Juhani Aho: Papin rouva

Huokailin Juhani Aho -ihastustani jo Papin tyttären kohdalla, mutta nyt olisi sille vielä parempi hetki. Minä nimittäin suorastaan rakastuin Papin rouvaan!

Papin tyttärestä tuttu Elli on nyt naimisissa. Mies on Mikko, edellisen kirjan lopussa Ellin lapsuudenkotiin vierailulle tullut nuori maisteri, jonka kosintaan Elli ponnettomasti suostui. Lupsakka, arkinen Mikko on tyytyväinen avioliittoonsa ja elämäänsä, mutta nuorta rouvaa jäytää edelleen kaipuu kohti jotain kauniimpaa ja ylevämpää.

Kaipuu saa kohteen, kun pappilaan saapuu kesävieraaksi Olavi Kalm, Mikon nuoruudenystävä, johon Elli nuorempana lyhyen kohtaamisen seurauksena ihastui palavasti. Vuodet eivät ole haalistaneet Olavin muistoa Ellin mielessä. Nuori ylioppilas on nyt elämää nähnyt aikuinen mies, yhtä komea ja kiehtova kuin ennenkin. Suljettua elämää eläneelle Ellille Olavi tuo kuin tuulahduksen toisesta todellisuudesta, maailmasta täynnä mahdollisuuksia.

Romaani seuraa Elliä ja Olavia kesän ajan. Ulkonaisia tapahtumia ei uneliaassa maalaispappilassa ole paljon, vaan niitä tärkeämpiä ovat ajatukset ja tunteet. Ellin rakkaus Olavia kohtaan on arkaa mutta ehdotonta, kauan haudottujen kuvitelmien ja haaveellisten ihanteiden värittämää. Olavin tunteet sen sijaan ovat häilyväisempää laatua. Tunteen huuma ei jätä Olaviakaan kylmäksi, mutta rakkaudessa kokenut maailmanmies ei suhtaudu kesäisiin lemmenunelmiin samalla vakavuudella kuin kokematon, totinen Elli.

Aho kuvaa kaksikon mielenliikkeitä hurjan hienosti. Vaivihkaa heräävät tunteet, varmuudeksi vaihtuvat aavistukset, yhä uudelleen pintaan nousevat epäilykset... Tarina etenee verkkaisesti, mutta henkilöiden sisäiset jännitteet pitivät minut tiiviisti otteessaan. Mieleni teki ravistella pilvilinnoja rakentelevaa Elliä ja naisen palvonnan paisteessa kellittelevää, omaan viehätysvoimaansa hurmaantunutta Olavia, mutta toisaalta heitä molempia oli helppo ymmärtää. Minulta herui sympatiaa jopa statistin rooliin jäävälle Mikolle, joka ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt vaimoaan, mutta yritti parhaansa omalla kömpelöllä tavallaan.

Oman viehätyksensä kirjaan toi myös Ahon aina yhtä ihana, tunnelmantäyteinen kerronta, sen leppeästi keinuvat lauseet ja herkullisen rehevä sanasto. Papin rouva suorastaan huokuu kesäisen maaseudun tuoksuja ja ääniä, menneen ajan Suomea parhaimmillaan. Ruispellot lainehtivat, järvi huokailee kesäyössä, haavan lehti lepattaa. Luonto ympärillä heijastelee henkilöiden mielenliikkeitä ja nousee osaksi kirjan vivahteikasta tunnemaisemaa.

Ihana kirja. Suosittelen!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Juhani Aho: Papin rouva. 1893. Ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons) 

Juhani Aho: Papin tytär

Ihana Juhani Aho! Papin tyttären luettuani muistin taas, miksi Ahoa kannattaa lukea. Pähkinänkuoressa: hurmaavaa kielenkäyttöä, sykähdyttävää luonnonkuvausta ja mieltäliikuttavaa ihmisen mielenliikkeiden tutkiskelua.

