F. Scott Fitzgerald: This Side of Paradise (Maan päällä kuin taivaissa)

Ensimmäisen painoksen kansi. (Wikipedia)

Olen viime aikoina ollut kovin kiehtoutunut F. Scott Fitzgeraldista – ei ehkä niinkään kirjailijana, vaan pikemminkin henkilönä, 1920-luvun jazz-ajan ikonina. Ensin Fitzgerald vilahteli Lucy Mooren Anything Goes -kirjassa, jonka yksi luku oli omistettu aikansa ”it girl” Zelda Fitzgeraldille. Sitten mies tuli vastaan Ernest Hemingwayn nuoruusmuistelmissa, ja jossain välissä näin myös Woody Allenin Midnight in Paris -elokuvan, jossa kaverukset seikkailivat. Keväällä luin Kultahatun. Olin lukenut sen kerran ennenkin joskus vuosia sitten, mutta vasta tällä kerralla kirja teki vaikutuksen (vaikkei tarina ehkä ollutkaan ihan niin hurja kuin Saran juonipaljastus antaa ymmärtää!).

This Side of Paradisen (1920, suom. Maan päällä kuin taivaissa) jälkimaku sen sijaan on lähinnä hämmentävä. Romaanin päähenkilö on Amory Blaine, originellin äidin kasvattama hienostosuvun vesa. Kirja seuraa Amoryn nuoruusvuosia, opiskeluaikoja ja romansseja. Mahtuupa mukaan myös pyrähdys armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Lucy Mooren kirjassa This Side of Paradisen mainittiinkin olevan yksi sodan kokeneen ”kadotetun sukupolven” nuorison avainromaaneista: Amoryn kokema tyhjyys ja päämäärättömyys ovat kai kirjan jonkinlaisia teemoja.

His youth seemed never so vanished as now in the contrast between the utter loneliness of this visit and that riotous, joyful party of four years before. Things that had been the merest commonplaces of his life then, deep sleep, the sense of beauty around him, all desire, had flown away and the gaps they left were filled only with the great listlessness of his disillusion.

Amoryn sotakokemukset sinänsä eivät saa kirjassa paljonkaan tilaa. Sota on vain välisoitto, jonka jälkeen Amory jatkaa elämäänsä ehkä entistäkin kyynisempänä, mutta yhtä omahyväisenä, itsekeskeisenä ja pinnallisena kuin ennenkin. Jo neljätoistavuotiaana ”Amory wondered how people could fail to notice that he was a boy marked for glory” ja myöhemmin mies tunnustaa itse, että ”[t]his selfishness is not only part of me. It is the most living part.” Jos Amory Blaine on Fitzgeraldin alter ego, kuten ilmeisesti on, kirjailija ei tainnut olla kovin mukava tyyppi.

Wikipedia osaa luetella esikuvat Amoryn lisäksi miltei kaikille kirjan keskeisille henkilöille. Yksi heistä on Rosalind, yksi Amoryn ihastuksista, jonka inspiraationa oli nuori Zelda Sayre. Fitzgerald kirjoitti This Side of Paradisen 22-vuotiaana saatuaan pakit Zeldalta. Rakkaudessa pettynyt nuorimies vietti kesän kännäillen ja keksi sitten, että julkaistuna kirjailijana hän voisi tehdä vaikutuksen tyttöön ja voittaa tämän takaisin. Temppu tepsi: Scott ja Zelda menivät naimisiin viikko kirjan ilmestymisen jälkeen keväällä 1920.

Kirjan rakenne on kummallinen. Se on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Amoryn nuoruusvuosista Minneapolisissa ja opiskeluajoista Princetonissa, sitten seuraa sota-interludi, ja lopussa kotiin palannut Amory lähinnä vain haahuilee. Näiden jaksojen sisällä Fitzgerald kokeilee eri tyyleillä ja muodoilla. Välillä luvut ovat vain lyhyitä kappaleita, välillä mukana on runoja ja kirjeitä. Jokunen kohtaus on kirjoitettu näytelmämuotoon.

Ehkä sirpaleisuus on olennainen osa ”kadotetun sukupolven” kokemusta – ilmestymisaikanaan This Side of Paradise oli menestys – mutta minulle yleisvaikutelma kirjasta jäi kovin hajanaiseksi. Juoni (tai juonentapainen) hoipertelee sinne tänne, ja Amoryä lukuun ottamatta henkilöt ovat raapaistuja statisteja. Mietin jo, menikö jutun juju minulta ohi, mutta ilmeisesti tätä esikoisromaania ei pidetä kirjallisilta ansioiltaan Fitzgeraldin tuotannon helmenä. (”This Side of Paradise is a work of a young author, and possesses some fundamental flaws, both structural and thematic”, tiivistää SparkNotes.)

Eniten pidin siis kirjan tarjoamista ajankuvan hippusista. Kirjassa eletään 1910-luvun opiskelijaelämää Princetonissa klubeineen ja veljeskuntineen, mistä muuten muodostui aika hauska silta vastikään lukemaani Setä Pitkäsääreen. Sekin sijoittuu itärannikon yliopistomiljööseen – sankaritar Judy käy tansseissa Princetonin poikien kanssa – ja melkein samaan ajankohtaan, mutta operoi aivan toisessa, paljon viattomammassa tyylilajissa. Tyttökirjaan ei kai olisi sopinut kuvailla nuorison juhlia esimerkiksi tähän tapaan:

On the Triangle trip Amory had come into constant contact with that great current American phenomenon, the ”petting party.” None of the Victorian mothers—and most of the mothers were Victorian—had any idea how casually their daughters were accustomed to be kissed. [...] The ”belle” had become the ”flirt,” the ”flirt” had become the ”baby vamp.” [...] The same girl... deep in an atmosphere of jungle music and the questioning of moral codes. Amory found it rather fascinating to feel that any popular girl he met before eight he might quite possibly kiss before twelve. 

