Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde

Äänikirjana kuuntelussa Robert Louis Stevensonin Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886).

Oli hauskaa tutustua tähän klassikkoon, jonka – kuten monien muidenkin klassikoiden – perusasetelma oli minulle ennalta tuttu, mutta käsitys itse kirjasta silti melko epämääräinen. Ennakko-odotuksiini verrattuna yllätyin ainakin siitä, miten lyhyt kirja oli, ja myös siitä, että kauhukirjallisuuden klassikoksi se ei oikeastaan ollut kovin kauhistuttava.

Innostuin keväällä Stevensonin Aarresaaresta, jota lukiessani vaikutuin muun muassa kirjailijan elävästä, mukaansatempaavasta tavasta kuvailla ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia. Myös tästä kirjasta löytyy vahvaa tunnelmaa. 1800-luvun Lontoon hämärät, sumuiset kadut, niiden varjoissa luimiva salaperäinen herra Hyde ja laboratorionsa ja kirjastonsa uumenissa tieteellisiin tutkimuksiinsa uppoutuva tohtori Jekyll sopivat mainiosti syksyisiä kävelymatkojani saattelemaan.

Kirjan teemat ja tapahtumat ovat ajatuksia herättäviä ja aika karmaisevia. Stevenson tekee käsinkosketeltavaksi hyvän ja pahan ikuisen taistelun ihmismielen sopukoissa. Jäin miettimään, mitä jos Jekyllin ja Hyden tarina olisi totta – mitä jos noin voisi oikeasti tapahtua? Ajatusleikki avaa melkoisen vastenmielisiä näkymiä. Ja mitä jos se itse asiassa on totta? Ihmisluonnon valoisa ja pimeä puoli eivät toki taistele ihmisruumiissa niin konkreettisesti kuin kirjassa, mutta jollain tasolla meistä jokaisessa elää hyvän Jekyllin ja pahan Hyden muodostama taistelupari. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde kuvaa murheellisesti sitä, miten heikko ihmisluonto on kiusauksille ja miten helppoa ihmisen on viettiensä, uteliaisuutensa ja kunnianhimonsa johdattelemana eksyä pahan umpikujaan.

Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden ”pihvi” on mielestäni kirjan aiheen herättämissä moraalisissa pohdinnoissa. Juonenkuljetus sinänsä ei varsinaisesti pitänyt minua varpaillani, vaikka kirjan tunnelmasta pidinkin. Syynä ovat ehkä kirjan rakenne ja kerronnalliset ratkaisut. Monin paikoin, mukaan lukien juonen avainkohdissa, lukija ei varsinaisesti ole mukana siellä missä tapahtuu, vaan hänelle selostetaan tapahtumia jälkeenpäin. Tuumin, olenko tämän vaikutelman suhteen lukijana nykyajan kasvatti: nykykirjallisuudessa monet kirjailijat pyrkivät viemään lukijan henkilöidensä iholle paljon selvemmin kuin 1800-luvun etäisempinä pysytelleet kertojat. (Tosin Aarresaaren kohdalla hämmästelin nimenomaan sitä, miten nykyaikaiselta Stevensonin tyyli mielestäni tuntui... Ehkä kyse on siis vain tämän tarinan ominaisluonteesta.)

Mielenkiintoinen kirja siis. Jekylliin ja Hydeen on tutustunut moni muukin bloggari, ja suosittelenkin tutustumaan heidän kiinnostaviin pohdintoihinsa esimerkiksi blogeissa Orfeuksen kääntöpiiri, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Käännä jo sivua. Hyvän ja pahan psykologiseen tutkiskeluun ja menneen maailman lontoolaismiljööseen viehtyneille kehaisen myös toista klassikkoa, jonka tämä kirja toi mieleeni, eli Oscar Wilden kiehtovaa Dorian Grayn muotokuvaa.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Ladattu LibriVox-äänikirjana.

