Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia

Tietokoneen ja silitysraudan jatkoksi tartuin toiseen Suvi Aholan kirjoituskokoelmaan. Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia (2001) sisältää Aholan tekstejä, joista osa on alun perin julkaistu kolumneina Hesarin Nyt-liitteessä.

Tietokone ja silitysrauta -kokoelma käsitteli kirjallisuutta ja kriitikon työtä, tämä kokoelma pohdiskelee nelikymppisen naisen arkea. Kirjat ovat toki mukana kuvassa, mutta niiden lisäksi Ahola kirjoittaa muun muassa puutarhatöistä, avantouinnista ja perheen Amerikan-matkasta. Puutarha- ja matkapäiväkirjojakin on mukava lukea, mutta ehkä edellisen kirjan vaikutuksesta luin tästäkin kokoelmasta innokkaimmin niitä osia, joiden aiheena oli lukeminen ja kirjoittaminen. Mieleen jäi muun muassa tällaisia poimintoja.

Missä on valo?

"Haluan olla lukija, joka etsii kirjoista etupäässä hyviä asioita, valoa ja toivoa", Ahola kirjoittaa. "Toisaalta olen huomannut, etteivät ne juuri ole nykykirjoissa muotia. Valon puute leimaa tuoreesta nykykirjallisuudesta yllättävän suurta osaa."

Aholan mielestä "jokunen vuosi sitten sai vielä lukea, miten koettelemuksista rimpuiltiin irti, miten vapauduttiin ahdistavista ihmissuhteista (äideistä, isistä, aviomiehistä) ja elettiin vahvaa elämää yksinkin. Nyt ihmistä luonnehditaan alistuneen kammoksuen niin kuin Jari Järvelä romaanissaan Lentäjän poika tekee: 'Ei hän ollut pelkuri, hän oli rationaalinen.'"

Jäin pohtimaan, onko tosiaan näin ja onko edelleen näin - kokoelman tekstithän on kirjoitettu kymmenisen vuotta sitten. Voiko esimerkiksi suomalaisesta nykykirjallisuudesta löytää valoisampia ja synkempiä vuosikertoja tai vuosikymmeniä? Seuraavatko kirjallisuuden tunnelmat yhteiskunnan tunnelmia vai ovatko ne kääntäen verrannollisia? Tunkeutuuko lama-aikojen synkkyys kirjoihinkin, vai kaivataanko silloin päinvastoin pakoa ankeasta todellisuudesta?

Esimerkkeinä valoisammista uutuuskirjoista (siis vuodelta 1999) Ahola mainitsee Tuula-Liina Variksen Maan päällä paikka yksi on, Eira Mollbergin Vakuuslapset ja Antti Hyryn Aitan, joissa korostetaan ihmiselämän kauneutta ja "kykyä pienentyä luonnon ja ajan rinnalla inhimillisen kokoiseksi". Variksen ja Mollbergin kirjoissa irrottaudutaan raskaista perhesuhteista, ja Ahola innostuu:

Kuinka virkistävää onkaan välillä lukea kirjoja ihmisistä, jotka itse päättävät ja valitsevat, eivätkä ole vain ulkopuolisten voimien ja menneiden sukupolvien rikosten heittopusseja!

Unista ja eläytymisestä

Alitajunta on kirjallisuuskriitikon tärkein työväline, Ahola kirjoittaa. Mieli työskentelee öisinkin, kun järki nukkuu ja unet mylläävät ajatuksia uuteen muotoon ja järjestykseen. Ahola kertoo muun muassa istuneensa unessa iltaa Kari Hotakaisen kanssa Toscanan auringon alla artisokkaa syöden.

Myös Nokian pääjohtaja Jorma Ollilla tuntuu minusta vanhalta tutulta. Unessa olen osallistunut hänen vetämälleen luovan kirjoittamisen kurssille. Istuin eturivissä ja ja keskustelin aktiivisesti yksilön kirjoitustyöstä lehtitoimituksen kaltaisessa ryhmässä. Välitunnilla Ollila tuli kertomaan minulle, että hän on tehnyt gradunsa isoisäni polttopuubisneksestä, jota tämä harjoitti ennen sotia Viipurissa. On uskomatonta ja kaunista, että yhteen uneen ylipäätään mahtuu näin monta järjetöntä yksityiskohtaa. Edellisessä ei pidä paikkaansa mikään muu kuin se, että sekä Ollila että isoisäni ovat olleet olemassa.