Papin tyttären (1885) papin tytär on Elli, ujo ja haaveellinen tyttö, joka kiipeää pihakoivuun kurottaakseen taivaanrantaan ja haaveilee olevansa taivaan sinessä lentävä lintu. Kirja vie Ellin pappilan pihapiiristä koululaiseksi kaupunkiin ja pikkutytöstä nuoreksi naiseksi.

Aho kuvaa liikuttavasti Ellin varttumista. Aralla, omissa mietteissään viihtyvällä tytöllä ei ole helppoa. Kotona pastori-isä virnuilee irvailee tytölle, joka ”kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki”. Äiti ymmärtää tytärtään paremmin, mutta taipuu kasvattamaan Ellin miehensä tahdon ja saamiensa oppien mukaan kurissa ja Herran nuhteessa.

Tie on kivikkoinen koulussakin. Kaupunkilaistyttöjen keskellä Elli tuntee itsensä toivottoman kömpelöksi maalaistallukaksi. Ystävystyminen luokkatovereiden kanssa ei käy vaivatta, ja ensi-ihastuminen parhaan ystävän isoveljeen päättyy pettymykseen.

Ihastuin kirjassa siihen, miten herkästi ja ymmärtävästi Aho kuvaa Ellin mielenliikkeitä. Nuoren tytön pelot ja epävarmuus sävyttävät arkisia tapahtumia kotona ja koulussa, kun isä vertaa tuppisuista Elli-parkaa tuttavapariskunnan moitteettomasti käyttäytyvään tyttäreen tai kun ajattelemattomat koulutoverit laskevat leikkiä luokan uuden tulokkaan kustannuksella. Elli pakenee arjen vastoinkäymisiä haaveisiin ja unelmiin. Mielikuvitus jatkaa yöllä salaa luettujen kirjojen tarinoita: ”Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.”

Toinen minua koskettanut henkilö oli Ellin äiti. Äiti tunnistaa Ellissä samat haaveet ja mietteet, joita kantaa itsekin sisimmässään, mutta jotka hän on vuosien varrella oppinut tukahduttamaan. Sydän sanoo, ettei ole oikein musertaa tytön omaa luontoa, mutta järki ja tottumus eivät anna tehdä toisin:

Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin. Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.

Papin tytär on lyhyt kirja. Loppupuolella kirjan rakenne tuntuu hieman epätasapainoiselta, kun tarina yhtäkkiä hyppää ajassa vuosia eteenpäin ja Elli hujahtaa hetkessä aikaihmiseksi. Lopun osuus herätti kuitenkin kiinnostukseni myös kirjan jatko-osaa kohtaan. Uumoilen, että Papin rouvassa Elli joutuu painiskelemaan saman järjen ja tunteen ristiriidan kanssa kuin äitinsä aikanaan...

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Juhani Aho: Papin tytär. WSOY, 1920 (1. painos 1885). E-kirja ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons)

Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho kalassa vuonna 1912. (Wikipedia)

Juhani Ahon Yksin (1890) olisi sopinut hyvin eiliseen Eino Leinon eli runon ja suven päivään, vaikka proosaa onkin. "Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa, minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet", tuumaa pienoisromaanin minäkertoja unelmiensa naisen ullakolla. Mikä sen runollisempaa kuin lemmentuska kesäyössä!

Lemmentuskaa tarinassa riittää. Yksin kertoo vanhenevasta aikamiespojasta, joka hullaantuu itseään viisitoista vuotta nuorempaan tyttöön - ystävänsä pikkusiskoon - ja odottaa epätoivoisena tunteilleen vastakaikua. Sitä ei kuulu, sillä tuo ihana olento, jolla on "hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa" ei valitettavasti suhtaudu mieheen unelmiensa prinssinä, vaan pikemminkin vanhana setänä. Mies tulee torjutuksi, ja runolliset suvipäivät tytön perheen kesäpaikassa vaihtuvat yksinäisiin öihin ensin Helsingin juottoloissa ja sitten Pariisissa, jonne päähenkilö matkaa talveksi.