Ajan moraalikoodeihin liittyen mielenkiintoinen kohtaus on myös kirjan loppupuolella, kun Amory joutuu hankaluuksiin poliisin kanssa jäätyään ystävänsä kanssa kiinni majoittumisesta samaan hotellihuoneeseen naimattomien naisten kanssa. Virkavallan yritykset pitää kansan höllentyvää moraalia kurissa ovat mukana kuvassa myös, kun kieltolain voimaan astuminen katkaisee sydänsuruisen Amoryn ryyppyputken.

This Side of Paradisessa on oraalla sitä samaa kiihkeänhaikeaa, kuunvaloista tunnelmaa, josta Kultahatussa pidin, vaikkapa kun Amory makaa valveilla yöllä kuunnellen ikkunasta sisään kantautuvaa musiikkia ja ”the air was thick and exotic with intrigue and moonlight and adventure”. Sekä tunnelman että tarinan osalta This Side of Paradise jää kuitenkin Kultahattua repaleisemmaksi. Fitzgeraldin esikoinen on varmasti kuumaa kamaa elämäkertureille ja kirjallisuustieteilijöille, mutta mitää lukuelämykseen tulee, Gatsby vetää kyllä pitemmän korren.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen. 

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby (Kultahattu)

Kun vuosia sitten luin F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (The Great Gatsby, 1926), en jostain syystä pitänyt siitä niin paljon kuin olin etukäteen haikaillut pitäväni. Jokin kirjassa jäi selvästi kuitenkin kutkuttamaan, sillä päätin yrittää tätä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoa uudelleen So American -haasteen ja viimeaikaisen 20-lukuinnostukseni siivittämänä. En tiedä, olenko itsesuggestion mestari vai muuten vain huikeasti kypsempi ja viisaampi kuin edellisellä lukukerralla, mutta nyt kirja iski paljon paremmin.

Kultahattu sijoittuu samalle vuosikymmenelle eikä maantieteellisestikään kovin kauas kaupungista, josta kertoo vastikään lukemani Toni Morrisonin Jazz. Kirjan kuvaama maailma vain on aivan erilainen. Voipa olla, että Morrisonin karhea musta Bronx on jonkinlainen vastaisku sille yläluokkaisen samppanjakuplaiselle 20-luvulle, josta Fitzgerald kertoo ja josta on tullut Amerikan "jazz-aikakauden" tunnetuin kuvaus.

Kirjassa jazz-aikakausi on hilpeitä juhlia, nopeita autoja ja hienostunutta tylsistymistä. Keskushahmona on arvoituksellinen, upporikas Jay Gatsby, jonka ylellisiin juhliin tulevat kaikki, mutta jota kukaan ei oikeastaan tunne. Näin kertoo Gatsbyn naapuri, kirjan minäkertoja Nick Carraway miehen kekkereistä:

There was music from my neighbour's house through the summer nights. In his blue gardens men and girls came and went like moths among the whisperings and the champagne and the stars. (- - -) At least once a fortnight a corps of caterers came down with several hundred feet of canvas and enough coloured lights to make a Christmas tree of Gatsby's enormous garden. On buffet tables, garnished with glistening hors-d'oeuvre, spiced baked hams crowded against salads of harlequin designs and pastry pigs and turkeys bewitched to dark gold. In the main hall a bar was set up, and stocked with gins and liquors and with cordials so long forgotten that most of his female guests were too young to know one from another.

Oo. Siellä minäkin olisin siemaillut samppanjaa shinglatussa tukassani ja shimmyä tanssahdellen...

Mutta mikään ei tietysti ole niin täydellistä kuin päälle päin näyttää. Gatsbyn elämän yltäkylläisyys peittää miehen elämässä ammottavan aukon, menetettyjen mahdollisuuksien tyhjiön. Päällimmäisenä kirjasta jäikin mieleen sen kuvaaman elämäntyylin lisäksi juuri sen kaihoisa tunnelma. Gatsby katsoo menneisyyteen ja jahtaa unelmaansa tajuamatta, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin.

Lukemassani Penguin Classics -pokkaripainoksessa on mukana kirjallisuudentutkija Tony Tannerin esipuhe, jossa käsitellään muun muassa Gatsbyn hahmon arvoituksellisuutta. Tyypistä on tosiaan vaikea saada selvää. Onko Gatsby kovapintainen gangsteri vai lapsellinen nysväke? Ehkä molempia. Lisäksi hänet nähdään kirjassa Carrawayn katseen kautta, joka on erikoinen sekoitus ihailua, kateutta ja pidättyväistä etäisyyttä. Esipuheessa Tanner vertailee The Great Gatsbyn julkaistua versiota käsikirjoitusversioihin ja erittelee, miten Fitzgerald esimerkiksi poisti tekstistä suoria lainauksia Gatsbyn puheesta ja korvasi ne etäisemmällä epäsuoralla kerronnalla Carrawayn suulla. Mielenkiintoista.

So American -haasteesta kiinnostuneille tätä kirjaa voi suositella monestakin syystä, ainakin näistä: a) se on amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko, b) ikonisen aikakauden ja elämäntyylin kuvaus, ja c) innoittaa analysoimaan amerikkalaisen yhteiskunnan psykologiaa sivustakatsoja Carrawayn, self made man Gatsbyn ja huolettoman itsekkään Buchananin pariskunnan kautta.

Muissa blogeissa:
Jokken kirjanurkka
Elämää ja aspartaamia
Kirjaurakka 
Aukko yleissivistyksessä
Kirjavuosi 2012

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby. Penguin Classics, 2000 (alkuperäinen 1926). ISBN 978-0-141-18263-6. 177 s. Ostettu käytettynä.

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

Aah. Olipa taas niin ihana kirja, etten tiedä, mistä aloittaisin.

Satu Koskimies on nimi, joka kirjan kannessa saa minut hyrisemään iloisesta odotuksesta. Hänen Katarina Eskolan kanssa kokoamansa päiväkirjateokset 50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit ovat rakkaita ikisuosikkejani. Viime vuonna ihastuin Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaan Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -kirjaan. Myös Koskimiehen Te näitte mun soittoni riemun -elämäkertaromaani äidistään, kanteletaiteilija Ulla Katajavuoresta, teki vaikutuksen. Aikoinaan hain kirjastosta 50-luvun tyttöjen innoittamana myös Koskimiehen Satu Marttilan nimellä kirjoittamia runokokoelmia. Nekin jäivät mieleen kuulaan kauniina lukukokemuksina.

