ja pidin siitä, miten moniulotteisesti ja herkästi Rauhala käsitteli valtavia ja vaikeita teemojaan – uskoa, rakkautta, yksilön ja yhteisön rajankäyntiä.

Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra Sokeana hetkenä (2018)

Ysärinostalgiaa! En ollut aikoinani mikään megafani, mutta kuuntelin toki innolla Ultra Brata, ja kappaleet ovat tukevasti mielessä edelleen. Bändin vaiheita kertaava kirja oli mielenkiintoista lukea. Välillä yksityiskohtiin syvennyttiin ehkä turhankin perusteellisesti, mutta muutoin oikein mukavasti muistoja kutkutteleva pala suomalaista kulttuurihistoriaa.

2. tammikuuta 2018

Luettuja 2016 ja 2017

Kirjablogi on jäänyt elämän muiden kiireiden vuoksi tauolle ja niin on melkein lukeminenkin. Vuosina 2016 ja 2017 luetut (hyvin harvat) ja vielä bloggaamattomat kirjat kuitattakoon siis tällä listalla.

Sarah Waters: Tipping the Velvet

Pidin todella paljon Watersin romaaneista The Little Stranger (Vieras kartanossa) ja The Night Watch (Yövartio). Watersin esikoinen Tipping the Velvet sen sijaan sai minut hieman hämmennyksiin. Alussa olin innostunut kiehtovasta 1800-luvun miljööstä ja Watersin jälleen kerran otteessaan pitävästä kerronnasta, mutta tarinan edetessä sain yliannostuksen dramaattisia juonenkäänteitä ja historiallista lesboseksiä.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Mielikuvani kirjasta oli, että se kertoisi reippaan ja hilpeän eläkeläisrouvan seikkailuista maailman merillä. Ennakko-odotuksiini verrattuna kirjan sävy olikin mietteliäämpi, jopa usein apea, kun matkailijan mietteitä värittivät vanhenemisen vaivat, pelot ja yksinäisyys.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Olin lukenut kirjasta paljon kehuja, mutta oma lukukokemukseni jäi jotenkin valjuksi. Ei ehkä ollut oikea hetki tälle kirjalle, en saanut otetta tarinan ja sen hahmojen merkityksellisyydestä.

Otso Soininvaara: Fillarilla Nizzaan

Matkakirjojen sarjassa tykästyin Soininvaaran jutusteluun pyörän selästä Euroopan teiltä. En ole ikinä pyöräillyt pitkiä matkoja enkä varsinaisesti aiokaan, mutta oli hauskaa seurata Soininvaaran matkaa.

Kirsti Mäkinen: Pulpetin henki

Kouluneuvos, veteraaniopettaja, suomen kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen rakastaja Kirsti Mäkinen muistelee. Lämminhenkinen kirja, josta huokuu Mäkisen rakkaus työhönsä ja into jakaa kielen, lukemisen ja yhdessä oivaltamisen ilo.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Reipasta arkifeminismiä. Lukiessani tuumin, että olisi ehkä kannattanut lukea kirja alkuperäiskielellä englanniksi, jotta Moranin oma ääni olisi välittynyt vielä suoremmin.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämön Salamatkustaja-blogi on mainio, ja niin oli kirjakin. Rämö kertoo elämästä Islannista hauskasti, tavallisesta elämästä ja sen erikoisuuksia ammentaen mutta samalla napakasti taustoittaen.

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Olen näköjään viime aikoina ollut innostunut matka- ja ulkosuomalaiskirjoista! Helena Liikanen-Rengerin kirja (ja hyvä blogi!) elämästä suomalaisena naisena ja äitinä Etelä-Ranskassa oli sekin mukavaa luettavaa. Ranska on minulle tuttu maa, joten monet asiat tuntuivat herkullisen tutuilta  ja toisaalta taas samasta syystä johtuen olisin ehkä toivonut kirjan menevän paikoin vähän syvemmällekin ranskalaisuuden pureskelussa.

Kate Alcott: The Daring Ladies of Lowell

Kirjan tarina sijoittuu puuvillatehtaalle Lowellin kaupungissa Massachusettissa 1800-luvun alkupuolella, teollistumisen alkuaikoina. Oli avartavaa eläytyä päähenkilö Alicen ja muiden ”tehtaan tyttöjen” elämään: pitkiä päiviä, ankaria asuntolaemäntiä, keuhkoihin juuttuvaa puuvillapölyä  ja niiden lomassa ystävyyden ja haaveiden suomia ilonpilkahduksia. Romaanin juoneen punoutui niin murhamysteeri kuin luokkarajoja ylittävä romanssikin, joista ensimmäinen oli mielenkiintoisempi ja uskottavampi.