Kuva: By Chicago : National Prtg. & Engr. Co. [Public domain], via Wikimedia Commons

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)

Oscar Wilden klassikon Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1891) olin aikonut lukea jo pitkään, ja Irlannin-matkalta tarttui mukaan tämäkin kirjaostos. Matkailu avarsi jälleen, sillä olin luullut Dublinissa syntynyttä ja kasvanutta Wildeä englantilaiseksi. Sitäkään en ollut tiennyt, että Dorian Grayn muotokuva on Wilden ainoa romaani. Miehen muut pääteokset ovat enimmäkseen näytelmiä.

Dorian Grayn muotokuva oli antoisa lukukokemus. Tarinan juju oli ennestään tuttu: komea Dorian Gray saa todeksi toiveensa, ettei koskaan menettäisi nuoruuden kukkeuttaan - mutta miehen itsensä sijaan vanhenee hänestä maalattu muotokuva, jonka kasvoille piirtyvät irvokkaina kaikki hänen vuosien varrella tekemänsä synnit.

Dorianin lisäksi kirjan keskeisiä henkilöitä ovat taulun maalannut Basil Hallward ja tämän tuttava Lordi Henry Wotton, jonka imartelut muotokuvamaalarin ateljeessa alun perin saavat Dorianin hurmaantumaan omasta kauneudestaan. Kyynisestä elostelija-lordista tulee nuorukaisen oppi-isä paheellisten nautintojen maailmaan. Ennen pitkää Dorianin kyltymätön nautinnonhalu ulottuu tuhlailevista taideharrastuksista syvälle Lontoon pahamaineisiin oopiumiluoliin ja ilotaloihin asti.

Olin yllättynyt siitä, miten vahva homoeroottinen viritys kirjassa väreili. Wildehän tuomittiin yksityiselämänsä "törkeästä siveettömyydestä" peräti vankilaan, mutta en ollut tiennyt, että Dorian Grayn muotokuvakin oli asiassa todistuskappaleena. Lukemani painos on varustettu esipuheella ja alaviitteillä, joissa kerrotaan muun muassa muutoksista, joita Wilde teki tekstiin ennen kuin alun perin Lippincott's Monthly Magazine -aikakauslehdessä ilmestynyt tarina julkaistiin romaanina.

Monet muutoksista - ehkä kustantajan toiveesta? - sensuroivat pois merkitseviä katseita ja kosketuksia kirjan miesten välillä. Silti on melko selvää, ettei Basilin ja Lordi Henryn kiinnostus nuoreen Dorianiin ole pelkästään esteettistä laatua, vaikka heidän ihailunsa nuorta miestä kohtaan verhotaankin yleviin taiteellisiin pyrintöihin.

"Dorian, from the moment I met you, your personality had the most extraordinary influence over me. I was dominated, soul, brain, and power, by you. You became to me the visible incarnation of that unseen ideal whose memory haunts us artists like an exquisite dream. I worshipped you. I grew jealous of every one to whom you spoke. I wanted to have you all to myself. I was only happy when I was with you. When you were away from me, you were still present in my art..."

Kirjan herättämän moraalisen kauhistuksen vuoksi Wilde lisäsi vuoden 1891 painokseen lyhyen esipuheen taiteesta ja taiteen arvoista. Wilde kirjoittaa, että kirjat eivät voi olla moraalisia tai moraalittomia; ne ovat vain hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Ihmiselämän moraaliset kysymykset voivat olla taiteessa aiheena, mutta taiteen moraalinen päämäärä on vain taide itse. Näpäytykseksi romaanin turmeltuneisuutta hirvitelleille arvostelijoille Wilde lisää vielä, että "it is the spectator, and not life, that art really mirrors".

Esipuheen lisäksi koko muukin kirja vilisee loistavia ajatelmia, joista monet ovat kuuluisia irrallisina mietelauseina. Esimerkiksi GoodReadsiin on koottu roppakaupalla Oscar Wilde -sitaatteja. Alaviitteiden perusteella Wilde näyttää kierrättäneen osin samoja nokkeluuksia monissa teoksissaan. Dorian Grayn muotokuvassa niitä laukoo etenkin herkullisen moraaliton Lordi Henry. Valittuja paloja kahdesta ensimmäisestä luvusta:

"Conscience and cowardice are really the same things, Basil. Conscience is the trade-name of the firm. That is all."