Takaisin Hurmion tyttäriin. Romaani Katri Valasta ja Elina Vaarasta sekoittaa faktaa ja fiktiota: kirjan päähenkilöinä ovat nämä kaksi runoilijatarta ja heidän ystävänsä, 1920-luvun Tulenkantajien ydinryhmä. Päiväkirjaromaania muistuttava kirja, jossa kertojina ovat vuorotellen Katri ja Elina, seuraa runotytöistä ihan oikeiksi runoilijoiksi kasvavia neitosia alle kymmenvuotiaista kolmenkympin korville.

Kirjassa viehätti ensinnäkin sen kuvaama aikakausi ja aihepiiri. Intomielisiä nuoria taiteilijoita ja 20-lukua, ah! Romaanista voi uskoakseni nauttia ilmankin, mutta jonkinlaiset pohjatiedot Tulenkantajista ovat ehkä hyväksi, jotta tekstissä vilahtelevat ihmiset ja tapahtumat aukeavat lukijalle antoisimmin. Lyhyt johdatus aiheeseen löytyy Wikipedian lisäksi Yle Teeman Sininen laulu -sivustolta. Jutussa on mukana myös hurmaavia kuvia kirjassakin vilahdelleista tilanteista, esimerkiksi Tulenkantajien autoretkeltä vuonna 1927 ja Olavi Paavolaisesta eksoottisessa haaremiasussa.

Ihailin valtavasti sitä, miten elävästi, luontevasti ja uskottavasti Koskimies antoi äänen päähenkilöilleen Elinalle ja Katrille. Kirjasta ei oikeastaan käy selväksi, mitä ystävysten vuorotellen kertomat katkelmat ovat; eniten ne muistuttavat päiväkirjamerkintöjä, vaikka niistä päiväykset puuttuvatkin. Katkelmista välittyy hienosti ajan kuluminen ja tyttöjen kasvaminen naisiksi ja kirjailijoiksi. Kirjan alkupuolella tytöt ottavat ensimmäisiä haparoivia askeleitaan kirjallisten harrastusten tiellä: "Onnistuin saamaan Mustin luonteenominaisuudet paperille", kirjoittaa Katri pikkuvanhasti "innoituksen vallassa" kirjoittamastaan kouluaineesta. Myöhemmin Musti-aineiden tilalle tulevat luonnon kauneudesta ja nuoruuden tunnekuohuista ammentavat runokuvat, oman äänen etsintä, kirjoittamisen muuttuminen työksi.

Katri ja Elina tutustuvat kirjassa aluksi kirjeiden välityksellä, löytävät toisistaan "runosisarensa". Ystävyys kestää, vaikka erilaiset luonteet ja elämäntilanteet välillä venyttävätkin sitä lähes katkeamispisteeseen asti. Toistensa lisäksi tärkeitä ihmisiä runosisarten elämässä ovat Tulenkantajien ydinpiiriin kuuluvat Olavi Paavolainen, Lauri Viljanen, Ilmari Pimiä, Yrjö Jylhä ja myöhemmin mukaan kuvaan astuva, muita nuorempi Mika Waltari. Myös nämä nuoret miehet heräävät kirjan sivuilla eloon, mieleenpainuvimpina karismaattinen Olavi, tasainen Lauri ja lumoava tummasilmäinen Yrjö, jonka "hindunsilmät" hurmaavat niin Elinan kuin Katrinkin. Ystävykset kohtaavat Nuoren Voiman Liiton tapahtumissa ja pääkaupungin kahviloissa, ja ikimuistoisia hetkiä eletään myös Olavin kotona Kannaksella, taianomaisen tunnelmallisessa Vienolan huvilassa.

Kuten nimi kertoo, hurmio on kirjassa olennaista. Kaikki eletään tunteella, täysillä. Nuoret kirjailijat hurmioituvat milloin mistäkin: luontoelämyksistä, lukemistaan kirjoista, kaukomaiden eksotiikasta. Räiskyvän Olavin esimerkin innoittamana Katrikin rakentaa itselleen oman "itämaisen nurkkauksen":

Kangaskappaleet, jotka löysin äidin tilkkuarkusta, saavat ajaa itämaisen suitsukehuoneen asiaa. Olavi lähetti minulle pikkuisia hartsikartioita, jotka palaessaan levittävät huoneeseen itämaista tuoksua ja tunnelmaa. Suljen silmät, olen moskeijassa, olen päässyt pakoon, olen muualla, olen toinen.

Nykylukijaa huvittaa ja samalla vähän surettaa, että Intiat ja Alhambrat, jotka siintelevät kirjan runoilijoiden mielikuvituksessa epätodellisina haavemaina, ovat nykyään keskivertokansalaisen ulottuvilla olevia lomamatkakohteita. Osaammeko me kyyniset ja kaiken kokeneet nykyihmiset enää hurmioitua mistään? 2000-lukulaiselle lukijalle Tulenkantajien paatoksellinen intomieli ja ihanteellisuus tuntuvat paikoin vierailta, mutta nuoren ihmisen elämän peruspalikat eivät sentään muutu vuosikymmenestä toiseen. Katrin ja Elinankin mietteitä myllertävät itsenäistymisen halu, oman polun etsiminen, kumppanin kaipuu.

Iän karttuessa esiin käyvät myös runosisarten erot. Alussa tyttöjä on välillä vaikea erottaa toisistaan, varsinkin kun heistä käytetyt nimet vaihtuvat lapsuuden Kertusta ja Karinista nuoruuden Kekeksi ja Katiksi ja sitten aikuisiksi Elinaksi ja Katriksi, mutta matkan varrella kumpikin vähitellen oppii tuntemaan oman tapansa olla ja kirjoittaa. Katri on oman tiensä kulkija, vapaamittaisen runon uranuurtaja, ja maantieteellisestikin muista erillään työskennellessään opettajana kaukana pääkaupungista. Elina taas pitää kiinni musiikillisista loppusoinnuista ja uskoo runoissaan perinteiseen mittaan, mutta tempoilee rakkaudessa vakiintuneen parisuhteensa ja uusien hullaannuttavien ihastusten välillä.