Unet ovat myös yksi eläytymisen muoto. Ahola vertailee kiinnostavasti lapsen ja aikuisen tapaa eläytyä kirjoihin. Lapsena eläytyminen johtaa usein aivan konkreettisiin roolileikkeihin, joko yksin kuviteltuihin tai yhdessä kehiteltyihin. Niiden avulla kasvava ihminen voi kokeilla outoja tunteita, pelottavia ja häpeällisiäkin. Aikuinen lukijakin sijoittaa itsensä kirjan maailmaan, mutta:

Aikuinen kuvittelija joutuu roolileikeissään ennen pitkää tekemisiin paitsi taustansa ja oman elämänkaarensa myös oman luonteensa kanssa. Ne ovat asioita, jotka yleensä lopettavat kuvittelun ja palauttavat tehokkaasti arkeen. Voi kuitenkin olla, että pienellä henkisellä matkalla on ollut vaikutusta. Oman elämän kyseenalaistamisessa, toisen ruumiiseen sovittautumisessa, asenteellisten vaihtoehtojen etsimisessä on jotain tavattoman virkistävää.

Naisen elämästä ja naisena kirjoittamisesta

Tämä on aihe, joka on Aholalle ilmeisen tärkeä: naisen identiteetti, elämä osana äitien ja isoäitien ja siskojen ja ystävättärien ja miljoonien muiden tuttujen ja tuntemattomien naisten muodostamaa rinkiä.

Ahola tunnustaa muun muassa ideoineensa ensimmäistä lastaan odottaessaan Helsingin Sanomiin juttusarjan, jonka "ideana oli mukamas seurata naiskirjallisuuden ja naistaiteen muuttumista Suomessa, mutta itse asiassa halusin vain raskauteni järkyttämänä tavata näitä naisia, keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja naisen elämän muutoksista ja saada selville, miten he olivat niiden yhdistämisestä selviytyneet."

Tähänkin liittyen kiinnostavia kirjauutisia vuodelta 1999 (parempi myöhään kuin ei milloinkaan). Ahola vertailee edellisen vuosikymmenen aikana ilmestyneitä suomalaisia kirjoja siitä näkökulmasta, millaisina naisten ja miesten nykyelämä niissä näyttäytyy. Vuoden 1990 kirjasadossa häntä oli hätkähdyttänyt miesten ja naisten maailmojen loitontuminen toisistaan:

Miehet, kuten Olli Jalonen, Juha Seppälä ja Hannu Aho, kirjoittivat epäonnistuneista yrityksistä olla mukana kotielämässä, lasten isinä ja naisten partnereina. Naiset Eeva Tikasta Tiina Kailaan taas liikkuivat valovuosien päässä vaipoista, hellasta ja tiskirätistä. Tuntui siltä, että tämä "tyypillisin" naisproosan aihepiiri oli kokonaan loppuunkäsitelty. Realistista perhettä enemmän naiskirjailijoita kiinnostivat irralliset, yksin elävät naiset, yhteiskuntasatiiri, androgyyniset ja fantastiset miljööt ja henkilöt.

Ahola arvelee sukupuolten näkökulmien eriytymisen jatkuneen koko 90-luvun alkupuolen ja liittää asenneilmaston muutokset laman vaikutuksiin, jotka iskivät miehiin ja naisiin monin osin eri tavoin. Eriytymisen lakipisteenä Ahola mainitsee kirjasyksyn 1995, jolloin ilmestyivät peräkkäin Anja Kaurasen romaani Pelon maantiede (jossa naiset kostavat väkivaltaisille miehille) ja Matti Mäkelän kirjoituskokoelma Kaksi vaimoa (jossa mies haluaa alistuvia naisia).

2000-luvulle tultaessa Ahola näkee asenneilmaston taas tasaantuneen niin, että "enää ei arastella, mutta ei liioin yritetä muuttaa toista sukupuolta". Miten lienee kirjallisuuden naisten ja miesten laita nyt, taas toiset kymmenen vuotta myöhemmin?

