Luettuja 2019 - kolmas osavuosikatsaus

Kesän ja syksyn kirjoja, joiden mukana matkasin Guernseyn saarelta Saint-Helenalle ja Louisianan Grand Islelle ja Suomenlinnasta Pääsiäissaarille. (Saaritematiikka toimikoon aasinsiltana.)

Mary Ann Schaffer & Annie Barrows: Guernsey Literary and Potato Peel Society (2008)

Tämä kirja on hurmannut monet, ja hurmasi minutkin. Ihana tunnelma, ja kirjeromaanimuoto viehätti. Guernseyn saari oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten nojatuolimatka historiaan oli siltäkin osin antoisa. Haluaisin nähdä myös elokuvan!

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja (2007)

Samankaltaiset tunnelmat kuin Vanhan rouvan lokikirjasta. Oli kiinnostavaa lukea omia teitään kulkevan eläkeläisrouvan matkoista, mutta kirjojen tunnelma on kovin melankolinen. Tämäkin kirja vei saarelle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään: en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, millainen paikka Saint-Helenan saari on (paitsi Napoleonin vankila). 

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle (2001)

Mökin kirjahyllystä poimin lukemiseksi Anita Hallaman otteita päiväkirjoistaan, joissa hän kirjoittaa suhteestaan Urho Kekkoseen. Presidentin ja diplomaatinrouvan suhde oli Kekkosen ajan Suomessa julkinen salaisuus. Tällä kirjalla Hallama halusi vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tuoda julkisuuteen oman näkökulmansa.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia kurkistuksia legendaarisen, karismaattisen valtionpäämiehen yksityiseen puoleen, ja Hallama itsekin vaikuttaa olleen aikamoinen persoona.

Historiallisena dokumenttina kirjaan ei voine aivan varauksetta luottaa. Hallaman päiväkirjat heijastavat tietysti ensinnäkin kirjoittajan subjektiivista käsitystä ja kokemusta, ja toisekseen kirjan esipuheessa käy ilmi, että Hallama on ottanut mukaan vain valikoituja otteita muistiinpanoistaan. Monissa niistä hän siteeraa Kekkoselta saamiaan kirjeitä, mutta itse kirjeitä ei julkistettu (lieneekö tämä muuttunut sittemmin?), ja Hallaman kirjeet Kekkoselle eivät ole säilyneet.

Kate Chopin: The Awakening and Other Stories (1899)

Olin aiemmin kuunnellut Kate Chopinin romaanin The Awakening (Herääminen) (1899) äänikirjana, mutta päästyäni käymään viime vuonna Louisianassa innostuin ostamaan kirjan ja lukemaan sen uudelleen, tällä kertaa paperilta. Tässä painoksessa mukana oli myös Chopinin lyhyempiä novelleja.

The Awakening herätti minussa samankaltaisia mietteitä kuin ensimmäisellä kerralla: ihastusta Chopinin rohkeudesta porautua sovinnaisen naisen epäsoveliaisiin tunteisiin ja samalla hämmennystä ja ärtymystä, koska Edna on niin hankala – ja sitten vielä hämmennystä ja ärsytystä siitä, että minä, vapaamielinen 2010-luvun nainen, hämmennyn ja ärsyynnyn naisesta, joka ei ajattele ja toimi niin kuin naisen ”pitäisi”.

Oli mielenkiintoista lukea kirja sen jälkeen, kun olin itse käynyt sen kuvaamilla seuduilla ja lueskellut Louisianan historiasta. Edna oli helppo kuvitella New Orleansin hienostokortteleihin, ja kirjan novelleissa vilahtelevat hahmot tarjosivat kurkistuksia 1800-luvun Louisianan monimuotoisuuteen. Chopinin novelleissa on ovela tunnelma, jossa onni häilyy vain hiuskarvan päässä epäonnesta, ja kumpikin saattaa sittenkin olla sitä toista.

Katja Kallio: Karilla (2008)

Tartuin tähän Kallion kirjaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, mutta silloin ei jotenkin napannut. Nyt sen sijaan nappasi.

Pidän Kallion tyylistä kirjoittaa: teksti tuntuu harkitulta ja hiotulta, kuin kirjailija haluaisi antaa lukijalle huolella valitun ja kauniisti paketoidun lahjan, mutta ei silti väkinäiseltä tai elottomalta. Tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa arkitodellisuuteen ankkuroituja ja kiinnostavalla tavalla tyyliteltyjä tutkielmia ihmisluonnon erikoisuuksista. 

Kalliolta olen lukenut myös Säkenöivät hetket, Elokuvamuistin ja Tyypit.

Ronald Wright: A Short History of Progress (2004)

Tämä kuuluu sarjaan hyvät mutta masentavat kirjat. Kirja vastaa teemoiltaan Jared Diamondin teosta Collapse – How Societies Choose to Fail or Succeed eli aiheena on tässäkin yhteiskuntien nousu ja tuho. Wright pohtii sivilisaatioiden kehitystä, kukoistusta ja rapistumista niiden yhteiskunnallisen järjestäytymisen, teknologis-taloudellisen edistyksen ja ekologisten paineiden ristiaallokossa. Lopputulos on, että otsikon progress kaipaisi kenties usein seurakseen kysymysmerkin tai lainausmerkit – ja masentavaa kyllä, sitten kirjan julkaisun moni asia etenkin maapallon ekologisen kantokyvyn osalta on mennyt vain kehnompaan suuntaan.

Wrightin ja Diamondin kirjojen historiallisesta tarkkuudesta tai analyysin validiudesta en osaa sanoa, mutta molemmat olivat mielenkiintoista luettavaa. Siinä missä Diamondin opus (muistaakseni) pureutuu esittelemiensä yhteisöjen ja ajanjaksojen vaiheisiin yksi kerrallaan, Wrightin kirja sukkuloi aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Tällainen läpileikkaus tuottaa lukijalle kiinnostavia oivalluksia, mutta vaatii kouluhistoriapohjalta ponnistavalta lukijalta jonkinasteista tarkkaavaisuutta, kun muinaisesta Mesopotamiasta syöksähdetään milloin Pääsiäissaarille, milloin mayatemppeleihin. Wright kyllä pyörittelee laajoja kokonaisuuksia miellyttävän helposti lähestyttävästi.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Olipa taas hyvä kirja! Luin lukumaratonillani monta hyvää romaania, ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (2011) oli niistä yksi. Nopealukuinen romaani sopi hyvin maratonlukemiseksi, mutta pieneen sivumäärään mahtuu niin paljon makusteltavaa, että voisin kuvitella palaavani kirjaan joskus uudestaankin.

William N. päiväkirja on romaani todellisesta henkilöstä, 1800-luvulla eläneestä suomalaisesta kasvitieteilijästä William Nylanderista. Kirjaa lukiessani en itse asiassa tiennyt tätä, sillä en ollut lukenut kansilievettä etukäteen. Hyvä lukutapa tämäkin: kirja sai ikään kuin uuden kerroksen, kun loppuun päästyäni selvisi, että päähenkilö perustuu todella eläneeseen ihmiseen.

Päiväkirja sinänsä on täysin fiktiivinen. En voi kuin ihailla ja ihmetellä, miten uskottavan äänen Carlson on luonut William N:lleen. Iäkäs tiedemies elää karua, yksinäistä arkea Pariisissa ja katselee taaksepäin uraansa ja elämäänsä. Vihkoon raapustetusta päiväkirjasta muodostuu kokoelma hajanaisia mietteitä, joista kuultaa läpi miehen erikoinen persoona.

William N. on kitkerä, itsepäinen ja kaunainen mies. Jäkälätutkijana hän on ollut alansa huippua, mutta jyrkät mielipiteet ja äkkiväärä luonne ovat eristäneet hänet niin tiedeyhteisöstä kuin muistakin kanssaihmisistään. Yhteyttä mies pitää parin tuttavan lisäksi enää vain Suomessa asuvaan siskoonsa Eliseen (jonka kirjeiden hyväntahtoiset neuvot ottavat miestä aivoon) ja entiseen taloudenhoitajaansa Constanceen (joka käy silloin tällöin tuomassa ruokaa, jota William N. moittii liian raskaaksi).

Päiväkirjan alkaa William N:n pontevalla päätöksellä kirjoittaa muistelmansa. Mies alkaa kirjata vihkoon saavutuksiaan ja tapahtumia uransa varrelta. Vuosikymmenten takaiset sattumukset ovat tarkasti mielessä, etenkin koetut vääryydet. William N. kokee jääneensä vaille hänelle kuuluvaa arvostusta. Rivien välit kertovat kirjoittajansa äkkipikaisuudesta ja herkkänahkaisuudesta: ”Prof. Brogniart kysyi minulta ’miten työ edistyy?’ eli tarkoitti että en työskentele tarpeeksi nopeasti, joten lähdin siitä paikasta mikroskoopin äärestä enkä enää palannut.”

Muistelmamateriaalin lisäksi William N. kirjoittaa ylös arkensa yksityiskohtia. Niukasti elävän, itaran miehen arjen kohokohtia ovat ne harvat ateriat, joihin kuuluu jotain muuta kuin vettä ja leipää, joten kulmakuppilassa nautitut lounaat raportoidaan tarkasti. Vähitellen päiväkirjan sivuille hiipii yhä henkilökohtaisempia pohdintoja. Niistä voi aavistaa, että jossain jääräpäisyyden ja omahyväisyyden takana on myös syvää yksinäisyyttä ja arkaa kaipuuta tulla rakastetuksi. William N. vaikuttaa vastenmielisen hankalalta ihmiseltä, mutta pienet välähdykset kovan kuoren alla piilevästä herkkyydestä tekevät hahmosta silti myötätuntoa herättävän.