Tämän kirjan pitäisin mielelläni hyllyssäni ja silittelisin aina välillä.

Hurmion tyttäristä myös täällä:
Leena Lumi
Ulla-Leena Alppi
Koko lailla kirjallisesti
Vauhkon kirjat ja kirjaimet

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4730-3. 306 s. Lainattu kirjastosta.

Toni Morrison: Jazz

Olen aikonut jo pitkään lukea jotain Toni Morrisonilta. Nobelisti-ikuisuushaaste ja Kirjavan kammarin So American -haaste kannustivat nyt tarttumaan Morrisonin romaaniin Jazz (1992, suom. 1993).

Jazz sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin, mustaan Harlemiin. Punaisena lankana on intohimodraama, jonka rooleissa ovat viisikymppinen kosmetiikkakaupustelija Joe Trace, hänen vaimonsa Violet ja nuori Dorcas-tyttö, johon Joe sekoaa, lankeaa ”sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä”, kuten heti kirjan ensimmäisillä riveillä kerrotaan. Siitä eteenpäin tapahtumien kulku selkiää pala palalta, moniäänisesti, kerroksittain, taustalla kova ja kivinen mutta elämää sykkivä Kaupunki.

Minä olen hulluna tähän Kaupunkiin.
Päivänvalo viistää kuin partaveitsi ja leikkaa talot kahtia. Yläpuoliskossa näen katsovia kasvoja, eikä ole helppo erottaa, mitkä ovat ihmisiä, mitkä kivenhakkaajien työtä. Alhaalla varjossa tapahtuu kaikenlaista blaseerattua: klarinetinluritusta ja lemmiskelyä, nyrkinläiskettä ja murheisten naisten ääniä. Tällainen kaupunki saa minut haaveilemaan huimia ja tuntemaan syvästi. Sisäistämään. Se johtuu siitä kirkkaasta teräksestä, joka huojuu varjon yläpuolella. Kun katson joenvarren vihreiden nurmikaistaleiden yli, kirkontorneja ja kerrostalojen kerman- ja kuparinhohtoisiin rappukäytäviin, olen vahva. Yksin kylläkin, mutta yliveto ja järkkymätön - kuten tämä kaupunki vuonna 1926, kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule.

Kirjan kuvaama miljöö ja aikakausi kiehtovat: 1920-luvun vauhdilla muuttuva maailma, väkeä kihisevä suurkaupunki, uutta rytmiä hakkaava kulttuuri. Himoa ja vimmaa kuohuvissa mustasukkaisuusdraamoissa on aina sitä jotain, ja Morrison kirjoittaa intensiivisesti. Välillä teksti vyöryy eteenpäin pitkinä, polveilevina virkkeinä, välillä rauhoitutaan hiljaa vaikeroimaan. Ääneen pääsevät vuoroin tarinan eri osapuolet, kaikilla oma rytminsä.

Silti kirja ei temmannut minua ihan täysillä mukaansa. Olisin ehkä lukenut tämän mieluummin englanniksi. Olen viime aikoina lukenut englanninkielisten kirjailijoiden tuotantoa enimmäkseen alkukielellä, ja vaikka Seppo Loposen suomennos oli varmasti ihan ansiokas, minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia eläytyä suomenkieliseen Harlemiin. Takerruin yksittäisiin sanoihin kuten esimerkiksi tuohon New Yorkista käytettyyn ”Kaupunkiin”, jonka ensimaininta vei ajatukseni johonkin scifihenkiseen mielikuvituskaupunkiin eikä New York Cityyn, ja kun jazzmusiikin kuvailtiin olevan ”Tulevaa Tuonta enteilevää moskaa”, minä aloin ajatella Kalevalaa. Kerran aloitettuani en sitten osannut lakata pähkäilemästä näitä käännösasioita, ja lopputulos oli, että minun korvissani Jazz ei soinut ihan niin kuin olisi pitänyt.

Kirjaa miettiessäni löysin netistä Jazzia käsittelevän yleisen kirjallisuustieteen gradun aiheenaan ”Musiikillisen tradition funktiot ja merkitys Toni Morrisonin romaanissa Jazz”. Kiitos vain, Matti Ahvenus Turun yliopistosta! Gradu oli mielenkiintoista selailtavaa mitä tulee Morrisonin kerronnan rytmiin ja romaanin rakenteeseen. ”[T]he jazz-like structure wasn’t a secondary thing for me – it was the raison d’être of the book”, tutkielmassa lainataan Morrisonia itseään. Kirjailija kertoo halunneensa kuvata tiettyä ajanjaksoa afroamerikkalaisessa historiassa sille ominaisen ilmaisumuodon kautta: ”I had written novels in which structure was designed to enhance meaning; here the structure would equal meaning.”

Tässä yhteydessä täytyy taas palata käännöstyön haasteisiin. Ahvenuksen tutkielmassa lainataan esimerkiksi tällaista musiikista kertovaa pätkää (romaanissa ei muuten kertaakaan mainita sanaa jazz!):

Songs that used to start in the head and fill the heart had dropped on down, down to places below the sash and the buckled belts. Lower and lower, until the music was so lowdown you had to shut your windows and just suffer the summer sweat when the men in shirtsleeves propped themselves in window frames, or clustered on rooftops, in alleyways, on stoops and in the apartments of relatives playing the lowdown stuff[.]

Ja sama suomeksi (tästä kappaleesta löytyy juuri tuo minua vaivannut Tuoni):

Laulut, jotka ennen alkoivat päästä ja täyttivät sydämen, olivat vajonneet alas, vyönauhojen ja solkivöiden alapuolelle. Yhä alemmaksi, kunnes musiikki meni niin alhaiseksi, että oli suljettava ikkunat ja kärsittävä nahoissaan kesähiki, kun miehet nojailivat paitahihasillaan ikkunalautoihin tai kerääntyivät katoille, kujille, ulkorapuille ja sukulaisten asuntoihin soittamaan sitä alhaista, Tulevaa Tuonta enteilevää moskaa.

