Pidin kirjan palapeli-murhajuonesta, jossa pyöritellään matematiikan, logiikan ja filosofian käsitteitä, mukana myös mausteeksi symboliikkaa ja mytologiaa. Henkilökuvauksen syvyys (tai realisimi ylipäätään) ei ehkä ole kirjan parhaita puolia (etenkään päähenkilön romanssi tyttöystävänsä kanssa ei oikein vakuuttanut), mutta henkilögalleria ja juonenkäänteet tuntuvat hauskasti päivitetyltä versiolta klassisista brittidekkareista. Akateemista johtolankapyörittelyä, yes Sir!
Sain Naomi Wolfin kirjan Vagina: A New Biography (2012) lainaksi ystävältä ja luin tämän pseudotieteellisen pläjäyksen naisen sukupuolielinten psykologiasta ja kulttuurihistoriasta kohtalaisen kiinnostuksen, mutta sivujen edetessä kasvavan hämmennyksen ja yhä vahvistuvan ärsytyksen vallassa.
Kirja on amerikkalaistyylisen vetävästi kirjoitettua kevyttä narratiivista tietokirjallisuutta, jossa kirjoittajan omat kokemukset nivoutuvat tiedonhakuun ja "totuuden" etsintään. Matkan varrella referoidaan tutkijoiden löydöksiä ja tarinoidaan koskettavista kohtaamisista.
Wolfilla on kirjassa jonkinlainen pointti, sillä totta on, että naisen anatomia ja kaikki, mitä siihen liittyy, on historian eri vaiheissa ollut monin tavoin hyljeksitty, unohdettu, väheksytty, kaltoin kohdeltu tai naurunalaiseksi saatettu aihe. Kirjan moninaiset tulokulmat aiheeseen olivatkin tältä osin kiinnostavia: mukana oli kaikenlaista fysiologiasta taidehistoriaan ja uskonnoista lääketieteeseen.
Kirjan keskeinen idea on antaa vaginalle sille kuuluva kunnia naisen itseymmärryksen ja elämänvoiman lähteenä (hm!). Vapaasti muotoillen Wolfin teesinä on, että yhteiskunnan muovaamat tabut, asenteet ja käytännöt estävät naisia olemassa aidossa ja syvässä yhteydessä vaginaansa, ja tästä seuraa kaikenlaisia ongelmia niin naisten fyysiselle kuin psyykkisellekin hyvinvoinnille kuin myös heidän asemalleen yhteiskunnassa.
Tämä kaikki on sinällään mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Raivostuttavan kirjasta kuitenkin tekee Wolfin ote materiaaliinsa ja tyyli, jolla hän siitä kirjoittaa. Asiallinen tutkittu tieto, yksittäiset anekdootit ja new age -henkiset pohdinnat sekoittuvat vauhdikkaasti kirjoitetuksi mutta sisällöllisesti hyllyväksi sopaksi, joka sai ainakin minut tuon tuostakin miettimään, että meniköhän tuo nyt ihan noin ja olikohan tämä nyt ihan reilu tapa yrittää perustella näkemyksensä. Mutkia vedettiin suoriksi oikein olan takaa, ja aluksi virkistävältä vaikuttanut näkökulma alkoikin matkan varrella tuntua tarkoitushakuiselta, tunkkaiselta ja yksisilmäiseltä.
Kirjan luettuani luin netistä lisää Wolfista. Kirjailija tuli tunnetuksi esikoisteoksestaan The Beauty Myth (1991, suom. Kauneuden myytti - kuinka mielikuvilla hallitaan naista), joka on ilmeisesti jonkinlainen feministisen kirjallisuuden merkkiteos. Sittemmin Wolfia ja hänen myöhempiä teoksiaan on kritisoitu juurikin samoista asioista, jotka minua tässä kirjassa häiritsivät, eli esimerkiksi tutkimustulosten vääristelystä ja yltiöpäisistä yksinkertaistuksista. Viime vuosina Wolf on herättänyt huomioita salaliittoteorioita tihkuvilla näkemyksillään muun muassa koronapandemian aikana.
Kirjan sankaritar on Isabel Dalhousie, joka asuu vanhassa talossa Edinburghissa ja toimittaa työkseen filosofisia julkaisuja. Kesken teatteri-illan Isabel joutuu sattumalta oudon kuolemantapauksen silminnäkijäksi. Tapahtuma ei jätä häntä rauhaan, ja tasaista elämää viettävästä leidistä kehkeytyy amatöörisalapoliisi, joka yhdistää vaivihkaisiin varjostusharjoituksiin pohdintoja elämän ja moraalin keskeisistä kysymyksistä.
En ollut aiemmin lukenut McCall Smithin suosittuja Mma Ramotswe -dekkareita, joten The Sunday Philosophy Club toimi minulle johdantona kirjailijan tuotantoon. Rakastan vanhoja kunnon Agatha Christieitä, joten viihdyin mainiosti Brittein saarilla historiallisessa miljöössä murhia sivistyneesti ratkovien henkilöiden keskuudessa.
Samalla kirja ehkä kuitenkin tuntui jo hieman liiankin pliisulta. Päähenkilö Isabel tuoksahti sanaristikoineen ja kotiapulaisineen niin vahvasti neiti Marple -tyyliseltä ikäneidolta, että lukiessani olin välillä unohtaa, että hän oli nelikymppinen nykyajan nainen. Kaikki tuntuu käyvän varakkaalle ja intellektuellille Isabelille vähän liian helposti, enkä oikein saanut otetta hänen persoonastaan.
Kirjan mittaan verkkaisesti ratkottava murhamysteerikään ei varsinaisesti nosta hiuskarvoja pystyyn, mutta sitä en toisaalta odottanut tai toivonutkaan. Dekkarimieltymykseni ovat vahvasti teetä ja sympatiaa -osastoa, ja sinne The Sunday Philosophy Club sopii mainiosti.