Hieno kirja, jossa vain vähän yli puoleentoistasataan sivuun tuntuu kiteytyvän kokonainen elämä ja aikakausi. Kirjasta on pitänyt myös moni muu kirjabloggari: linkkejä löytyy Täällä toisen tähden alla -blogista.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava, 2011. 159 s. Ostettu käytettynä.

Thomas Hardy: Tess of the d'Urbervilles (Tessin tarina)

Näin viime vuonna Roman Polanskin elokuvan Tess (1979), joka sai minut kiinnostumaan kirjasta elokuvan taustalla eli Thomas Hardyn romaanista Tess of the D'Urbervilles (1891). Tessin tarina löytyy muun muassa BBC:n kymmenisen vuotta sitten koostamalta brittien top 100 -suosikkikirjojen listalta sijalta 26 ja monilta muiltakin ”nämä kirjat pitäisi jokaisen lukea” -klassikkolistoilta.

Kuuntelin kirjan LibriVox-äänikirjana englanniksi. Välillä en ollut pitkiin aikoihin kuuntelutuulella, joten vähän alle 18-tuntiseen opukseen meni kuukausia, vaikka lukijan ääni ja äänitteen laatu olivat sinänsä ihan miellyttäviä. Kun kuuntelu meni näin pätkittäiseksi, kärryillä pysymistä helpotti, että tarinan pääpiirteet olivat ennalta tuttuja. Polanskin elokuva nimittäin seuraa kirjan juonenkäänteitä hyvin uskollisesti.

Tessin tarina on umpitraaginen. Maalaistyttö Tess Durbeyfieldin perhe saa tietää, että heidän veressään virtaa maineikkaan D'Urbervillen aatelissuvun verta. Rahapulassa ja toiveikkaina Tessin vanhemmat lähettävät esikoistyttärensä piiaksi kartanoon, jonka asukkaat nykyisin kantavat suvun nimeä. Kartanon perijä Alec iskee silmänsä Tessiin, ja eipä aikaakaan, kun elämän tosiasioista tietämätön tyttö joutuu miehen viettelemäksi (lue: raiskaamaksi) ja alkaa odottaa lasta.

Siitä alkaa Tessin tuskien tie. Vauva kuolee imeväisenä, mutta aviottoman lapsen häpeä jää Tessin kannettavaksi. Hyväksikäytetyn tytön kohtalo on sydäntäsärkevä. Tess ajelehtii epäonnesta toiseen. Maine on mennyt, köyhyys kuristaa, tosirakkaus löytyy mutta menee mönkään. 

Tessin kohtalo tuntuu riipaisevan epäreilulta. Vain siksi, että Tess sattuu olemaan nainen, hän saa yksin kantaa ”syntinsä” seuraukset sillä aikaa, kun hänen kohtalonsa sinetöineet miehet voivat kaikessa rauhassa keskittyä nautiskelemaan huolettomasta elostelusta, moraalisesta ylemmyydentunnosta tai molemmista yhtä aikaa. Tessin paikan maailmassa määrittävät hänen sukupuolensa ja yhteiskuntaluokkansa, ja se paikka on kurja.

Kirjan henkilöt ovat enimmäkseen melkoisen vastenmielisiä. Idealistinen mutta itsekeskeinen Angel Clare, jolle Tess menettää sydämensä, ei ole juuri parempi kuin niljakas Alec, jolle hän menetti neitsyytensä. Tessin vanhempienkaan ei voi varsinaisesti sanoa olevan tyttärensä tukena. Matkan varrella Tess kohtaa paljon välinpitämättömyyttä ja hyväksikäyttöä.

On Tessissäkin silti vikansa. Tunsin myötätuntoa tyttöparkaa kohtaan, sillä Tessin mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun olivat murheellisen rajalliset, mutta välillä en silti voinut välttyä ajattelemasta, että hän ei ainakaan auttanut asiaansa päättämättömällä ailahtelevaisuudellaan, lammasmaisella alistuvuudellaan ja jäykällä ylpeydellään. Olisi kiinnostavaa tietää, miten Hardy ja aikalaislukijat kokivat Tessin hahmon. Oliko tässä aikansa ihannenainen, nöyrä ja passiivinen?

Hardyn vuolaasti maalailevat kuvaukset 1800-luvun Englannista ovat kiehtovia niin aikakauden arvojen osalta kuin senkin suhteen, miten hän kertoo maaseudun ja pikkukaupunkien maisemista ja arjesta. Lukija seuraa Tessiä lypsylle ja peltotöihin, markkinoille ja kirkonpenkkiin, ja pääsee D'Urbervillen ja Claren perheiden kautta kurkistamaan myös rikkaiden nousukkaiden ja pappissivistyneistön elämään.

Suosittelemisen arvoinen klassikko siis. Nyt kun olen sekä nähnyt Polanskin elokuvan että lukenut kirjan, olisi mielenkiintoista nähdä myös BBC:n vuonna 2008 kirjan pohjalta tekemä minisarja, josta esimerkiksi Ullakkokamarissa-blogi kirjoittaa. Tessin tarinaa tuumitaan myös ainakin blogeissa Kirjafriikki, Fiktiivinen maailma, Rakkaudesta kirjoihin ja Näin, luin, koin.

Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles. 1891. Suom. Tessin tarina. LibriVox-äänikirja, kuunneltu kännykällä.

Kuva: BBC:n minisarjan DVD-kansi (Wikipedia)

Pierre La Mure: Punainen mylly

Pierre La Muren Punainen mylly (1950, suom. 1952) tuli tietoisuuteeni, kun taannoin etsin luettavaa Taiteilijaelämää-haasteeseen. Henri de Toulouse-Lautrecista kertova romaani vaikutti kiinnostavalta niin päähenkilönsä kuin kuvaamansa miljöön ja aikakaudenkin osalta.

Eipä voi muuta sanoa kuin että voi Henri-parkaa! Toulouse-Lautrecin elämä ei nimittäin ollut helppoa. Lähtökohdat olivat sinänsä hyvät, sillä Henri syntyi rikkaaseen ja maineikkaaseen aatelisperheeseen ätinsä silmäteräksi. Asiat kääntyivät huonompaan suuntaan, kun poika kymmenvuotiaana sairastui luunhaurastumista aiheuttavaan tautiin ja pari vuotta myöhemmin mursi molemmat jalkansa. Luut eivät koskaan parantuneet kunnolla. Toulouse-Lautrec jäi lyhytkasvuiseksi ja kärsi kivuista ja vammaisuutensa aiheuttamasta epävarmuudesta koko elämänsä.

Henristä ei siis tullut isänsä toivomaa ratsastavaa ja metsästävää aatelisherraa, mutta perheen varat antoivat nuorelle miehelle mahdollisuuden syventyä kehittämään taiteellisia taipumuksiaan vailla paineita toimeentulosta. Toulouse-Lautrec päätyi Pariisiin. Ura alkoi klassisella koulutuksella, mutta oman alansa Toulouse-Lautrec löysi ryhtyessään maalaamaan Montmartren tanssipaikkoja, bordelleja ja kapakoita sellaisena kuin hän ne todella näki: värikkäinä, boheemeina, paheellisina, elämää pursuavina.

Punainen mylly on perinteinen elämäkertaromaani, joka seuraa Toulouse-Lautrecin elämää (melkein) kehdosta (melkein) hautaan. Välillä haistoin pientä katalogin makua, kun vastaan tuli sivuhenkilöitä, joilla ei varsinaisen tarinan kannalta tuntunut olevan muuta merkitystä kuin tehdä lukijalle selväksi, keitä kaikkia jälkipolvienkin tuntemia henkilöitä Toulouse-Lautrec Pariisissa tapasi. Hieman häiriinnyin myös alaviitteistä, joissa kerrottiin, missä museossa mikäkin maalaus nykyään on. Olisin mieluummin pitäytynyt rehellisesti fiktionalisoidussa tarinassa.

Muutoin olikin sitten kerrassaan kiehtovaa matkustaa kirjan mukana Montmartren meluisiin kapakoihin, nuhjuisille sivukujille ja pulleavatsaisten kamiinoiden lämmittämiin ateljeisiin. Sydäntä särki lukea, miten Toulouse-Lautrec janosi rakkautta ja hyväksyntää, mutta joutui pettymään kerran toisensa jälkeen, etenkin naissuhteissaan. Taiteilijana Toulouse-Lautrec saavutti mainetta ja kunniaa, mutta ihmisenä hän oli onneton.

Vaikka äsken moitiskelin kirjaa joistakin turhahkoista sivuhenkilövilahduksista, vastaan tuli myös monia mielenkiintoisia persoonia, joista lukisin mielelläni lisääkin. Yksi tällainen oli Misia Sert, jonka salongissa vaikuttivat seurustelevan kaikki kulttuuripiirien kuumat nimet. Myös Toulouse-Lautrecin taiteilijatovereista olisi kiinnostavaa lukea lisää. Elämäkertoja löytyy ainakin toisesta kärsivästä tulisielusta, Vincent Van Goghista.

Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona.