Ahvenus analysoi pätkää sanojen rytmin ja soinnin kautta, sitä, miten sanavariaatiot (down, down / lower, lower – lowdown, the lowdown stuff) ja alkusoinnut (suffer the summer sweat) tuovat tekstiin musiikkia. Suomennoksestakin välittyy kyllä uuden musiikin pakanallinen luonne ja vaikutus kuulijoihinsa, mutta jokin aistillinen efekti siitä jää puuttumaan. ”Kärsittävä nahoissaan kesähiki” tuntuu kyllä kaikin puolin hikiseltä ja on periaatteessa sama asia kuin ”suffer the summer sweat”, mutta ei sitten kuitenkaan ihan.

Toni Morrison: Jazz. 1992. Suomeksi Jazz, Tammi, 1993. Suom. Seppo Loponen. ISBN 951-31-0104-5. 223 s. Lainattu kirjastosta.

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (Kirjallista elämää -haaste)

La petite lectrice -blogin Katri kirjoitti jonkin aikaa sitten Ernest Hemingwayn kirjasta Nuoruuteni Pariisi (alkuteos A Moveable Feast, 1964) ja sai minutkin tarttumaan tähän jo jonkin aikaa hyllyssäni odotelleeseen kirjaan, jossa Hemingway siis muistelee nuoruuttaan 1920-luvun Pariisin ekspatriaattitaiteilijapiireissä.

Olen samaa mieltä Katrin kanssa: Hemingway-faneille ja -tietäjille kirja tarjoaa varmasti mielenkiintoista antia, mutta ilman pohjatietoja siitä ei kyllä irtoa suuria elämyksiä. Nuori kirjailija istuu Pariisin kahviloissa, juo, kirjoittaa ja juoruilee. Hemingwayn tuttavapiiriin kuului kyllä mielenkiintoisia tyyppejä Gertrude Steinista F. Scott Fitzgeraldiin, ei siinä mitään, mutta heidän ei voi varsinaisesti sanoa heräävän eloon kirjan sivuilla - paitsi ehkä juuri Fitzgeraldin, jonka kanssa vietetyistä tuokioista kertovat luvut olivat kirjan mielenkiintoisimpia. Taiteilijaelämän kuvaus jää enimmäkseen yksittäisiksi, irtonaisiksi kohtauksiksi, joista piti hakemalla hakea kirjalta kaipaamaani nostalgisen boheemia Pariisi-tunnelmaa.

Hemingway kirjoitti Nuoruuteni Pariisin 1950-luvun lopulla, mutta kirja julkaistiin vasta postuumisti 1964. En tiedä, kuinka moni kirjassa mainituista henkilöistä oli silloin vielä elossa kirjaa lukemassa, mutta monella heistä olisi kyllä ollut aihetta vetää herne nenäänsä. Hemingway ei kohtele ystäviään mitenkään erityisen lempeästi sen kummemmin heidän luonteenpiirteidensä kuin ulkonäkönsäkään suhteen.

Esimerkiksi edellä mainitusta Gertrude Steinista hän kirjoittaa, että naiseen "alkoi tulla roomalaisen keisarin näköä, ja se tietysti oli vain hyväksi, jos piti roomalaisen keisarin näköisistä naisista". Fitzgeraldin osalta Hemingway taas kertoo muun muassa vieneensä ystävänsä Louvreen tutkimaan antiikin alastonpatsaiden mittoja todistaakseen, ettei Fitzgeraldilla nyt niin pieni ollut. Tämä juttu oli kyllä aika huvittava, myönnän! (Selvennykseksi lisättäköön, etteivät Fitzgerald-osuudet olleet kirjan mielenkiintoisimpia sen takia, että olisin erityisen kiinnostunut tästä nimenomaisesta aiheesta, heh, vaan koska innostuin Scottista ja Zeldasta luettuani Lucy Mooren kirjan 1920-luvun Amerikasta.)

Tiukinta arvostelua saavat osakseen muut kirjailijat. Katherine Mansfieldin novelleja lukiessaan Hemingwaystä "tuntui siltä kuin olisi kuunnellut nuoren vanhanpiian huolellisia, tekemällä tehtyjä näperrelmiä" ja Sherwood Andersonin hän kertoo kirjoittaneen "niin kammottavan kurjan, typerän ja teennäisen tekeleen, etten malttanut olla tekemättä siitä ivamukailua". En ole lukenut kumpaakaan näistä enkä muitakaan Hemingwayn haukkumia aikalaiskirjailijoita, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kurjaa heidän tuotantonsa oikeastaan on.

No mutta, oli kirjassa hyvääkin. Pariisi on kaikesta huolimatta Pariisi, ja kirjasta löytyi myös hauskoja kurkistuksia kirjailijan arkeen. Luen ja kirjoitan -blogin Paulan Kirjallista elämää-haasteen ja NaNoWriMo-marraskuun kunniaksi tässä siis muutama Hemingwayn hyväksi havaitsema vinkki kirjailijantyöhön. 

Tyhjän paperin kammosta:

Kirjoitin aina niin kauan, että sain syntymään valmista jälkeä ja lopetin aina kun tiesin, kuinka novelli jatkuisi. Noin tehdessäni saatoin olla varma siitä, että pystyisin jatkamaan työtäni seuraavana päivänä. Mutta joskus kun olin aloittanut uuden novellin enkä päässyt vauhtiin, istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: "Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät." Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä.

Taukojen tärkeydestä:

Työhuoneessani minä myös opin ajattelemaan työtäni sen jälkeen kun lopetin siihen saakka, kunnes taas aloin kirjoittaa. Kun noin tein, askarteli piilotajuntani aiheen kimpussa samalla aikaa kun itse kuuntelin muiden puheita ja panin merkille kaiken mahdollisen niin kuin toivoin panevani ja opin uutta niin kuin toivoin oppivani, ja minä myös luin, etten ajattelisi työtäni ja riistäisi itseltäni kykyä viedä sitä loppuun saakka.