Suvi Ahola: Tietokone ja silitysrauta - Kirjoituksia kirjallisuudesta

Olen viime aikoina innostunut lukemaan kirjoja kirjoista ja lukemisesta, ja tässä vielä yksi lisää. Suvi Aholan Tietokone ja silitysrauta - Kirjoituksia kirjallisuudesta (2003) kokoaa yhteen Aholan kirjoituksia hänen kokemuksistaan lukijana, kirjoittajana ja kriitikkona.

Kirjan aloittaa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistu juttu Tuhannen lapsen tuntematon sota, jossa Ahola tarkastelee melko provokatiivisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan asemaa suomalaisessa kulttuurissa sen pohjalta, millainen arvomaailma kirjasta oikeastaan välittyy. Kirjasta ammennetaan edelleen elämänohjeita ja johtamistaidon perusteita, mutta Aholan mielestä Linnan henkilöt ovat "oman aikansa, sen väkivaltaisten arvojen tuotteita", jotka opettavat suomalaisille paitsi rohkeutta ja uhrautuvuutta, myös suvaitsemattomuutta, uskoa kaikkivoipaisuuteen, marttyyriutta ja masokismia.

Tuntemattomassa sotilaassa kuolevat kaikki aikuiset, vastuuntuntoiset miehet. Jäljelle jää kourallinen keskenkasvuisia naureskelijoita. (- - -) Tuntematon sotilas on osa suomalaista miesperinnettä, joka panee miehet rimpuilemaan ihanteiden, seksuaalisuuden, luovuuden ja hellyydenkaipuun kanssa eikä näytä yhtäkään tervettä, kunniallista tietä noidankehästä ulos. Ei ihme, etteivät miehet edelleenkään oikein kestä onnea ja menestystä. Sehän on joko tylsää tai lapsellista. On parempi kärsiä, jurottaa ja seikkailla. Yhtä vaikeaa on tietysti vastuun ottaminen ja kantaminen - näyttäähän Tuntematon sotilaskin, että sen tien päässä kajastaa varma kuolema.

Kirjoitus on mielenkiintoinen sinänsä (ajatuksia herättävä vertailukohta Petri Tammisen miesnovelleihin!), mutta vielä mielenkiintoisemmaksi sen tekee kokoelman seuraava teksti, jonka Ahola on kirjoittanut kymmenen vuotta Kuukausiliitteen jutun jälkeen. Siinä hän kertoo, millaisen palautevyöryn juttu aiheutti, ja toteaa, että "oli järkyttävää (mutta myös kiinnostavaa) nähdä, miten raskaasti monet ihmiset veteraaneista ja kirjallisuudentutkijoista parikymmenvuotiaisiin nuoriin ottivat sen, että en suhtautunut Tuntemattomaan sotilaaseen yhtä kunnioittavasti kuin oli ennen tehty".

Myös kokoelman seuraavassa tekstissä Ahola pohtii yhden aikakauden kohukirjan vastaanottoa ja merkitystä ennen ja nyt. Minä, Sonja O. ja runotyttö kertoo Aholan omasta lukijantiestä Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä -kirjan parissa. Miten kirjan koki nuori kirjallisuudenopiskelija 1980-luvun alussa, miten keski-ikäistyvä perheenäiti 2000-luvulla? Samalla tavalla aikakausia vertaillen Ahola kirjoittaa myös Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylästä.

Aholan pohdintoja on ilo lukea niin näissä kuin kirjan muissakin teksteissä. Niissä tulee vastaan terävä ja vaativa mutta ymmärtäväinen ja rakentava lukija, joka ei pelkää panna itseään peliin.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista teksteistä oli minusta Pieni saippualaatikko, jossa Ahola kirjoittaa kokemuksistaan kriitikkona - ja nimenomaan maan suurimman päivälehden kriitikkona. Ahola näkee kritiikin torina, "oli se sitten antiikin ylväs agora tai tavallinen markkinapaikka", jolla hän seisoo monien muiden tavoin "pienen saippualaatikon päällä" kertomassa mielipiteitään, mutta tunnustaa, ettei vallan ja vastuun tasapainottaminen aina ole helppoa.