Pierre La Mure: Punainen mylly. Romaani Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1996 (1. suomenkielinen painos Tammi, 1952). Ranskankielinen alkuteos Moulin Rouge, 1950. Suom. Inkeri Hämäläinen. 359 s. Ostettu käytettynä.

Louisa May Alcott: A Garland for Girls

Louisa May Alcottin kertomuskokoelma A Garland for Girls (1887) tuli vastaani Librivox-äänikirjakokoelmia selaillessani. Aivan uusi tuttavuus! Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu, eikä se maailmallakaan taida olla saavuttanut samanlaista mainetta kuin Pikku naisten luojan tunnetuimmat teokset.

Kirja koostuu seitsemästä kertomuksesta, joiden kaikkien innoittajina ovat tavalla tai toisella kukat. Yhteistä tarinoille ovat myös niiden henkilöhahmot ja kasvattava sanoma. Alcottin muissakin kirjoissa on paikoin melkoisen opettavainen ote, mutta näissä kertomuksissa mentiin välillä jo liki rautalangasta väännettyihin moraalisaarnoihin. Samalla siinä piili osa tarinoiden vetovoimasta. Niiden kuvaama maailma on viehättävän vanhanaikaisesti paikka, jossa nöyryys ja rehellisyys palkitaan ja jossa vaatimaton luonnonkukka vie aina lopulta voiton kaupan komeimmista silkkiruusuista.

Tarinoista ensimmäisessä, nimeltään ”May Flowers”, tavataan kuusi nuorta ystävystä, jotka päättävät parhaaseen tyttökirjatyyliin ryhtyä auttamaan vähäosaisia ja kehittämään luonnettaan. Kukin tytöistä tarttuu toimeen luonteelleen tyypillisesti ja oppii projektin aikana paljon niin kanssaihmisistään kuin itsestäänkin. Pyytettömän avuliaisuuden ja omasta hyvästä luopumisen vaikeudesta ja palkitsevuudesta kertoo myös seuraava tarina, kahden köyhän sisaruksen koettelemuksista kertova ”An Ivy Spray and Ladies’ Slippers”.

Kirjanystäviä kiinnostanee ”Pansies”-tarina, jossa kolme nuorta tyttöä saa iäkkäältä leskirouvalta neuvoja lukemisharrastukseen. Sentimentaalisia romaaneja rakastavaa Carrieta ohjataan klassikoiden pariin, ja tositarinoista kiinnostuneelle Evalle suositellaan merkkimiesten ja -naisten elämäkertoja. Opinjanoiselle Alicelle puolestaan muistutetaan, että liika on aina liikaa, sillä ”one can get mental dyspepsia on meat and wine as well as on ice-cream and frosted cake”. Rouva Warburtonin vinkit pähkinänkuoressa ovat siis nämä:

”Ask advice, and so cultivate a true and refined taste. I always judge people’s characters a good deal by the books they like, as well as by the company they keep; so one should be careful, for this is a pretty good test. Another is, be sure that whatever will not bear reading aloud is not fit to read to one’s self.”

Neljäs kertomus, ”Water-lilies”, seuraa ahkeraa Ruthia, joka myy lumpeenkukkia merenrantahotellin varakkaille asiakkaille. Rikkaiden ja köyhien välinen vastakkainasettelu on muutenkin vahvasti läsnä kirjan tarinoissa. Monissa niistä vaatimattomista oloista tuleva nuori tyttö joutuu tekemisiin parempiosaisen ikätoverinsa kanssa. Minun mieleeni oli erityisesti ”Poppies and Wheat”, jossa köyhä Jane lähtee hemmotellun Ethelin seuraneidiksi Euroopan-matkalle. Laivamatka Atlantin yli ja Euroopan-kiertue matka-arkkuineen ja Pariisissa teetettyine pukuineen, ah!

Vaatimattomuus ja ahkeruus voittavat koreilun ja kunnianhimon myös tarinassa ”Mountain-Laurel and Maiden-Hair”, jossa kaksi luonteiltaan erilaista ja erilaisista taustoista tulevaa tyttöä ystävystyy maalaistalon askareiden ja kirjallisten harrastusten äärellä. ”Little Button-Rose” puolestaan kertoo pikkutytöstä, joka sulattaa yrmeiden sukulaisten ja heidän yrmeän naapurinsa sydämet herttaisuudellaan ja vilpittömyydellään.

Kerrassaan somia tarinoita siis. Vaikka aika ehkä on osin ajanut Alcottin kertomusten ylenpalttisen hyveellisyyden ohi, välillä on suloista sujahtaa niiden vanhanaikaisen viattomaan maailmaan, jossa nuoren naisen kallein aarre ja kestävin kaunistus on mielen puhtaus ja sydämen sivistys.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Louisa May Alcott: A Garland for Girls. 1887. Ladattu Librivox-äänikirjana.
Kuva: By Unknown [Public domain], via Wikimedia Commons

Juhani Aho: Papin rouva

Huokailin Juhani Aho -ihastustani jo Papin tyttären kohdalla, mutta nyt olisi sille vielä parempi hetki. Minä nimittäin suorastaan rakastuin Papin rouvaan!

Papin tyttärestä tuttu Elli on nyt naimisissa. Mies on Mikko, edellisen kirjan lopussa Ellin lapsuudenkotiin vierailulle tullut nuori maisteri, jonka kosintaan Elli ponnettomasti suostui. Lupsakka, arkinen Mikko on tyytyväinen avioliittoonsa ja elämäänsä, mutta nuorta rouvaa jäytää edelleen kaipuu kohti jotain kauniimpaa ja ylevämpää.

Kaipuu saa kohteen, kun pappilaan saapuu kesävieraaksi Olavi Kalm, Mikon nuoruudenystävä, johon Elli nuorempana lyhyen kohtaamisen seurauksena ihastui palavasti. Vuodet eivät ole haalistaneet Olavin muistoa Ellin mielessä. Nuori ylioppilas on nyt elämää nähnyt aikuinen mies, yhtä komea ja kiehtova kuin ennenkin. Suljettua elämää eläneelle Ellille Olavi tuo kuin tuulahduksen toisesta todellisuudesta, maailmasta täynnä mahdollisuuksia.

Romaani seuraa Elliä ja Olavia kesän ajan. Ulkonaisia tapahtumia ei uneliaassa maalaispappilassa ole paljon, vaan niitä tärkeämpiä ovat ajatukset ja tunteet. Ellin rakkaus Olavia kohtaan on arkaa mutta ehdotonta, kauan haudottujen kuvitelmien ja haaveellisten ihanteiden värittämää. Olavin tunteet sen sijaan ovat häilyväisempää laatua. Tunteen huuma ei jätä Olaviakaan kylmäksi, mutta rakkaudessa kokenut maailmanmies ei suhtaudu kesäisiin lemmenunelmiin samalla vakavuudella kuin kokematon, totinen Elli.

Aho kuvaa kaksikon mielenliikkeitä hurjan hienosti. Vaivihkaa heräävät tunteet, varmuudeksi vaihtuvat aavistukset, yhä uudelleen pintaan nousevat epäilykset... Tarina etenee verkkaisesti, mutta henkilöiden sisäiset jännitteet pitivät minut tiiviisti otteessaan. Mieleni teki ravistella pilvilinnoja rakentelevaa Elliä ja naisen palvonnan paisteessa kellittelevää, omaan viehätysvoimaansa hurmaantunutta Olavia, mutta toisaalta heitä molempia oli helppo ymmärtää. Minulta herui sympatiaa jopa statistin rooliin jäävälle Mikolle, joka ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt vaimoaan, mutta yritti parhaansa omalla kömpelöllä tavallaan.

Oman viehätyksensä kirjaan toi myös Ahon aina yhtä ihana, tunnelmantäyteinen kerronta, sen leppeästi keinuvat lauseet ja herkullisen rehevä sanasto. Papin rouva suorastaan huokuu kesäisen maaseudun tuoksuja ja ääniä, menneen ajan Suomea parhaimmillaan. Ruispellot lainehtivat, järvi huokailee kesäyössä, haavan lehti lepattaa. Luonto ympärillä heijastelee henkilöiden mielenliikkeitä ja nousee osaksi kirjan vivahteikasta tunnemaisemaa.

Ihana kirja. Suosittelen!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Juhani Aho: Papin rouva. 1893. Ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons) 

Juhani Aho: Papin tytär

Ihana Juhani Aho! Papin tyttären luettuani muistin taas, miksi Ahoa kannattaa lukea. Pähkinänkuoressa: hurmaavaa kielenkäyttöä, sykähdyttävää luonnonkuvausta ja mieltäliikuttavaa ihmisen mielenliikkeiden tutkiskelua.

Papin tyttären (1885) papin tytär on Elli, ujo ja haaveellinen tyttö, joka kiipeää pihakoivuun kurottaakseen taivaanrantaan ja haaveilee olevansa taivaan sinessä lentävä lintu. Kirja vie Ellin pappilan pihapiiristä koululaiseksi kaupunkiin ja pikkutytöstä nuoreksi naiseksi.

Aho kuvaa liikuttavasti Ellin varttumista. Aralla, omissa mietteissään viihtyvällä tytöllä ei ole helppoa. Kotona pastori-isä virnuilee irvailee tytölle, joka ”kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki”. Äiti ymmärtää tytärtään paremmin, mutta taipuu kasvattamaan Ellin miehensä tahdon ja saamiensa oppien mukaan kurissa ja Herran nuhteessa.

