F. Scott Fitzgerald: This Side of Paradise (Maan päällä kuin taivaissa)

Ensimmäisen painoksen kansi. (Wikipedia)

Olen viime aikoina ollut kovin kiehtoutunut F. Scott Fitzgeraldista – ei ehkä niinkään kirjailijana, vaan pikemminkin henkilönä, 1920-luvun jazz-ajan ikonina. Ensin Fitzgerald vilahteli Lucy Mooren Anything Goes -kirjassa, jonka yksi luku oli omistettu aikansa ”it girl” Zelda Fitzgeraldille. Sitten mies tuli vastaan Ernest Hemingwayn nuoruusmuistelmissa, ja jossain välissä näin myös Woody Allenin Midnight in Paris -elokuvan, jossa kaverukset seikkailivat. Keväällä luin Kultahatun. Olin lukenut sen kerran ennenkin joskus vuosia sitten, mutta vasta tällä kerralla kirja teki vaikutuksen (vaikkei tarina ehkä ollutkaan ihan niin hurja kuin Saran juonipaljastus antaa ymmärtää!).

This Side of Paradisen (1920, suom. Maan päällä kuin taivaissa) jälkimaku sen sijaan on lähinnä hämmentävä. Romaanin päähenkilö on Amory Blaine, originellin äidin kasvattama hienostosuvun vesa. Kirja seuraa Amoryn nuoruusvuosia, opiskeluaikoja ja romansseja. Mahtuupa mukaan myös pyrähdys armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Lucy Mooren kirjassa This Side of Paradisen mainittiinkin olevan yksi sodan kokeneen ”kadotetun sukupolven” nuorison avainromaaneista: Amoryn kokema tyhjyys ja päämäärättömyys ovat kai kirjan jonkinlaisia teemoja.

His youth seemed never so vanished as now in the contrast between the utter loneliness of this visit and that riotous, joyful party of four years before. Things that had been the merest commonplaces of his life then, deep sleep, the sense of beauty around him, all desire, had flown away and the gaps they left were filled only with the great listlessness of his disillusion.

Amoryn sotakokemukset sinänsä eivät saa kirjassa paljonkaan tilaa. Sota on vain välisoitto, jonka jälkeen Amory jatkaa elämäänsä ehkä entistäkin kyynisempänä, mutta yhtä omahyväisenä, itsekeskeisenä ja pinnallisena kuin ennenkin. Jo neljätoistavuotiaana ”Amory wondered how people could fail to notice that he was a boy marked for glory” ja myöhemmin mies tunnustaa itse, että ”[t]his selfishness is not only part of me. It is the most living part.” Jos Amory Blaine on Fitzgeraldin alter ego, kuten ilmeisesti on, kirjailija ei tainnut olla kovin mukava tyyppi.

Wikipedia osaa luetella esikuvat Amoryn lisäksi miltei kaikille kirjan keskeisille henkilöille. Yksi heistä on Rosalind, yksi Amoryn ihastuksista, jonka inspiraationa oli nuori Zelda Sayre. Fitzgerald kirjoitti This Side of Paradisen 22-vuotiaana saatuaan pakit Zeldalta. Rakkaudessa pettynyt nuorimies vietti kesän kännäillen ja keksi sitten, että julkaistuna kirjailijana hän voisi tehdä vaikutuksen tyttöön ja voittaa tämän takaisin. Temppu tepsi: Scott ja Zelda menivät naimisiin viikko kirjan ilmestymisen jälkeen keväällä 1920.

Kirjan rakenne on kummallinen. Se on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Amoryn nuoruusvuosista Minneapolisissa ja opiskeluajoista Princetonissa, sitten seuraa sota-interludi, ja lopussa kotiin palannut Amory lähinnä vain haahuilee. Näiden jaksojen sisällä Fitzgerald kokeilee eri tyyleillä ja muodoilla. Välillä luvut ovat vain lyhyitä kappaleita, välillä mukana on runoja ja kirjeitä. Jokunen kohtaus on kirjoitettu näytelmämuotoon.

Ehkä sirpaleisuus on olennainen osa ”kadotetun sukupolven” kokemusta – ilmestymisaikanaan This Side of Paradise oli menestys – mutta minulle yleisvaikutelma kirjasta jäi kovin hajanaiseksi. Juoni (tai juonentapainen) hoipertelee sinne tänne, ja Amoryä lukuun ottamatta henkilöt ovat raapaistuja statisteja. Mietin jo, menikö jutun juju minulta ohi, mutta ilmeisesti tätä esikoisromaania ei pidetä kirjallisilta ansioiltaan Fitzgeraldin tuotannon helmenä. (”This Side of Paradise is a work of a young author, and possesses some fundamental flaws, both structural and thematic”, tiivistää SparkNotes.)

Eniten pidin siis kirjan tarjoamista ajankuvan hippusista. Kirjassa eletään 1910-luvun opiskelijaelämää Princetonissa klubeineen ja veljeskuntineen, mistä muuten muodostui aika hauska silta vastikään lukemaani Setä Pitkäsääreen. Sekin sijoittuu itärannikon yliopistomiljööseen – sankaritar Judy käy tansseissa Princetonin poikien kanssa – ja melkein samaan ajankohtaan, mutta operoi aivan toisessa, paljon viattomammassa tyylilajissa. Tyttökirjaan ei kai olisi sopinut kuvailla nuorison juhlia esimerkiksi tähän tapaan:

On the Triangle trip Amory had come into constant contact with that great current American phenomenon, the ”petting party.” None of the Victorian mothers—and most of the mothers were Victorian—had any idea how casually their daughters were accustomed to be kissed. [...] The ”belle” had become the ”flirt,” the ”flirt” had become the ”baby vamp.” [...] The same girl... deep in an atmosphere of jungle music and the questioning of moral codes. Amory found it rather fascinating to feel that any popular girl he met before eight he might quite possibly kiss before twelve. 

Ajan moraalikoodeihin liittyen mielenkiintoinen kohtaus on myös kirjan loppupuolella, kun Amory joutuu hankaluuksiin poliisin kanssa jäätyään ystävänsä kanssa kiinni majoittumisesta samaan hotellihuoneeseen naimattomien naisten kanssa. Virkavallan yritykset pitää kansan höllentyvää moraalia kurissa ovat mukana kuvassa myös, kun kieltolain voimaan astuminen katkaisee sydänsuruisen Amoryn ryyppyputken.

This Side of Paradisessa on oraalla sitä samaa kiihkeänhaikeaa, kuunvaloista tunnelmaa, josta Kultahatussa pidin, vaikkapa kun Amory makaa valveilla yöllä kuunnellen ikkunasta sisään kantautuvaa musiikkia ja ”the air was thick and exotic with intrigue and moonlight and adventure”. Sekä tunnelman että tarinan osalta This Side of Paradise jää kuitenkin Kultahattua repaleisemmaksi. Fitzgeraldin esikoinen on varmasti kuumaa kamaa elämäkertureille ja kirjallisuustieteilijöille, mutta mitää lukuelämykseen tulee, Gatsby vetää kyllä pitemmän korren.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.