Ihmettelen kovasti, ettei kukaan estänyt minua jättämästä pientä saippualaatikkoani ja kiipeämästä korkealle lavalle silloin, kun olin vielä nuori kriitikko. Olin silloin puolet nuorempi kuin nyt, minulla ei ollut puolisoa eikä lapsia, en ollut joutunut kohtaamaan erilaisille elämäntaipaleille kasaantuvia vaikeuksia, pidin itseäni ihastuttavana persoonana ja ajattelin olevani aina oikeassa. Miksei kukaan kunnioittamani ihminen, esimerkiksi yksikään esimieheni, tullut ikinä sanomaan, ettei minun tarvitsisi suhtautua kirjailijoiden työhön (jopa elämäntyöhön) niin vähättelevästi kuin toisinaan tein?

Aholan rehellisyys hänen ruotiessaan omia heikkouksiaan ja erehtymisiään kriitikkona teki minuun vaikutuksen. Mieleen jäi myös Aholan usko henkilökohtaisuuden voimaan. Kirjoja voi lukea vain oman elämänkokemuksensa läpi, ja kirjoittaa voi vain omana itsenään. Luvussa Oman elämänsä kirjailijat Ahola kirjoittaa kiinnostuksestaan omaelämäkerrallisiin teksteihin ja siitä, miten muiden elämäntarinat ovat rohkaisseet häntä itseään kirjoittamaan omista ja perheensä kokemuksista esimerkiksi kirjoissa Iljan äidiksi (1999) ja Kamala ihana äiti (2000).

Elämäkertoja käsittelevästä luvusta tarttui mukaan myös lukuvinkkejä. Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen 50-luvun tytöt jatko-osineen olen jo lukenut, mutta tyttöjen päiväkirjojen ja kirjeiden pariksi Ahola ehdottaa kahden 60-luvun älykköpojan kirjeenvaihtoa. H. K. Riikosen ja Eero Tarastin kirjekokoelmassa Eero ja Hannu "vuosikymmenen konformistisuus, vaatimattomuus ja ajattelun innostava hitaus tulevat esiin aivan vangitsevalla tavalla".

Kirjekokoelmien lisäksi kiintoisilta kuulostavat SKS:n keruukilpailuista kootut nais- ja mieselämäkertojen antologiat Satasärmäinen nainen ja Eläköön mies. Mieleen jäivät myös kirjailijoiden päiväkirjateokset, kuten Marja-Liisa Vartion Ja sodan vuosiin mahtuu nuoruus, Helvi Hämäläisen Päiväkirjoja ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Luin Meriluodon päiväkirjoja joskus vuosia sitten, mutta niihin olisi kiinnostavaa palata uudestaan. Meriluoto tuntuu vilahdelleen blogeissakin viime aikoina, ehkä Panu Rajalan hänestä kirjoittaman tuoreen elämäkerran innoittamana. Senkin haluaisin lukea!

Lukuvinkiksi kirjaan myös Carol Shieldsin, joka on minulle täysin tuntematon kirjailija.

Lopuksi kohottava sitaatti. Ahola kertoo koettavansa pitää kriitikon ohjenuoranaan tätä runoilija Gerard Manley Hopkinsilta lainattua neuvoa: "Mitä katsotkin, katso sitä niin kauan, että se rupeaa katsomaan takaisin." Sopii kirjallisuuden lisäksi moneen muuhunkin asiaan.

Suvi Ahola & Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Olipa taas ihana kirja! Kerta kaikkiaan ihana. Kaikki Lucy Maud Montgomeryn, tyttökirjojen tai minkä tahansa kirjallisuuden ystävät, lukekaa tämä. Kaikki kirjallisuuden inhoajat (joita tosin tänne harva eksynee), lukekaa tekin. Tämä teos kertoo niin aseistariisuvasti kirjojen voimasta, että muutatte pian mielenne.

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (2005) kokoaa yhteen suomalaisten lukijoiden kokemuksia L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Antologia perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston vuonna 2003 järjestämään keruuseen. Hankkeen kirvoittamat tekstit ovat mahtava läpileikkaus elämyksistä, joita naissukupolvet toisensa jälkeen ovat näiden kirjojen äärellä kokeneet ja joiden kannattelemana he ovat omaa elämäänsä ja arvomaailmaansa rakentaneet.