Työvälineistä:

Sinikantiset muistikirjat, kaksi kynää ja kynänteroitin (taskuveitsi tuhlasi liikaa), marmoripintaiset pöydät, varhaisen aamun tuoksu, luutiminen ja huosiminen ja hyvä onni, muuta en tarvinnut. Oikeanpuoleisessa sivutaskussa olivat onnen tuojina hevoskastanja sekä jäniksen käpälä.

Inspiraation lähteistä:

Kaksikymmentäviisivuotiaan miehen, joka luonnostaan kuuluu raskaaseen sarjaan, tekee yhden ainoankin aterian laiminlyöminen ylen nälkäiseksi. Mutta nälkä myös teroittaa aisteja, ja minä totesin, että useimmilla novellieni henkilöillä oli valtava ruokahalu ja suuri kiinnostus hyvään ruokaan ja että enimmät heistä olivat ryypyn kipeitä.

Työtahdista:

Työnteko oli ollut minulle sulaa nautintoa sen jälkeen, kun olin alkanut perin pohjin mullistaa kirjoitustapaani ja pyrkinyt karttamaan kaikkea pintapuolista helppoutta ja yrittänyt pelkän kuvailun asemasta luoda elävää todellisuutta. Mutta hyvin vaikeaa se oli enkä minä kerta kaikkiaan jaksanut käsittää, kuinka pystyisin koskaan kirjoittamaan romaanin pituista teosta. Joskus minulta meni koko aamu pelkän kappaleen kirjoittamiseen.

Hevoskastanjoita ja jäniksenkäpälöitä kaikille kirjoittajille!

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi. Tammi, 1964. Suomentanut Jouko Linturi. 208 s. Englanninkielinen alkuteos A Moveable Feast, Scribner's, 1964. Saatu lahjaksi.

Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties

Lucy Mooren kirjan kansi mainostaa teoksen olevan "the most entertaining work of history you are likely to read in a long while" ja on luultavasti oikeassa. Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties (2008) on mukaansatempaava katsaus 1920-luvun Yhdysvaltojen kuohuihin ja kummallisuuksiin.

Kuten nimi vihjaa, Moore lähestyy aihettaan elämäkertana, henkilöiden kautta. Kirja on eräänlaista human interest -historiaa, jossa aikakauden ilmiöitä valaisevat sen ikoneiksi nousseiden yksilöiden kohtalot. Heidän kauttaan käsitellään myös laajempia yhteiskunnallisia kehityskulkuja: ensimmäisestä maailmansodasta palanneen sukupolven mielenmaisemaa, tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan yhteentörmäyksiä, nykyaikaisen kulutuskulttuurin syntyä... Tavallisen kansan arki ei kuitenkaan ole tässä kirjassa se juttu, vaan Moore keskittyy ajan kauniisiin ja rohkeisiin.

Aikamoisia tyyppejä arkistojen kätköistä löytyykin! Muistilappu, jolle olen suhrinut erityisen mielenkiintoisten sivujen numeroita, on täynnä molemmin puolin, mutta suurta itsehillintää harjoittaen noukin Mooren henkilögalleriasta neljä suosikkiani.

Al Capone - suurisydäminen gangsteri

Moore aloittaa matkan Al Caponen Chicagosta, jossa kieltolaki jyllää ja mafia pitää kaupunkia pihdeissään. Yhdeksänlapsisen italialaisen maahanmuuttajaperheen vesa Alphonse muuttaa 22-vuotiaana Brooklynistä Chicagoon, yhteen uuden Amerikan dynamoista, jossa kukoistaa niin laillinen kuin laitonkin bisnes.

Al osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi etenkin jälkimmäisessä. Kieltolaki, korruptio ja kaikenlainen kiristys ja kuritus tarjoavat loistavia mahdollisuuksia yritteliäälle nuorelle miehelle, joka osaa käyttää karismaansa muttei kaihda kovempiakaan keinoja. "You get a lot further with a smile and a gun than you can with just a smile", Caponella oli tapana sanoa.

Moore luo Al Caponesta kuvan kiehtovan ristiriitaisena persoonana, jossa yhdistyi julma häikäilemättömyys ja toisaalta sitkeä kaipuu tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi. Capone hallitsi mediapelin ja oli ilmiselvästi maineenhallinnan mestari:

Capone wanted to present himself as the acceptable face of crime - a modern entrepreneur rather than a crook. He began playing the role of benevolent public figure, watching baseball games and boxing matches with friends, greeting the aviator Charles Lindbergh when he landed on his hydroplane on Lake Michigan in the summer of 1927 following his heroic solo flight from New York to Paris. Celebrities who passed through Chicago were taken to meet him; he was generous with ice-creams for children and racing tips for strangers he met on the street; when buying a newspaper, he'd pay with a five-dollar bill and tell the boy to keep the change.

Moore esittelee myös yhden Caponen vastustajista, idealistisen lehtimiehen Robert St Johnin, joka vain 21-vuotiaana perusti korruptoituneeseen kotikaupunkiinsa Ciceroon Chicagon kupeessa Cicero Tribune -lehden tuodakseen paikallisen hallinnon mafiakytkökset päivänvaloon. Caponen ja St Johnin kissa ja hiiri -leikki päättyi Caponen voittoon. Hän antoi nuoren toimittajan ensin käskyläistensä mukiloitavaksi ja sitten osti Tribunea rahoittaneet sijoittajat ulos. St John ei kauan viihtynyt arkkivihollisensa palkkalistoilla, ja muut työtilaisuudet olivat Caponen hallitsemassa kaupungissa harvassa. St John muutti toiseen osavaltioon eikä enää koskaan palannut kotiinsa.