Tie on kivikkoinen koulussakin. Kaupunkilaistyttöjen keskellä Elli tuntee itsensä toivottoman kömpelöksi maalaistallukaksi. Ystävystyminen luokkatovereiden kanssa ei käy vaivatta, ja ensi-ihastuminen parhaan ystävän isoveljeen päättyy pettymykseen.

Ihastuin kirjassa siihen, miten herkästi ja ymmärtävästi Aho kuvaa Ellin mielenliikkeitä. Nuoren tytön pelot ja epävarmuus sävyttävät arkisia tapahtumia kotona ja koulussa, kun isä vertaa tuppisuista Elli-parkaa tuttavapariskunnan moitteettomasti käyttäytyvään tyttäreen tai kun ajattelemattomat koulutoverit laskevat leikkiä luokan uuden tulokkaan kustannuksella. Elli pakenee arjen vastoinkäymisiä haaveisiin ja unelmiin. Mielikuvitus jatkaa yöllä salaa luettujen kirjojen tarinoita: ”Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.”

Toinen minua koskettanut henkilö oli Ellin äiti. Äiti tunnistaa Ellissä samat haaveet ja mietteet, joita kantaa itsekin sisimmässään, mutta jotka hän on vuosien varrella oppinut tukahduttamaan. Sydän sanoo, ettei ole oikein musertaa tytön omaa luontoa, mutta järki ja tottumus eivät anna tehdä toisin:

Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin. Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.

Papin tytär on lyhyt kirja. Loppupuolella kirjan rakenne tuntuu hieman epätasapainoiselta, kun tarina yhtäkkiä hyppää ajassa vuosia eteenpäin ja Elli hujahtaa hetkessä aikaihmiseksi. Lopun osuus herätti kuitenkin kiinnostukseni myös kirjan jatko-osaa kohtaan. Uumoilen, että Papin rouvassa Elli joutuu painiskelemaan saman järjen ja tunteen ristiriidan kanssa kuin äitinsä aikanaan...

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Juhani Aho: Papin tytär. WSOY, 1920 (1. painos 1885). E-kirja ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons)

Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde

Äänikirjana kuuntelussa Robert Louis Stevensonin Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886).

Oli hauskaa tutustua tähän klassikkoon, jonka – kuten monien muidenkin klassikoiden – perusasetelma oli minulle ennalta tuttu, mutta käsitys itse kirjasta silti melko epämääräinen. Ennakko-odotuksiini verrattuna yllätyin ainakin siitä, miten lyhyt kirja oli, ja myös siitä, että kauhukirjallisuuden klassikoksi se ei oikeastaan ollut kovin kauhistuttava.

Innostuin keväällä Stevensonin Aarresaaresta, jota lukiessani vaikutuin muun muassa kirjailijan elävästä, mukaansatempaavasta tavasta kuvailla ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia. Myös tästä kirjasta löytyy vahvaa tunnelmaa. 1800-luvun Lontoon hämärät, sumuiset kadut, niiden varjoissa luimiva salaperäinen herra Hyde ja laboratorionsa ja kirjastonsa uumenissa tieteellisiin tutkimuksiinsa uppoutuva tohtori Jekyll sopivat mainiosti syksyisiä kävelymatkojani saattelemaan.

Kirjan teemat ja tapahtumat ovat ajatuksia herättäviä ja aika karmaisevia. Stevenson tekee käsinkosketeltavaksi hyvän ja pahan ikuisen taistelun ihmismielen sopukoissa. Jäin miettimään, mitä jos Jekyllin ja Hyden tarina olisi totta – mitä jos noin voisi oikeasti tapahtua? Ajatusleikki avaa melkoisen vastenmielisiä näkymiä. Ja mitä jos se itse asiassa on totta? Ihmisluonnon valoisa ja pimeä puoli eivät toki taistele ihmisruumiissa niin konkreettisesti kuin kirjassa, mutta jollain tasolla meistä jokaisessa elää hyvän Jekyllin ja pahan Hyden muodostama taistelupari. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde kuvaa murheellisesti sitä, miten heikko ihmisluonto on kiusauksille ja miten helppoa ihmisen on viettiensä, uteliaisuutensa ja kunnianhimonsa johdattelemana eksyä pahan umpikujaan.

Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden ”pihvi” on mielestäni kirjan aiheen herättämissä moraalisissa pohdinnoissa. Juonenkuljetus sinänsä ei varsinaisesti pitänyt minua varpaillani, vaikka kirjan tunnelmasta pidinkin. Syynä ovat ehkä kirjan rakenne ja kerronnalliset ratkaisut. Monin paikoin, mukaan lukien juonen avainkohdissa, lukija ei varsinaisesti ole mukana siellä missä tapahtuu, vaan hänelle selostetaan tapahtumia jälkeenpäin. Tuumin, olenko tämän vaikutelman suhteen lukijana nykyajan kasvatti: nykykirjallisuudessa monet kirjailijat pyrkivät viemään lukijan henkilöidensä iholle paljon selvemmin kuin 1800-luvun etäisempinä pysytelleet kertojat. (Tosin Aarresaaren kohdalla hämmästelin nimenomaan sitä, miten nykyaikaiselta Stevensonin tyyli mielestäni tuntui... Ehkä kyse on siis vain tämän tarinan ominaisluonteesta.)

Mielenkiintoinen kirja siis. Jekylliin ja Hydeen on tutustunut moni muukin bloggari, ja suosittelenkin tutustumaan heidän kiinnostaviin pohdintoihinsa esimerkiksi blogeissa Orfeuksen kääntöpiiri, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Käännä jo sivua. Hyvän ja pahan psykologiseen tutkiskeluun ja menneen maailman lontoolaismiljööseen viehtyneille kehaisen myös toista klassikkoa, jonka tämä kirja toi mieleeni, eli Oscar Wilden kiehtovaa Dorian Grayn muotokuvaa.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Ladattu LibriVox-äänikirjana.

Kuva: By Chicago : National Prtg. & Engr. Co. [Public domain], via Wikimedia Commons

Kate Chopin: The Awakening (Herääminen)

Ensimmäinen painos. (Wikipedia)

Kiinnostuin Kate Chopinin romaanista The Awakening (1899) eli Herääminen (suom. Faros, 2009) alun perin muistaakseni Kirjavan kammarin kirjoituksen luettuani. Sitä ennen en tiennyt kirjasta mitään, mutta Karoliinan ja muiden blogijuttujen perusteella se kuulosti varsin lupaavalta minun makuuni. Kirjavan kammarin genremääritelmä ”porvarillinen naiseusahdistus” sijoitettuna 1800-luvun lopun Louisianaan, kyllä kiitos!

Kuuntelin kirjan äänikirjana englanniksi. Olen vasta aloittelija äänikirjojen kuuntelussa, ja tämä teos ei ollut kuunteluun ihan täysosuma. Toistaiseksi paras äänikirjakokemukseni on ollut tyttökirjaklassikko Setä Pitkäsääri. Se oli helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, sillä tarina oli pääpiirteissään ennalta tuttu, kirjemuoto sopi hyvin ääneen luettavaksi, kieli oli suoraviivaista ja luvut lyhyitä. The Awakeningin kohdalla taas tuntui, että tekstin sävyistä meni kuunneltuna osa ohi. Olisin paikoin mieluusti viipyillyt sanojen parissa pidempään ja tunnelmoinut omaan tahtiin. Vähän hassua oli myös se, että kirja oli jaettu kahdeksalle eri lukijalle, joilla kaikilla oli tietysti oma tyylinsä ja esimerkiksi oma tapansa ääntää kirjan henkilöiden ranskalaiset nimet amerikkalaisittain.

No, itse asiaan. Herääminen vastasi hienosti odotuksiini. Rakastan tällaisia kuvauksia menneen maailman ihmisistä yhteiskuntaluokkansa ja yhteisön elämäntavan puristuksessa. Mieleen tulee ainakin Edith Whartonin Viattomuuden aika ja Henry Jamesin Washingtonin aukio, miksei myös Sinclair Lewisin Valtakatu (kas, mieleen tuli vain amerikkalaisia!). Kuten näiden kirjojen päähenkilöt, myös Heräämisen Edna Pontellier havahtuu tutkimaan omia toiveitaan ja halujaan yhteisön odotuksia ja kyseenalaistamattomia totuuksia vasten. Onko niitä mahdollista erottaa toisistaan? Ja miten niiden mahdolliseen ristiriitaan tulisi suhtautua, miten sen havaittuaan toimia?

Ednalle alkusykäyksen näihin kysymyksiin antaa loma Louisianan rannikolla. Nuoren perheenäidin elämässä on kaikki kunnossa – aviomies huolehtii perheen taloudesta, lastenhoitaja jälkikasvusta – mutta omituinen levottomuus alkaa kaihertaa Ednaa. Kaupunkikotiin New Orleansiin palattuaan Edna alkaa ottaa varovaisia ensiaskelia itsenäistymisen tiellä.

Vaimon tyhjästä ilmestynyt oma tahto saa herra Pontellier’n huolestumaan niin, että tarvitaan lääkärin neuvoja. Tohtori arvelee, että kyseessä on ohimenevä vaihe: Edna on kenties joutunut uudenaikaisten pseudo-intellektuellien naisten vaikutuksen alaiseksi. Vaihe ei kuitenkaan mene ohi, päinvastoin. Edna alkaa ottaa tilaa omille harrastuksilleen, jopa omalle taiteelliselle työlle, ja omille tuttavilleen sovinnaisten seurapiirien ulkopuolella.