Kirjoitukset ovat toinen toistaan liikuttavampia. Monet palaavat siihen hetkeen, jolloin nuori lukija ensi kerran löysi lahjapaketista tai kirjaston hyllystä Vihervaaran tai Uuden Kuun, avasi oven uuteen maailmaan ja tutustui sydänystävään. Koskettavia ovat esimerkiksi kokemukset, joissa rakkaista kirjoista tuli yksinäisen sotalapsen lohtu tai pitkän sairaala-ajan pelastaja. Tippa tuli linssiin, kun luin yli 80-vuotiaan sotaveteraanin Hermanni Haapojan - antologian ainoan miehen - kuvausta siitä, miten pikkusiskon lähettämät Anna-kirjat kiersivät vuonna 1942 asemasodan aikaan komppanian miehillä kädestä käteen.

Monille kirjoittajille Anna ja Emilia ovat olleet yksinäisten hetkien lohduttajia, toisille ystävien kanssa jaettujen leikkien ehtymättömiä innoittajia. Esimerkiksi Johanna Annolan ja Taru Kumara-Moision kirjoitus Roolipelejä Sateenkaarinotkossa on hurmaava kuvaus siitä, miten lapsen mielikuvitus imee ja muokkaa luetun omakseen. Mainioita ovat myös muistelukset siitä, miten nuoret lukijat ovat peilanneet kirjojen hahmoja oman elinpiirinsä ihmisiin tai sijoittaneet Prinssi Edwardin saaren maisemia milloin Pohjanmaan lakeuksille, milloin Keski-Savon metsiin.

Toistuva teema antologian kirjoituksissa on se, miten Montgomeryn hahmot ovat kulkeneet lukijoidensa mukana tyttöjen kasvaessa teineiksi ja teinien varttuessa naisiksi. Annan ja Emilian seurassa on ollut turvallista tutustua omaan itseensä, tunnustella tunteitaan ja ajatuksiaan, oppia jäsentämään ja käsittelemään niistä vaikeimpia ja vieraimpiakin. Tämä ote on Tuija Tiihosen kirjoituksesta Emilia opetti tunteiden kieltä:

Minun on vaikea jäljittää yksittäisiä Runotyttö-sarjan vaikutuksia kehitykseeni. Siitä on tullut osa mieleni maisemaa ja sen äärellä kokemani elämykset ovat sulautuneet muistoihini. Yhden käänteentekevän oivalluksen voin kuitenkin varmuudella yhdistää juuri tähän kirjaan. Ensimmäisen Runotyttö-kirjan sivuilta löysin yhä uudelleen tilan, joka oli minulle tuskallisen tuttu: punastuin, kämmenet hikosivat, tunsin itseni kelvottomaksi, huonoksi ja syylliseksi. Sen tunteen edessä en voinut muuta kuin toivoa, että voisin kadota olemattomiin. Se oli jotain sovittamatonta. Kirjan mukaan tuolla tunteella oli nimi - häpeä. Ja koska se oli kirjaan kuvattuna, sitä tunsivat siis muutkin ihmiset kuin minä. Häpeä olikin universaali ihmisten kokemus eikä vain minun oma synkkä, nimetön salaisuuteni. Tämä oivallus liitti minut lujin kiitollisuuden sitein paitsi ihmiskuntaan myös kirjallisuuteen. Ymmärsin, että kirjat kertovat jotain todellista [paitsi] elämästä ja ihmisistä, myös minusta itsestäni.

Tuttujen kirjojen suoma tuki ja turva on saanut monen lukijan palaamaan niihin yhä uudelleen, ja eri elämänvaiheissa niistä on löytynyt aina jotain uutta. "Aina parin vuoden välein tartun tyttökirjoihin muistuttaakseni itselleni, kuinka elämää pitää elää", kirjoittaa Miia Kulmala. Monien lukijoiden kokemukset toivat mieleen myös chick lit -kirjoitukseni kommenteissa käydyn keskustelun naisille suunnatun viihdekirjallisuuden merkityksestä ja arvostuksesta. Näin kirjoitti lukupäiväkirjaansa Minna Salonen:

Tämä kirja kohottaa minua tuhat kertaa enemmänkuin Sivullinen tai Nälkätaiteilija. Tämä saa minut arvostamaan omaa elämääni ja ehkä toistenkin. Tämä antaa, ANTAA, arkisesta ja yksinkertaisesta ihmisyydestä kumpuavaa iloa ja lämpöä ja suopeutta.