Caponen kautta Moore käsittelee järjestäytyneen rikollisuuden lisäksi kieltolain syntyä ja seurauksia. Kun kieltolaista päätettiin liittovaltiotasolla vuonna 1919 (voimaan laki tuli tammikuussa 1920), useimmat silloisista 48 osavaltiosta olivat jo kieltäneet alkoholin. Kansan tuki laille oli silti jokseenkin puolivillaista. Mooren mukaan kieltolakiin suhtauduttiin kuin pahanmakuiseen lääkkeeseen: ihmiset pitivät sitä tarpeellisena, mutta eivät halunneet niellä sitä itse.

Lainsäätäjät eivät mitä ilmeisimmin olleet osanneet varautua psykologiseen efektiin, joka teki kielletystä hedelmästä entistä houkuttelevamman ja oli varsinainen jättipotti Caponen ja kumppaneiden pyörittämille salakapakoille.

Virkavalta jahtasi Al Caponea vuosia, mutta tuomion mies sai vain veronkierrosta. (Wikipedia)

Zelda Fitzgerald - jazz-tytön prototyyppi

Viina ei virrannut vain Chicagon alamaailmassa. 1920-luvulla juhliminen, juopottelu ja jazz nousivat ajan hermolla olevan nuorison suosikkiharrastuksiksi. Lasiin ei sylkenyt myöskään Zelda Fitzgerald.

Varakkaan perheen kuopuksena Alabamassa kasvanut Zelda Sayre oli hemmoteltu lapsi, josta kasvoi itsevarma ja yltiöpäinen nuori nainen. Zelda "took all the things of life for hers to choose from and apportion, as though she were continually picking out presents for herself from an inexhaustible counter", kirjoitti nuori kirjailija F. Scott Fitzgerald, joka nai Zeldan vuonna 1920 kahden vuoden sitkeän kosiskelun jälkeen. (Zelda antoi ensin rukkaset, koska halusi rikkaisiin naimisiin.)

Fitzgeraldeista tuli vuosikymmenen kuumin pari. Scott ikuisti heidän elämäntyylinsä esikoisromaaniinsa This Side of Paradise (1920, suom. Maan päällä kuin taivaissa), josta tuli sodan kokeneen "kadotetun sukupolven" nuorison avainromaani. "They didn't make the twenties; they were the twenties", sanoi parin ystävä näyttelijä Lillian Gish.

Zelda ja Scott ystävineen innoittivat muitakin ajan kirjailijoita. Fitzgeraldin teosten lisäksi Moore mainitsee muun muassa Carl Van Vechtenin romaanin Parties (1930) ja Warner Fabianin bestsellerin Flaming Youth (1923), jonka päähenkilö oli Zeldaa muistuttava villi, levoton ja turhamainen jazz-tyttö - "a worshipper of tinsel gods at perfumed altars, fit mate for the hurried, reckless and cynical man of the age".

Zeldaa käsittelevässä luvussa Moore kertoo yleisemminkin naisen asemasta 1920-luvun Amerikassa, naisille avautuneista uusista mahdollisuuksista ja niiden synkemmistä kääntöpuolista. Vuosikymmenen aikana naiset alkoivat esimerkiksi juoda ja polttaa julkisesti, ja savukkeita alettiin markkinoida suorastaan naisten vapautusliikkeen olennaisena osana.

Mielenkiintoisia ovat myös nippelitiedot muodin muutoksista. Kun vuonna 1913 naisen pukemiseen tarvittiin yli 19 jaardia kangasta (melkein saman verran metreissä), vuonna 1928 riitti seitsemän. Korseteista oli päästy eroon, helmat olivat lyhentyneet, kerrokset vähentyneet. Elintason nousu, Hollywood-elokuvien luoma uusi unelmamaailma ja mainosmiesten kekseliäisyys loivat naisille yhä uusia ulkonäköpaineita. Amerikkalaisen kosmetiikkateollisuuden mainontaan käyttämä rahamäärä kymmenkertaistui vuodesta 1915 vuoteen 1930.

F. Scott Fitzgeraldin romaanin The Beautiful and the Damned (Kaunis ja kadotukseen tuomittu) kansikuvan hahmojen esikuvina olivat Scott ja Zelda itse. (Wikipedia)

Harry Crosby - amerikkalainen Pariisissa

Vähintään yhtä ekstravagantti persoona kuin Zelda Fitzgerald oli Harry Crosby. Ekstravagantti, jotten sanoisi pöpipää.

Crosby oli upporikkaan pankkiirisuvun perijä, joka perheensä mieliksi kävi Harvardin ja aloitti pankkiuran New Yorkissa, mutta jolle konttorirotan tasaisen tylsä arki oli kauhistus. Skandaalinkäryinen romanssi naimisissa olevan naisen Polly Peabodyn kanssa sykäisi käyntiin sen elämän, jonka Harry todella tunsi omakseen - hurjan, hullun ja huolettoman.

Harry muutti Pariisiin, Polly tuli perässä. Alkuun Harry sinnitteli töissä perheen pankin Pariisin-konttorissa, mutta koska työnteko ei ollut pariskunnalle millään tavalla taloudellisesti välttämätöntä, taiteellinen kutsumus vei voiton. Harry ryhtyi runoilijaksi ja päätoimiseksi boheemiksi. Pariisissa Harryn ja Pollyn - joka otti uudeksi nimekseen runollisen Caressen - tuttavapiiriin kuului muita amerikkalaisia, jotka olivat lähteneet karkuun kotimaansa ahdasmielisyyttä, ja eurooppalaisia surrealismin kärkinimiä. 1920-luvun Pariisi oli the place to be.

Caresse oli Harryn elämän rakkaus, mutta se ei estänyt miestä puuhastelemasta niitä näitä muidenkin naisten kanssa. Harry antoi naisilleen mahtipontisia lempinimiä, tyyliin "the Lady of the Golden Horse", ja antautui täysin rinnoin viettiensä vietäväksi. Caresse vastasi omalla ihailijakaartillaan, johon kuului niin meksikolainen taidemaalari, amerikkalainen sotalentäjä kuin englantilainen lordikin. Molempien suurin intohimo oli kuitenkin se kaikissa suhteissa kohtuutta ja konventioita karttava elämä, jota he olivat päättäneet yhdessä elää:

But for much of the 1920s the most important thing in either Harry or Caresse's lives, more than the fleeting attractions of narcotics or lovers, was each other and their shared relish for the immoderate, unorthodox life they had chosen. Their black whippet, Narcisse Noir, had gold-painted claws and a gold collar; they named his pearl-pink mate Clytoris. They went on holiday stopping only in places with names of one syllable. To Harry, one friend said, getting lost was 'the best hors d'oeuvre for the belated dinner, still far away, the spice of adventure. Any fool can find his way, a poet alone knows how to lose it.'