There was with her a feeling of having descended in the social scale, with a corresponding sense of having risen in the spiritual. Every step which she took toward relieving herself from obligations added to her strength and expansion as an individual. She began to look with her own eyes; to see and to apprehend the deeper undercurrents of life.

Tärkeä hahmo Ednan heräämisessä on Robert Lebrun, nuori mies, joka saa naisen sydämen lepattelemaan uudella tavalla. Ennen tunteet eivät ole koskaan ohjanneet Edna elämää – avioliitto ja perhe-elämä ovat olleet itsestäänselvyyksiä – mutta nyt Edna antaa itselleen luvan tutustua niihin. On kuin Edna oikein kutsuisi niitä esiin, maistelisi niitä, herkuttelisi niillä. Lähes koulutyttömäinen ihastus Robertiin avaa Ednan vastaanottavaiseksi myös muiden miesten huomiolle. Ednan vapautumisen voi hyvin uskoa herättäneen paheksuntaa aikalaislukijoissa.

Ednaa voi pitää itsekkäänä, piittaamattomana naisena. Hän liukuu kohti uutta, itsenäisempää elämää välittämättä siitä, mitä muutos merkitsee hänen miehelleen ja lapsilleen. Usein Ednan kapinointi tuntui vastuuttomalta ja keskenkasvuiselta haihattelulta. Edna oli myös erikoisella tavalla yhtä aikaa päättäväinen ja välinpitämätön. Hän teki hämmästyttävän rohkeitakin valintoja, mutta tuntui silti pikemminkin harhailevan kuin tietoisesti suuntaavan niitä kohti. ”[S]he had abandoned herself to Fate, and awaited the consequences with indifference.”

Toisaalta Ednaa ei ole vaikea ymmärtää. Heräämisen kuvaaman aikakauden ja yhteiskuntaluokan nainen, joka haluaa ”to wake up after all, even to suffer, rather than to remain a dupe to illusions all one's life” joutuu väistämättä tekemään hankalia, kömpelöjä ratkaisuja. Mutta eivät Ednan kohtaamat kysymykset ole helppoja nykyaikanakaan. Oman ajan ja tilan kaipuu on kaihertanut naissukupolvia ennen Ednaa ja Ednan jälkeen, ja halu tuntea itsensä ja tulla tunnustetuksi yksilönä, omana itsenään, on yleismaailmallinen.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Marian Avioliittojuonia-haasteeseen.

Kate Chopin: The Awakening. Herbert S. Stone & Company, 1899. Ladattu LibriVox-äänikirjana.

Emile Zola: Nana

Edouard Manet: Nana (1877)

Vanhojen kirjojen vaivaton saatavuus e-kirjoina on nostanut klassikkoharrastukseni aivan uudelle tasolle. Kirjoja on saatavilla mielin määrin ja suuri osa vieläpä ilmaiseksi, joten niitä on helppo napsautella varastoon lukulaitteeseen tai kännykkään. Jotenkin kynnys tarttua klassikoihin on minulle matalampi sähköisessä muodossa kuin perinteisinä paperikirjoina. Monista sivumäärältään paksuista tai muuten vain maineeltaan raskaista kirjoista tulee jotenkin helpommin lähestyttäviä, kun ne yhtäkkiä mahtuvatkin kännykkään.

Älypuhelimen näytöllä tutustuin myös Emile Zolan Nanaan (1880). Minua veti kirjan pariin tietysti aina niin kiehtova 1800-luvun Pariisi, sen uutuuttaan hohtavilla bulevardeilla promeneeraileva hienosto ja varjoisille kujille houkutteleva paheellinen demi-monde.

Aloitin kirjan ensin ranskaksi, mutta Elisa Kirjan valikoimista löytynyt suomennos houkutti kielenvaihtoon kesken matkaa. Yrjö Weijolan käännös vuodelta 1930 menetteli. Jotkut suomennoksen ilmaisut kuulostivat minun korvaani hieman kömpelöiltä, mutta oli tekstin reklaamitauluissa ja spenaatissa myös oma viehätyksensä.

Pääsin kaipaamaani Pariisi-tunnelmaan heti kirjan ensiriveillä. Ne vievät lukijan Variétés-teatteriin, jossa punaiset samettituolit, kultakoristeiset pyöröholvit ja himmennetyt kristallikruunut odottavat alkavaksi uuden näytelmän ensi-iltaa. Esityksestä kohisee jo le tout Paris, sillä näyttämölle on nousemassa teatterinjohtajan uusi löytö, Venuksen rooliin valittu Nana:

Tuskin Diana oli jäänyt yksin, kun Venus jo saapui. Kautta koko katsomon kävi väristys. Nana oli alasti. Hän oli alasti tyynen rohkeasti, varmana ruumiinsa kaikkivallasta. Ohut huntu oli hänen koko pukunsa, ja sen läpi saattoi aavistaa, saattoi nähdä hänen pyöreät hartiansa, hänen amatsoonirintansa ruusuisine nisineen, jotka olivat jäykän uhmaavat kuin keihäänkärjet, hänen pyöreät lantionsa, jotka keinuivat hekumallisesti, hänen rasvanvalkoiset reitensä, koko hänen ruumiinsa, joka oli hohtava kuin meren vaahto. Venus, aalloista noussut, verhona vain hiuksensa! Nanan nostaessa käsivarsiaan näkyi parrasvalossa hänen kainalokuoppiensa kultaiset karvat. Kukaan ei taputtanut käsiään. Kukaan ei nauranut enää; miesten vakavat kasvot olivat jännittyneet, he tuijottivat nenä ohentuneena ja suu kiihtymyksestä kuivana. Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut tuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa. Hyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet levottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen tuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä oli terävää ja uhkasi murhalla miestä.

Tällaista on Nanan vetovoima: vastustamatonta, vangitsevaa, vaarallista. Nuori nainen – ennen katutyttö, nyt aloitteleva näyttelijätär ja jo kokeneempi kurtisaani – vetää miehiä puoleensa kuin kärpäspaperi. Nanan lumoihin lankeaa miesparka toisensa jälkeen, eikä kenellekään heistä käy kovin hyvin. Itse asiassa kaikille käy todella huonosti. Maine, rahat, terveys tai jopa henki lähtee matkan varrella yhdeltä jos toiseltakin.

Nana itse on erikoinen hahmo. Hänestä ei ole helppo pitää: Nana on itsekäs, oikutteleva, piittaamaton, typerä ja lapsellinen. Hän tuhlaa muiden rahoja vain tuhlaamisen ilosta, rikkoo kalliita lahjoja vain rikkomisen ilosta, nöyryyttää ihmisiä vain nöyryyttämisen ilosta. Sitten taas välillä Nanasta pilkahtaa toinenkin puoli. Tuhlaileva heitukka osaa olla myös antelias, ja äkkipikainen tuittuilija osaa ihastua yhtä äkkinäisesti kuin vihastua.

Zolaa on käsittääkseni moitittu naisvihamieliseksi. Jos kirjan päähenkilön haluaa nähdä jonkinlaisena yleispätevänä naiseuden vertauskuvana, Nana ei kieltämättä anna kovin imartelevaa kuvaa sukupuolestaan. Juuri tämän naisyksilön kuvauksena se sen sijaan on mielenkiintoinen muotokuva.

Kirjallisuustieteilijät osannevat kertoa asiasta lisää, mutta Wikipedia-oppimäärän perusteella tuumailen vain, että tässä on ilmeisesti kyse Zolan edustamasta naturalismista: yksilön tarkastelusta olosuhteidensa ja yhteiskunnallisen taustansa valossa. Nanan hahmo kuulemma vilahtaa jo Zolan edellisessä romaanissa, jossa Nana on vielä vain köyhä, likainen katutyttö. Tässä kirjassa katutyttö raivaa tiensä kullattuihin salonkeihin, mutta vaikutelmaksi jää, että pohjimmiltaan katutyttö on aina katutyttö.

Nanan alkukantainen vetovoima on niin kaikkivoipaa, että siihen on paikoin vaikea uskoa. Miten tuo typerä hanhi muka saa miehet pauloihinsa niin, että he ovat valmiit luopumaan kaikesta yksien ruusuisten nisien ja rasvanvalkoisten reisien takia (mmh, nuo kuvaukset...)? Zola ei mairittele Nanaa tämän luonnetta kuvatessaan, mutta kirjan miehet ovat kyllä vähintään yhtä typeriä ja heikkoluonteisia.

Väkevimmin Nanan vaikutus välittyy kreivi Muffat’n kokemuksista. Ankaran kasvatuksen saanut pystyynkuolleen aatelissuvun vesa ei ole koskaan kokenut mitään rehevän, estottoman Nanan kaltaista. Nana näyttäytyy tunnontuskissa ja uskonnollisen vakaumuksensa paineissa kärvistelevälle kreiville todellisena paholaisena. Naisen sukupuolinen vetovoima on kaiken pahan alku ja juuri: Tässä oli tuo kultainen peto, tietämätön omasta voimastaan, joka pelkällä löyhkällään mädätti maailman.

Kreivin lisäksi Nanan lumoihin lankeaa vauras hevostallin omistaja Vandeuvres, nuori ja naiivi Georges Hugon, Georgesin isoveli Philippe ja monta muuta. Nana kokee romanssin myös toisen Variétés-teatterin näyttelijän, Fontanin, kanssa, mutta tasaveroista, tasapainoista suhdetta ei siitäkään muodostu. Myös naisten välistä rakkautta kokeillaan, kun Nana heittäytyy suhteeseen toisen nuoren prostituoidun, Satinin kanssa.