Kirja sai minut tietysti peilaamaan omia kokemuksiani muiden lukuhistoriaan. Monet antologian kirjoittajista ovat ymmärrettävästi tosifaneja - viittauksia Prinssi Edwardin saarelle suuntautuneisiin lomamatkoihin ja Anna- tai Emilia-nimiseen jälkikasvuun löytyy useita. Minulle Montgomeryn maailma ei ehkä ole ihan yhtä ihon alla, mutta suurella innostuksella ja hartaudella olen minäkin sen punaisilla teillä vaeltanut.

Monet antologian kirjoittajista muistavat tarkkaan, missä, milloin ja millaisissa tunnelmissa he ovat ensimmäisen Annansa tai Runotyttönsä lukeneet. Minulla ei tällaista muistikuvaa ole, mutta epäilen lukeneeni niitä samoihin aikoihin, kun televisiossa alettiin 1980-90-luvun vaihteessa esittää kanadalaista Anna-televisiosarjaa. Saatoin jopa tarttua kirjoihin sarjan innoittamana: ajoitus täsmää, ja mielikuvani kirjan henkilöiden ulkonäöstä ovat melkein yksi yhteen sarjan näyttelijöiden kanssa. Esimerkiksi Marilla on mielessäni aivan selvästi sarjan ylväs Colleen Dewhurst, ei missään nimessä Anna ystävämme -kirjan punasoikiokantisen painoksen mummukka.

Minulle Montgomery avautui nimenomaan Annan kautta. Runotytöt taisin lukea vain kerran tai ehkä kaksi. Uuden Kuun Emilian kohtalokkuus, ylpeys ja yliluonnolliset taipumukset tuntuivat vieraammilta kuin Annan lempeä kotoisuus. On muuten mielenkiintoista, että moni antologian kirjoittajista kuvailee sarjojen eroja niiden herättämin värimielikuvin: Annat ovat kaikille vihreitä, ehkä silauksella kermanvalkoista tai vaaleanpunaista, Runotytöt sen sijaan tummansinistä ja purppuraa.

Annoista rakkaimpana mieleeni on jäänyt Annan unelmavuodet, joka varmaan vastasi varhaisnuoren ruusunpunaisen puhvihiharomantiikan kaipuuseen. Juonikuvio hykerryttää vieläkin. Sateesta ilmestyy unelmien prinssi, mutta herkät kielot voittavat sittenkin mahtailevat orkideat... Romantiikan sarallakin Annan suloinen Gilbert vetosi minuun huomattavasti enemmän kuin Runotytön ihastukset, joissa oli jotain outoa ja pelottavaa. Dean Priest oli ensinnäkin kamalan vanha ja toiseksi jotenkin uhkaava, vaarallinen hahmo, ja Teddykin jäi minulle etäiseksi.

Antologiaa lukiessani Runotytöt alkoivat kiinnostaa uudelleen. Miltä ne tuntuisivat nyt? Uudelleenlukuintoa herättelivät myös viittaukset Anna-sarjan loppupuolen kirjoihin, jotka kuvaavat aikuisen Annan perhe-elämää. Olin yllättynyt, että Kotikunnaan Rilla on ollut monelle lukijalle yksi tärkeimmistä Montgomeryistä, sillä minä muistan sarjan viimeiset kirjat karvaana pettymyksenä - jonkinlaisina sekunda-Annoina. Hilpeä punatukkainen sankaritar laimeni yhtäkkiä tylsäksi taustahahmoksi, ja etualalle astui liuta aivan tuntemattomia lapsia, joihin en kiintynyt ollenkaan samalla tavalla.

Ah ja voi. Voisin jatkaa aiheesta kilometreittäin, mutta jätettäköön tällä kertaa tähän. Toistan siis vain itseäni ja totean vielä kerran, että ihana kirja, lukekaa!