"The only way to get rid of a temptation is to yield to it. Resist it, and your soul grows sick with longing for the things it has forbidden to itself, with desire for what its monstrous laws have made monstrous and unlawful."

"And beauty is a form of genius--is higher, indeed, than genius, as it needs no explanation. [...] People say sometimes that beauty is only superficial. That may be so, but at least it is not so superficial as thought is. To me, beauty is the wonder of wonders. It is only shallow people who do not judge by appearances."

Lordi Henryn turmeltuneisuuden logiikka on niin pistämätöntä, ettei ole mikään ihme, että hän saa vaikutuksille alttiin Dorianin pään pyörälle. Nuorukainen rohkaistuu yhä ylenpalttisempaan elämään, ja pian häntä ei pidättele mikään. Ajan mittaan Dorianista tulee Lontoon seurapiireissä yhtä aikaa ihailtu ja kavahdettu hahmo. Miten noin enkelinkasvoisella miehellä voi olla niin huono maine? Miten mikään niin paha ja likainen voisi mahtua samaan ruumiiseen noin puhtaan, tahrattoman kauneuden kanssa?

Moraalipohdintojen ja nokkelan sanailun lisäksi nautin kirjassa 1800-luvun lopun lontoolaismiljööstä. Dorian ja kumppanit ovat vaurasta yläluokkaa, joka viettää aikansa aateliston salongeissa ja herrasmiesklubeilla joutilaana seurustellen. Dandy-Dorianin ylellistä asuntoa ja vaatetusta kuvaillaan antaumuksella ja runsain yksityiskohdin. Tästä perusteellisuudesta kumpuaa kirjan puolivaiheilla tosin myös teoksen tylsin osio, jossa Wilde esitelmöi sivukaupalla Dorianin taide- ja keräilyharrastuksista. Luku on kuin antiikkihuutokaupan myyntiluettelo: ensin käydään läpi eksoottiset parfyymit, sitten harvinaiset soittimet, kuvakudokset ja lopuksi kirkkotekstiilit.


Oscar Wilde, itsekin dandy. (Wikipedia)

Juonenkäänteiltään kirja muuttuu varsinkin loppupuolella melko melodramaattiseksi. Dorianin lyhykäinen romanssi nuoren näyttelijättären Sibyl Vanen kanssa johtaa tapahtumaketjuihin, joiden kioskikirjamaisuus vei minun silmissäni vähän terää kokonaisuudelta. Mielenkiintoisinta kirjassa eivät oikeastaan olleet niinkään tapahtumat sinänsä kuin tarinan hyytävä, myyttisen vahva perusidea - sielunsa myyminen maallista nautintoa vastaan - ja siihen liittyvät pohdinnat sellaisista ikiaikaisista teemoista kuin kauneus ja rumuus, nuoruus ja vanhuus, hyvyys ja pahuus ja mitä näitä nyt onkaan.

Dorian Grayn muotokuva on sovitettu valkokankaalle useampaankin kertaan. Tuorein versio, jossa Doriania näyttelee Ben Barnes ja Lordi Henryä Colin Firth (!) on vuodelta 2009. Wikipedian kuvauksen perusteella elokuvassa on kyllä otettu juonen suhteen aikamoisia vapauksia, eivätkä arvostelutkaan näytä kovin ylistäviä olevan.

Osallistun kirjalla Totally British -haasteeseen. Alahaaste jääköön myöhemmin määriteltäväksi, sillä kirja voisi sopia pariinkin kohtaan. Haasteen suorittajille tai muuten vain Wildestä kiinnostuneille huomautettakoon, että kirjasta on pari vuotta sitten ilmestynyt uusi suomennos, joka on Harry Potter -käännöksillään mainetta niittäneen Jaana Kapari-Jatan käsialaa. Otavalta on marraskuussa 2011 tulossa myös pokkariversio.

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray. Wordsworth Editions, 2001 (1. painos 1891). 194 s. ISBN 978-1-85326-015-5. Ostettu uutena.