Voin kuvitella, että ilmestymisaikanaan Nana on herättänyt pahennusta. Melko synkeän kuvan ihmisluonnosta se antaa nykylukijallekin. Paheet ja houkutukset vaanivat kaikkia, eikä kukaan pysty niitä vastustamaan. Hetken huuma ajaa kaiken muun ohi, ja oma napa on aina lähin.

Näistä masentavista mietteistä huolimatta kirjaa oli ilo lukea. Pientä miinusta annan henkilöiden lukuisuudesta: sivuhenkilöitä vilahteli kirjassa melkoinen liuta, enkä aina muistanut, kuka oli kuka. Osaksi tämä johtunee siitä, että Nana on yhdeksäs osa Zolan 20-osaisessa Rougon-Macquart-romaanisarjassa, ja jotkut henkilöistä on ilmeisesti esitelty jo sarjan aiemmissa osissa. Muuten pidin Zolan värikkäisiin kuvailuihin panostavasta kerronnasta. Hieltä ja ihomaalilta haisevat teatterin pukuhuoneet, kauppakujien värikkäät näyteikkunat, Nanan tuhlailevasti sisustetun asunnon ylellisyys... Ah!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen, jossa täten ylenen varakreivittäreksi. Elättelen haaveita kreivittären arvonimestä vuoden loppuun mennessä. Nanan emännöimiltä illallisilta sain myös mainioita ideoita Lue ja syö -haasteeseen. Niistä toivottavasti lisää tuonnempana!

Émile Zola: Nana (1880). Suom. Yrjö Weijola, ensimmäisen kerran julkaissut Minerva, Helsinki, 1930. ISBN 978-952-282-415-8. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012

Kuva: Edouard Manet: Nana (1877). via Wikimedia Commons. Source: The Yorck Project: 10.000 Meisterwerke der Malerei. DVD-ROM, 2002.

Minna Canth: Kotoa pois - ja kurkistus Minnan salonkiin

Blogi on pitänyt taukoa, kun muut puuhat ovat kesätuulella houkuttaneet enemmän kuin lukeminen. Viime viikkoihin on mahtunut matkoja, mustikoita ja muuta mukavaa, mutta nyt taas kirjojen pariin!



Kotoa pois -näytelmän käsikirjoitusta.

Aloitetaan alkukesältä rästiin jääneellä näytelmävälipalalla à la Minna Canth. Kotoa pois (1895) pompsahti kännykkäni virtuaalikirjastoon samassa Project Gutenberg -tiedostossa Anna Liisan kanssa, joten lukaisin tutun klassikon jatkoksi myös tämän minulle ennalta tuntemattoman näytelmän.

Yksinäytöksinen näytelmä tapahtuu kokonaisuudessaan kahvikutsuilla kauppias ja rouva Penttisen luona, ja aiheena on heidän tyttärensä Fannyn tulevaisuus. Vanhemmat tekevät parhaansa juoniakseen Fannyn avioliiton satamaan, mutta nuori nainen itse halajaa kansakoulun opettajaksi.

Fannyn itsenäistymyspyrkimykset tuovat näytelmään ehkä jonkinasteista naisasianäkökulmaa, mutta Anna Liisan traagisuuteen verrattuna Kotoa pois on ehdottomasti hupiosastoa. Näytelmästä voisi syntyä hauska esitys vaikkapa jonkin harrastajateatteriryhmän käsissä: juoni on sopivan simppeli, ja henkilögalleriassa riittää reviteltävää.

Näytelmä piikittelee humoristisesti etenkin rouva Penttistä, joka on hienosteleva hölmö, ja siinä sivussa ulkokultaisia seurapiirejä ylipäätään. Rouvan päällimmäisiä huolia on varmistaa, että tytär kutsuu äitiään hienosti ”mammaksi” rahvaanomaisen ”äidin” sijasta ja että salin uudet verhot ovat vähintään yhtä hienot kuin kauppaneuvoksen karttiinit kadun toisella puolen. Rengistä ja piiasta kauppiaiksi edenneet Penttiset tekevät parhaansa käyttäytyäkseen tavoittelemansa yhteiskuntaluokan tapaan, mutta kahvikutsuille saapuva parempi väki katselee nousukkaita silti nenänvarttaan pitkin.

Rouvien keskinäistä nokittelua oli hauska seurata. Vahvin näytelmän herättämä tunne taisi kuitenkin olla myötähäpeä: Fanny-paran ja vanhempien sulhaskandidaatiksi kaavaileman tohtori Brobergin kiusaantuneisuuteen oli helppo eläytyä. Voi tohtori Spruuper -raukkaa!

Kotoa pois tutustutti minut myös uuteen kirjalliseen nettilöytöön eli Minnan salonki -sivustoon. Kuopion kaupunginkirjaston julkaisemilta sivuilta löytyy digitoituna Minna Canthin arkistoaineistoa: alkuperäisiä käsikirjoituksia, Canthin kirjoittamia ja saamia kirjeitä, näytelmien pääkirjoja, asiakirjoja, valokuvia sekä muuta Canthiin liittyvää materiaalia.

Minnan salongista opin esimerkiksi sen, että Kotoa pois -näytelmä pohjautuu Canthin novelliin ”Kodista pois”, joka ilmestyi Valvoja-lehdessä 1893 (ja löytyy näköjään Wikiaineistona). Canth dramatisoi novellin näyttämölle, ja näytelmän ensiesitys oli Suomalaisessa teatterissa 1895.  

Näytelmään liittyen sivustolta löytyy käsikirjoituksen luonnos ja valmis versio sekä pari kirjettä. Ensimmäisessä niistä teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom kiirehtii näytelmän valmistumista ja toisessa kertoo Canthille sen vastaanotosta marraskuussa 1895. Bergbomin mukaan Kotoa pois ”sai kritiikiltä hyvin ankaran tuomion”, vaikka miestä itseään näytelmä miellytti ”niin paljon kuin 1. näytöksinen skizzi voi sen tehdä”. Bergbom tosin myöntää, että näytelmän ”vieraat rouvat olivat kuitenkin enemmän kuvatut schablonin mukaan, kuin suotavaa olisi ollut”.

Minnan salongissa voi vierailla osoitteessa www.minnansalonki.fi. Hieno hanke!

Osallistun tälläkin näytelmällä Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Lähteet:
Minna Canth. Näytelmä yhdessä näytöksessä. Minnan salonki, viitattu 7.8.2013.
<http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe201305163616>
Kaarlo Bergbom. Kaarlo Bergbomin kirje Minna Canthille marraskuu 1895. Minnan salonki, viitattu 7.8.2013. <http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe201301141329>

Minna Canth: Anna Liisa - lukudiplomisuoritus

Minna Canthin Anna Liisa (1895) on siitä sopiva valinta lukudiplomihaasteeseen, että sen muistan oikeastikin lukeneeni koulussa. Kirjan lukemisen lisäksi tunneilla katsottiin 80-luvulla tehty tv-elokuva, jossa Anna Liisaa esittää Anna-Leena Härkönen.

Anna Liisa on sen tason klassikko, että enpä ryhdy tässä perusteellisiin juoniselostuksiin. Sellaisen sitä paitsi kirjoitti jo taannoin Lumiomena-blogin Katja. :)

En muista, millaisen vaikutuksen Anna Liisa teki minuun aikoinaan koulun äidinkielen tunnilla, mutta tällä kerralla se ainakin vaikutti vahvasti. Anna Liisan kohtalo särki sydäntä. Tuntui kamalalta ajatella, miten paljon nuori ihminen oli saanut kärsiä ymmärtämättömyydestään ja varomattomuudestaan. Tyttöparka oli kantanut valtavaa surun, pelon, katumuksen ja synnintunnon taakkaa vuosia aivan yksin.

Näytelmän miehet pistivät vihaksi. Johannes-sulhanen oli enimmäkseen pihalla tapahtumien kulusta ja jäi suhteellisen värittömäksi hahmoksi, mutta Mikko, Anna Liisan aikoinaan vietellyt renki, oli kerta kaikkiaan raivostuttava. Oli vaikea käsittää, että Mikko osoitti niin täydellistä välinpitämättömyyttä muka rakastamansa naisen tunteiden suhteen ja silti halusi tämän omakseen ”hyvällä tai pahalla”. Käsittämättömältä tuntui myös se, miten hanakasti Anna Liisan isä työnsi syyn ja häpeän tapahtuneesta yksinomaan tyttärensä niskoille, ei lainkaan Mikon.

Miesten asenne heijastaa tietysti ajan moraalikäsityksiä. Vahinkoraskaus ja avioton lapsi oli naisen ongelma, ei miehen. (Niin se tosin taitaa käytännössä usein olla vielä nykypäivänäkin, vaikka naisen ulottuvilla onkin enemmän mahdollisuuksia kuin Anna Liisan aikaan.) Näytelmässä ainut ymmärtävä ääni kuuluu Anna Liisan äidille Riikalle, eikä sekään kuulu kovin vahvasti:

RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina. Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.

KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä ajattelen—!

RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.

KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!

RIIKKA. Luulenpa melkein.