Harry Crosby kuoli kuten eli: juuri niin kuin tahtoi. Amerikan-matkalla joulukuussa 1929 hän livahti New Yorkissa nuoren rakastajattarensa "Tuliprinsessan" luo ja teki tytön kanssa kaksoisitsemurhan. Caressellekin Harry oli suunnitelmaa ehdottanut - itsemurha oli hänelle korkein mahdollinen vapaan tahdon ilmaus, "tilaisuus syntyä uudelleen ja tulla miksi haluat, puuksi tai kukaksi tai tähdeksi tai auringoksi, tai tomuksi tai olemattomuudeksi" - mutta vaimo ei ollut suostunut miehen ehdotukseen hypätä yhdessä hotellin ikkunasta.

Epäilen, että Harry Crosby oli ihan oikeasti hullu. Silti on pakko sanoa, että olisipa mainiota voida joskus lähettää tällainen sähkösanoma (esikuvana Crosbyn isälleen kesäkuussa 1929 lähettämä viesti):

PLEASE SELL TEN THOUSAND DOLLARS OF STOCK. WE HAVE DECIDED TO LEAD A MAD AND EXTRAVAGANT LIFE.

Tuore aviopari Harry ja Polly Crosby. (Wikipedia)

Charles Lindbergh - ilmojen valtias

Vuonna 1919 liikemies Raymond Orteig lupasi 25,000 dollaria sille, joka ensimmäisenä lentää Atlantin yli. Moni yritti, mutta vuonna 1927 yksi onnistui: Charles Lindbergh.

Lindbergh kuulostaa Mooren kuvauksen perusteella kerta kaikkiaan miellyttävältä mieheltä: rohkealta ja määrätietoiselta, mutta vaatimattomalta ja tasapainoiselta. (Wikipediasta tosin opin, että Lindberghin sankarimainetta ovat myöhemmin tahranneet natsisyytökset ja lukuisat aviottomat lapset.)

Lentäminen ja mekaniikka olivat Lindbergin intohimoja lapsesta saakka. Hän valmistui armeijan sotilaslentäjäksi kurssinsa parhaana ja aloitti työt postilentäjänä St. Louisissa, mutta mieli paloi kauemmas. Atlantin ylitykseen Lindbergh ponnisti lähes täydestä tuntemattomuudesta. Suuret lentokonevalmistajat eivät innostuneet hänen teoriastaan, että valtamerilentoon tarvittaisiin siihen asti kokeiltuja isoja monimoottorisia koneita paljon kevyempi menopeli. Lopulta Lindbergh löysi Kaliforniasta valmistajan, joka rakensi hänelle kohtuuhintaisen pikkukoneen. Matkalle mukaan mies otti tällaiset varusteet:

Her [lentokoneen] accident equipment was minimal: a small black rubber raft weighing ten pounds; a knife; some flares and matches stored in bicycle inner-tubes; basic fishing equipment; a hacksaw; some 'awful' crumbly army-ration chocolate-like stuff. A parachute, weighing twenty pounds, was rejected - it meant losing twenty minutes' worth of fuel. Even drinking water Lindbergh thought would weigh too much; he ordered the prototype of a newly invented cup that would convert moisture from his breath into water.

En kykene edes kuvittelemaan, millaista olisi nytkyttää Lindberghin jokseenkin pahvisen näköisellä koneella ypöyksin ilmassa öisen valtameren yllä tietämättä, pääseekö koskaan perille. Moore lainaa pitkiä pätkiä Lindberghin kirjoista We (1927) ja The Spirit of St. Louis (1953), joissa lentäjä käy läpi tunnelmiaan koneensa ohjaamossa. Kirjat olisi mielenkiintoista lukea: lainauksista välittyy yhtä aikaa harkitsevan pohdiskeleva ote ja miltei uskonnollinen hurmos lentämisen ihmeeseen. "Joskus lentäminen tuntuu liian jumalalliselta ihmisen saavutettavaksi", Lindbergh kirjoittaa ja jatkaa:

Will men fly through the air in the future without seeing what I have seen, without feeling what I have felt? Is that true of all things we call human progress - do the gods retire as science and commerce advance?

Lindbergh Spirit of St. Louisin vieressä 1927. (Wikipedia)

Näiden neljän lisäksi Moore esittelee liudan muita värikkäitä persoonia: Hollywoodin pioneerinaisen Mary Pickfordin, hyväuskoisen presidentti Warren G. Hardingin, autotehtailija Henry Fordin, nyrkkeilytähti Jack Dempseyn ja monta muuta. Kirja on täynnä mielenkiintoisia ihmiskohtaloita ja herkullisia yksityiskohtia, jotka valaisevat 1920-luvun Amerikan ominaisimpia ja erikoisimpia piirteitä.

Anything Goes pääsee saman tien vuoden suosikkikirjaehdokkaideni joukkoon (ja kansi suosikkikansien joukkoon!). Lukulistallani on myös muutama muu kirja, joilla olisi hyvä jatkaa aiheesta eteenpäin. Omassa hyllyssä odottavat jo F. Scott Fitzgeraldin This Side of Paradise, Fitzgeraldien ystävän Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, mediamoguli William Randolph Hearstin elämäkerta ja suomalaisnäkökulmaa tuomassa Olavi Paavolaisen matkakirja Nykyaikaa etsimässä. 

Osaatteko suositella muita kiehtovasta 1920-luvusta kertovia kirjoja?

Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties. Atlantic Books, 2009. (1. painos Atlantic Books, 2008.) 389 s. ISBN 978-1-84354-778. Saatu lahjaksi.