Dramaattisten tunnekuohujen lisäksi kirjan parasta antia ovat ehdottomasti tapahtumapaikat. Aho kuvaa 1800-luvun lopun elämää maalla ja kaupungissa riemastuttavan elävästi. Tällaista oli kauniina kesäpäivänä Helsingin keskustassa:

Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi! Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iänkaikkinen torvien räminä Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi. Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään. Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.

Kun Helsinki vaihtuu Pariisiin, merimaisemien tilalle tulee suurkaupungin humina täynnä "katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun torven toitahdusta". Vieraan kielen porina "tärisyttää veriä" ja öisinkin kaupunki "sohisee, välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä alinomainen tuska". Sähköllä valaistut uudet bulevardit kuhisevat elämää. (Tosiaan, Ahon aikaan Haussmannin bulevardit olivat vasta parikymmentä vuotta vanhoja!)

Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht'äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.

Erityisen herkullisia ovat kuvaukset, joissa Aho vertaa ulkomaan ihmeitä kotimaan tuttuun luontoon. Leipomon patongit ovat "solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin koivuiset halot" ja Eiffel-torni on "kuin kukkalatva korpikuusi". Vieras ja vaarallinen Pariisi on kirjassa kaikin tavoin vastakohta elämälle kauas jääneessä Suomessa. Päähenkilö vuoroin haltioituu suuren maailman ihmeistä - matkan tarkoituksena on muun muassa tutustua maailmannäyttelyyn, joka on "kouhallaan kaiken maailman kalleuksia" - ja vuoroin kaihoaa kotiin. Ahon kuvaukset matkalaisen yksinäisyydestä ovat aika riipaisevia:

Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.

Ihastus Suomeen jääneeseen suloiseen, viattomaan Annaan jäytää miehen mieltä Pariisissakin, mutta kirkasotsainen rakkaus tuppaa välillä hautautumaan suurkaupungin kiihkeän sykkeen alle. Kun suomalainen sanomalehti tuo jouluaattona tiedon Annan tuoreesta kihlauksesta, uutisesta murtunut päähenkilö ajautuu pahamaineiseen Moulin Rougeen ja sieltä tuntemattoman ilotytön hoteisiin. Tämä "pornografinen" sisältö kuohutti aikalaislukijoita siinä määrin, että kirjasta tuli ilmestymisaikanaan jonkinasteinen skandaali. Salla on lukenut kirjasta esipuheella varustetun SKS:n painoksen, jossa referoidaan kriitikkojen tuohtuneita kommentteja kirjan turmeltuneisuudesta.

Prostituution lisäksi kirjassa käsittääkseni kohautti sekin, että Suomen pienet kulttuuripiirit löysivät kirjan päähenkilöille vaivatta tosielämän esikuvat. Järnefeltien perheen seurassa viihtynyt Aho nimittäin pihkaantui perheen nuoreen Aino-tyttäreen, mutta kilpakosija Jean Sibelius vei voiton. Voin kyllä kuvitella tapahtumien kaunokirjallisen version herättäneen hämmennystä, vaikkei kirja sinänsä nykylukijan silmin kovin "pornografinen" olekaan.

Salla kirjoitti blogissaan Yksin ja Papin rouvan luettuaan osuvasti Juhani Ahon kertojanäänestä: siitä, miten voimakkaasti tekstistä tuntuu kaikuvan kirjailijan oma luonne ja ajattelumaailma. Olen aiemmin lukenut Aholta vain Rautatien, ja siitä on jo niin kauan, että mielikuva kirjasta on hyvin hämärä, mutta Yksin-pienoisromaanin perusteella mieli tekee tarttua muihinkin miehen teoksiin. Ahon kerronta on jotenkin niin elävää ja välitöntä, että sitä lukiessa tuntuu kuin katselisi vierestä miten mies suhertaa muistiinpanoja katukahvilassa tai kuin istuisi rupattelemassa hänen kanssaan piipunsavussa takkatulen ääressä.

Juhani Aho: Yksin. WSOY, 1920 (1. painos WSOY, 1890). Ladattu Project Gutenbergin sivuilta.