Näytelmän kahteen ensimmäiseen näytökseen verrattuna kolmannen näytöksen loppuratkaisu tuntui minusta ehkä jotenkin äkkinäiseltä. Anna Liisa, joka oli siihen asti vaiennut ja epäröinyt, teki yhtäkkiä täyskäännöksen. En lukiessani muistanut näytelmän loppuratkaisua ennalta ja suoraan sanottuna odotin Anna Liisan päätyvän toisenlaiseen, siihen traagisimpaan ratkaisuun. Mietin, mikä oli näytelmän lopun viesti. Toiko Anna Liisan päätös todellisen rauhan ja sovituksen vai oliko loppuratkaisu vielä viimeinen osoitus siitä, miten yksin Anna Liisa sai kärsiä?

Edelliseen lukemaani Canthin näytelmään eli Papin perheeseen verrattuna Anna Liisa oli vakavampi ja vaikuttavampi. Vaikka näytelmän tapahtumat ja henkilöiden maailmankuva ovat selvästi aikaansa sidoksissa, monet sen esimerkiksi syyllisyyteen ja sovitukseen liittyvistä teemoista ovat ajattomia. Myös Canthin kieli on nykylukijallekin helposti lähestyttävää. Jotkut sanavalinnat tosin toivat ainakin minun korvissani tahatonta huumoria traagiseen tarinaan: esimerkiksi vaarallista viettelijä-Mikkoa kuvattiin pariinkin otteeseen ihailevasti ”pulskaksi pojaksi”, mikä vei jotenkin vähän terää hahmon dramaattisuudelta. 

Anna Liisa on luettu monissa kirjablogeissa, ja moni bloggaaja osallistui taannoin myös Lukupiiri-blogin keskusteluun kirjasta. Minä osallistun kirjalla lukudiplomin lisäksi Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen. (P. S. Lukudiplomin yhteenveto tulossa vielä tänään!)

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 8/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Runoja ja näytelmiä -kirjatarjotin
Kirjailija: Minna Canth
Kirja: Anna Liisa

Tehtävä (7. lk): Piirrä kirjalle uusi kansi ja laadi takakansiteksti. Voit tehdä myös etu- ja takaliepeet eli kirjan kannen sisäpuolelle kääntyvät osat, joissa voi olla taustatietoa kirjailijasta.

Kansitaiteilija lähti tällä kertaa minimalistis-symbolistiselle linjalle. Tadaa:

Minna Canth: Anna Liisa. 1895. Ladattu Project Gutenbergistä, luettu puhelimella.

Robert Louis Stevenson: Treasure Island (Aarresaari) - lukudiplomisuoritus

Huh hah hei ja rommia pullo!

Tänään ollaan merirosvotunnelmissa, sillä aiheena on Robert Louis Stevensonin Treasure Island eli Aarresaari (1883, suom. 1909). Tähänkin kirjaan tartuin lukudiplomihaasteen innoittamana. Kirja sopi myös hyvin toisen vastikään lukemani meriseikkailuklassikon eli Moby Dickin jatkoksi.

Kirjan päähenkilö on Jim Hawkins, Englannin rannikolla majataloa pitävän leskiäidin poika, joka saa majatalossa yöpyvän merimiehen kautta vihiä kaukaiselle saarelle kätketystä aarteesta. Poika lyöttäytyy miestä hoitaneen lääkärin seuraan päämääränään tuo salaperäinen saari. Kun mukaan saadaan vielä rahoittajaksi rikas patruuna Trelawney ja miehistöksi joukko Bristolin satamasta palkattuja merimiehiä, seikkailu voi alkaa. Mutta keneen Hispaniola-laivan miehistön jäsenistä voi luottaa, ja kenet kullan kiilto sokaisee?

Välillä ajattelin, että onpas Stevenson ympännyt tarinaansa kaikki mahdolliset merirosvokliseet romminjuonnista pääkallolippuun, aarrekarttaan, kultakätköön, puhuvaan papukaijaan ja jalkapuoleen merirosvoon. Sitten tajusin, että hetkinen, Stevensonhan saattaa olla keksinyt ne. En tunne merirosvotarinoiden historiaa tarpeeksi arvioidakseni, mikä kirjassa on uutta ja mikä lainattua, mutta uumoilen, että Aarresaaresta ammentavat liki kaikki myöhemmät merirosvotarinat ja lukuisten lapsisukupolvien mielikuvitus.

Eniten pidin kirjassa sen tunnelmasta, seikkailun tunnusta. Jim Hawkins oli reipas päähenkilö, jonka seurassa oli mukavaa jännittää tarinan seuraavia käänteitä. (En muuten tiedä, minkä ikäinen Jimin oli tarkoitus olla: pojan nuoruuteen viitattiin moneen kertaan, mutta pikkupojaksi kyseessä oli kyllä varsin rohkea ja neuvokas nuorukainen.) Muista henkilöistä kiinnostavin oli laivan kokiksi palkattu ovela Long John Silver. Aluksi Silver herättää kapteenin ja Jimin luottamuksen, mutta vähitellen miehestä paljastuu uusia arveluttavia puolia. Silver oli minusta mainio pahis: ei yksiselitteisen paha, vaan niin kaksinaamainen, että lukijakaan ei tiedä, mistä suunnasta milloinkin tuulee.

Meno saarella on aika raakaa. Aarretta havittelevat hyvikset ja pahikset tappelevat eri kokoonpanoissa, ja ruumiita tulee. Ennen pitkää aloin jo vähän väsyä yhä uusiin väijytyksiin ja taisteluihin, kun aarteenetsintä muuttui sissisodaksi eikä niitä paljon puhuttuja kultakasoja alkanut kuulua. Kiinnostusta piti kuitenkin yllä saaren miljöö, jonka vuorenrinteitä, hiekkarantoja ja havumetsiä Stevenson kuvailee yhtä elävästi kuin Hispaniolan miehistöäkin. Olin oikeastaan melkein yllättynyt siitä, miten vetävää kirjan kieli ja kerronta oli 1800-luvulla kirjoitetuksi: värikkään kuvailun lisäksi Stevenson sirotteli toiminnan sekaan uteliaisuutta kutkuttavaa ennakointia ja käytti lukujen lopussa miltei danbrownmaisia cliffhangereitä.

Aarresaaren ovat lukeneet myös ainakin Jokke, Aletheia, Suvi ja Sonja.

Osallistun kirjalla lukudiplomin lisäksi Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 7/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Matkalla-kirjatarjotin
Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Kirja: Aarresaari

Tehtävä (7. lk): Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Jim Hawkins pärjää mallikkaasti varsin vähin varustein, mutta Aarresaarella hyötyä on ainakin näistä:
- tulentekovälineet, sillä ilman lämmintä ruokaa ei ole kivaa seikkailla;
- kiikari, jolla voi tarkkailla ympäristöään;
- ase, jolla puolustautua kapinallisten hyökkäyksiltä;
- ensiapupakkaus, jolla selviää haavereista; 
- sekä tietysti se aarrekartta.

Robert Louis Stevenson: Treasure Island. 1883. Ladattu Feedbooksista Bluefire Readeriin, luettu puhelimella.

Kuva: Treasure Island by Robert Louis Stevenson, Charles Scribner's Sons, 1911. N.C. Wyeth [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ATreasure_Island-Scribner's-1911.jpg

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari - lukudiplomisuoritus!

Kaija Rahola ja Rauli Tuomi Valentin Vaalan elokuvassa Linnaisten vihreä kamari (1945).

Hurja loppukiri lukudiplomisuoritusten kanssa! Aikaa on jäljellä enää muutama päivä, mutta blogattavaa riittää vielä...

Tällä kertaa vuorossa on jännitystä eli satusetä Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1857), kauhuromanttinen kummitustarina. Kartanon isäntä eversti Littow kertoo heti alkuun tyttärilleen, vakavalle Annalle ja vilkkaalle Ringalle, sukua vaanivasta vuosisataisesta kirouksesta. Piinaa lisää kartanon sopukoissa lymyävä kummitus. Se hiipii pelottelemaan muun muassa nuorta arkkitehti Kaarle Lithauta, jonka eversti kutsuu uudistamaan vanhanaikaiseksi käynyttä kartanoaan. Tarinan edetessä Lithaun ja Littowien kohtalot kietoutuvat yhteen monellakin tavalla, kun muinaisten sukusalaisuuksien lisäksi ajankohtaiseksi tulevat nuorison kosioaikeet.

Hurmaavinta kirjassa on – aina yhtä kiehtovien kartanoiden ja kummitusten lisäksi – sen kieli. Topeliuksen kieli on kaartelevan kertoilevaa, sanat ja sanakäänteet ihanan vanhanaikaisia, ja etenkin luonnonkuvaus äityy paikoin suorastaan runolliseksi. Pohjoisen luonnon lisäksi kirjassa liikutaan joutilaan aateliston seurapiireissä, joissa harrastetaan muun muassa näin hienostuneita luistinretkiä:

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa, ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.

Viehkeän kielen lisäksi pidin kirjassa Linnaisten elämäntavan kuvauksesta: juuri illalliskutsuja ja koruompeluahan sitä kartanoromaaneilta kaipaa. Se, että kuvauksen kohteena oli parhaat päivänsä nähnyt kartano keskellä suomalaista maaseutua, toi kirjaan oman sympaattisen lisänsä. Arvostaan tarkat aateliset sirottelevat puheeseensa ranskankielisiä korulauseita, mutta eivät loppujen lopuksi elä keskellä hienostunutta ylellisyyttä, vaan matalia torppia ja savisia peltoja.

Aateluus on kirjassa tärkeä aihe. Syntyperä määrittää ihmisen paikan maailmassa, ja suvun kunnia menee kaiken muun edelle. Nykypäivänä, kun kuninkaallisetkin naivat tavallisia tallaajia ja kunnia kuuluu korkeintaan juhlapuheisiin, syrjäseutujen maalaisaatelin tinkimättömyys sukunsa puhtauden suhteen henkii totisesti mennyttä maailmaa. Nimen kunnian tärkeys tiivistyy arkkitehti Lithaun vaikeaan valintaan oman ja muiden onnen välillä: Lithau on periaatteen mies.

Kovin hyytävää jännitystä kirjalta ei kannata odottaa. Lithau viettää viheriässä kamarissa värisyttävän yön, mutta kauhua enemmän kirjasta löytyy dramatiikkaa, romantiikkaa ja komiikkaakin. Nuoren arkkitehdin, kartanon isännän ja hänen tyttäriensä lisäksi tutustutaan muun muassa sveitsiläiseen kotiopettajattareen neiti Triste-Rubaniin ja Littowin neitien innokkaisiin kosijoihin, Kuurinmaalta saapuneeseen kreivi Spiegelbergiin ja naapurikartanon Eusebius Winterloohon. Näistä viimeinen on hulvaton hahmo: omahyväinen tomppeli, joka möläyttelee hovineuvoksetar-äitinsä kauhuksi milloin mitäkin rahvaanomaisuuksia.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös ainakin Morre, Anna J ja Ruusa, jotka hekin tykästyivät Topeliuksen kieleen ja Eusebius Winterloohon.

Osallistun kartanoromantiikalla lukudiplomin lisäksi Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen ja Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 6/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Jännitystä -kirjatarjotin
Kirjailija: Zacharias Topelius
Kirja: Linnaisten kartanon viheriä kamari
Tehtävä (7. lk): Laadi etsintäkuulutusilmoitus lukukirjasi rikollisesta.

Etsintäkuulutus!

Linnaisten kartanon kummitus

Tuntomerkit silminnäkijän mukaan:

- kalvaat, kuihtuneet kasvot

- pienet läpitunkevan terävät silmät

- kylmä, kostea hengitys

- taipumus liikutella esineitä ja sammutella kynttilöitä

Palkkio ilmiantajalle:

- kartanonherran ikuinen kiitollisuus

- mahdollisuus pyytää perijättären kättä

Kuva: Kuvakaappaus (Wikipedia). Eino Heino / Suomi-Filmi Oy. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Linnaisten_vihre%C3%A4_kamari.jpg

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari. Alkuteos Gröna kammaren i Linnais gård (1857, suom. 1881). Ladattu Kindleen Project Gutenbergistä osana kokoelmaa Talvi-iltain tarinoita 1 (WSOY, 1909).

H. G. Wells: The War of the Worlds (Maailmojen sota) - lukudiplomisuoritus!

H. G. Wellsin scifiklassikko The War of the Worlds (1898) eli Maailmojen sota päätyi luettavakseni lukudiplomihaasteen ansiosta. Muuten en varmaankaan olisi tullut kirjaan tarttuneeksi, sillä scifi ei ole ominta alaani, mutta oli mielenkiintoista täyttää tällainen avaruusolioiden mentävä aukko sivistyksessäni.

Aiheena on siis Marsin asukkien hyökkäys Maahan. Metsäaukealle englantilaisen pikkukaupungin liepeille tömähtää kummallinen kone, joka alkaa kylvää tuhoa ympäristöönsä. Pian paniikki leviää Lontooseen asti, eikä kukaan ole enää turvassa...

Kirja oli aika erikoinen lukukokemus. Nimettömäksi jäävä päähenkilö, tieteellisesti suuntautunut englantilaismies, kertoo kokemuksistaan asiapitoisen raportoivalla otteella. Avaruusolioiden eteneminen Surreyn kylästä toiseen selostetaan niin perinpohjaisesti, että kartta olisi ollut paikallaan. Lontoon kaupunginosienkin suhteen olin vähän eksyksissä. Myös marsilaisten koneet, aseet ja ulkoinen olemus kuvataan samaan tapaan huolellisesti havainnoiden:

They were, I now saw, the most unearthly creatures it is possible to conceive. They were huge round bodies--or, rather, heads--about four feet in diameter, each body having in front of it a face. This face had no nostrils--indeed, the Martians do not seem to have had any sense of smell, but it had a pair of very large dark-coloured eyes, and just beneath this a kind of fleshy beak. In the back of this head or body--I scarcely know how to speak of it--was the single tight tympanic surface, since known to be anatomically an ear, though it must have been almost useless in our dense air. In a group round the mouth were sixteen slender, almost whiplike tentacles, arranged in two bunches of eight each. These bunches have since been named rather aptly, by that distinguished anatomist, Professor Howes, the hands.

Toisaalta kerrontaratkaisu oli hauska, sillä se sai kirjan tuntumaan jälkipolville dokumentoidulta tositapahtumien kuvaukselta. Toisaalta tarinan tunnepuoli jäi köyhänlaiseksi. Kertoja kyllä pelkäsi, kauhistui ja järkyttyi tämän tästä, mutta jännitys ei tuntunut luissa ja ytimissä, vaan henkilöt tuntuivat kylmiltä ja etäisiltä. Kummastelin esimerkiksi sitä, että kertoja joutui eroon vaimostaan heti tarinan alkupuolella, mutta huoli tämän kohtalosta jäi satunnaisiksi tuumailuiksi matkan varrella silloin, kun mitään tähdellisempää ei sattunut olemaan meneillään.

Oli mielenkiintoista lukea tieteisfantasiaa yli sadan vuoden takaa. Nykylukijan näkökulmasta kirjaan tuli oma pikantti lisänsä siitä, että kummajaiset toiselta planeetalta tömpsähtävät 1800-luvun maailmaan. Kirjan kuvaamat marsilaiset ovat Maan asukkeja edellä älyn ja teknologian kehityksessä: heidän kulkuneuvonsa ja aseensa aiheuttavat tuhoa, jolle hevoset ja höyrylaivat eivät voi mitään. Miten aikalaislukijat, joille kirjan kuvaama elämänpiiri oli vielä arkea, mahtoivat tarinan kokea? Ja entä jos tapahtumat sijoitettaisiin nykymaailmaan? Ainakin paniikki leviäisi väestöön tsiljoona kertaa nopeammin kuin aikana ennen internetiä – tai sitten ei: marsilaiset luultavasti iskisivät ensimmäisenä tietoverkkoihin ja sähkönjakeluun, ja yhteiskunta lamaantuisi täysin ennen kuin kukaan ehtisi tajuta, mitä on tapahtumassa.

Kirja pysyttelee enimmäkseen marsilaisten etenemisen raportoinnissa konkreettisten tapahtumien kautta, ei juurikaan pysähdy filosofoimaan tai analysoimaan. En tiedä, kirjoittiko Wells kirjan pelkäksi tieteisseikkailuksi vai jonkin ajankohtaisen yhteiskunnallisen ilmiön allegoriaksi. Liittyisikö koneiden hyökkäys jotenkin esimerkiksi orastavan teollistumisen herättämiin pelkoihin? (Aiheesta on varmasti tehty tukuittain tutkimusta, mutta en nyt jaksa perehtyä.) Wellsin ja aikalaisten mieliä tuskin jäytivät ekologiset kysymykset, mutta minua jäivät mietityttämään pari kohtaa, joissa ihmiskunnan tuhoa marsilaisten käsissä verrattiin siihen, miten avuttomia muut luontokappaleet ovat ihmisten voiman alla. Mielessä kävi, että Maata tuhoamaan ei ehkä tarvita vallanhimoisia, ylivarusteltuja marsilaisia: me ihmiset taidamme tehdä sen itse.

Lukudiplomin lisäksi kerään kirjalla pisteen Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 5/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Tulevaisuuden taruja -kirjatarjotin
Kirjailija: H. G. Wells
Kirja: Maailmojen sota

Tehtävä (7. lk): Valitse lukemasi kirjan kolme mielikuvituksellisinta esinettä. Piirrä ne, ja kirjoita esineiden tuoteseloste: kuinka ja mihin niitä käytetään?

Valitsen vain yhden esineen ja lainaan tuoteselosteen suoraan Wellsiltä. Tässä siis kuvaus marsilaisten aluksesta, joka Wellsin mukaan muistuttaa jättimäistä lypsyjakkaraa, ja alla taiteilijan tulkinta. :)

And this Thing I saw! How can I describe it? A monstrous tripod, higher than many houses, striding over the young pine trees, and smashing them aside in its career; a walking engine of glittering metal, striding now across the heather; articulate ropes of steel dangling from it, and the clattering tumult of its passage mingling with the riot of the thunder. A flash, and it came out vividly, heeling over one way with two feet in the air, to vanish and reappear almost instantly as it seemed, with the next flash, a hundred yards nearer. Can you imagine a milking stool tilted and bowled violently along the ground? That was the impression those instant flashes gave. But instead of a milking stool imagine it a great body of machinery on a tripod stand. 

H. G. Wells: The War of the Worlds. 1898. Ladattu Kindleen Project Gutenbergistä. Suom. Maailmojen sota, 1979.

Kuva: Henrique Alvim Correa [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ACorrea-Martians_vs._Thunder_Child.jpg