Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Uskottelen sitkeästi itselleni, että lukublogini on edelleen hengissä, vaikka kirjoitusten välit venähtävät kuukausiksi. Tämänkin kirjan lukemisesta on jo, hm, yli puoli vuotta... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (Otava, 2012) kuulosti takakannen perusteella mainiolta. ”Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?” Kolmiodraamaa Yhdysvaltojen länsirannikon huippuyliopistoissa, hyvältä kuulostaa! 80-luvun opiskelijaelämää! Itseään etsiviä parikymppisiä! Ja bestsellerikin vielä!

Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan iskenyt minuun yhtään. Päähenkilöt Madeleine, Mitchell ja Leonard olivat periaatteessa kiinnostavia – vanhoja rakkausromaaneja rakastava kirjallisuudenopiskelija, hengellisten kysymysten kalvama onnettomasti rakastunut sivustakatsoja, karismaattinen mutta mieleltään hauras nuori luonnontieteilijä – mutta tuntuivatkin ärsyttäviltä ja paperisilta. Juonenkäänteissä riitti maisemanvaihdoksia Amerikasta Ranskaan ja Intiaan, mutta minä seurasin mukana vain laimeasti innostuen.

En oikein tiedä, mistä kokemus johtui, mutta minusta tuntui kuin kirja olisi jatkuvasti alleviivannut olevansa älykkäästi viihdyttävä, osoittanut henkilöidensä olevan oikeaoppisen moniulotteisia ja juonensa taitavasti sommiteltu. Minusta ei siis tuntunut siltä kuin olisin lukenut lihaa ja verta olevien Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin elämästä, vaan siltä että luin älykkökirjailijan huolellisesti rakentamaa romaanimuotoista tutkielmaa nuorten aikuisten sielunelämästä.

Ja kun en pidä kirjasta, takerrun yksityiskohtiin. Arto Schroderuksen suomennos on varmasti kokonaisuutena ansiokas, mutta minua alkoivat häiritä muun muassa sellaiset epäolennaisuudet kuin että joku söi mokkapalaa. Jupisin mielessäni, että se oli kyllä taatusti brownie. On ehkä parempi, että suomennoksessa syödään suomenkielistä paakkelsia, mutta kun eivät ne ole sama leivonnainen!

Luulen, että minun olisi kannattanut lukea kirja englanniksi, sillä käännöksessä eteen tulee väistämättä tällaisia hankalasti kulttuurista toiseen kääntyviä asioita ja ilmaisuja – varsinkin, kun Eugenidesin tekstissä on mukana paljon ihmisten ja ympäristön yksityiskohtaista kuvausta. Alkukielellä se olisi ehkä auttanut minua eläytymään, mutta nyt käännöstekstin lukeminen tuntui entisestään syventävän vaikutelmaani kirjan ”keinotekoisuudesta”. (Sallan lukupäiväkirjan jutussakin on näköjään kommentoitu käännöstä. Olen samaa mieltä!)

Minulle Naimapuuhia ei siis ollut Se Oikea, mutta monessa muussa blogissa kirjaan on ihastuttu. Ehkäpä joskus kokeilen jotain muuta Eugenidesiltä.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava, 2012. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos The Marriage Plot, 2012. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Leena Krohn: Tainaron (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Kirjamielellä-blogin Marjis kehitti kesällä Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka ideana on haastaa joku toinen kirjabloggari lukemaan kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Tarinoiden taikaa -blogin Tintti haastoi minut lukemaan Leena Krohnin Tainaronin (1985).

On ollut hauskaa lukea eri blogeista riskinoton tuloksista. Monet haastekirjat ovat löytäneet uusia ihailijoita (esimerkiksi Karoliinan Liisalle suosittelema Nyt nappaa!, jota suosittelen minäkin), toiset ovat takunneet (esimerkiksi Disan Lauralle ehdottama Viimeinen mohikaani). Minä ilahduin kovasti Tintin valinnasta. Leena Krohn on kirjailija, jota olen epämääräisesti aikonut lukea jo pitkään, mutta johon en – scifiä ja fantasiaa hieman vieroksuvana lukijana – ehkä silti olisi tullut tarttuneeksi ilman haasteen tarjoamaa sysäystä.

Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä Tainaron oli oikein mielenkiintoinen tuttavuus. Enpä ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi vienyt minut näin täydellisesti toiseen maailmaan! Sillä Tainaron tosiaan luo kokonaan oman maailmansa – maailman, jollaista ei olisi tullut mieleenikään kuvitella, mutta johon oli kiehtovaa kurkistaa.

Kirja koostuu sarjasta kirjeitä. Niiden vastaanottaja jää tuntemattomaksi, emmekä tiedä paljon kirjoittajastakaan. Käy ilmi vain se, että hän on saapunut ulkomaalaisena Tainaroniin, kaupunkiin, jossa ”tuntosarvien ja leukarihmojen vipattava metsä kaduilla ruuhka-aikaan on kyllä muukalaiselle merkillinen näky”. Kaupungin asukkaista joillain on kennosilmät, joillain kitiinipanssarit; jotkut kantavat asumustaan mukanaan, jotkut rakentavat omansa kaarnasta ja korsista.

En ole varma, kuinka syvällisesti ymmärsin Tainaronia. Luulen, että hyönteiskaupungin elämästä aukeaa allegorioita moneen suuntaan: yhteiskunnan järjestys, elämän kiertokulku... Kirjeet tuntuvat vihjaavan tulkintoihin, mutta eivät auta pidemmälle, vaan vaihtavat aihetta juuri, kun luulen päässeeni jyvälle jostain. Mutta se ei oikeastaan haittaa. Tainaronin maailma on kaikissa omintakeisen kekseliäissä yksityiskohdissaan niin mielikuvituksellinen ja Krohnin kieli niin rikasta, että niissä oli jo riittämiin lukunautinnoksi.

Erityisesti ihastuin Krohnin sointuvaan tekstiin. Usein vastaan tuli sanoja, joiden mehevyyttä oli oikein pysähdyttävä maistelemaan, ja lauseita keinuttivat runollisen juhlalliset rakenteet: ”Yön vapina unohtuu, ja aamun häikäisyssä torilla, jonka läpi usein oikaisen, avoimissa hedelmäkoreissa hohtaa metinen auer ja kiveys askelten alla on ikuinen taas.” Jotenkin Krohnin kieli, jossa täsmällisesti kuvatut havainnot hyönteisten elintavoista limittyivät vanhahtavan runollisiin ilmaisuihin ja sanajärjestyksiin, onnistui olemaan yhtä aikaa omaleimaista, yllättävää, ja silti luontevasti soljuvaa.

Näytteeksi vaikka tämä ote kolmannesta kirjeestä. Se kertoo tulikärpäsistä, ”joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät”:

      Tulee haikea olo, kun heitä katselee, mutta koskaan en ole yrittänytkään lähestyä heitä. En usko edes, että he puhuvat mitään tämän kaupungin virallista kieltä, en tiedä, puhuvatko he ylipäänsä ollenkaan. He ovat suloisia kuin hahtuvat, ohuita ja kevyitä kuin sellainen ensi nuoruus, jota kukaan ei ole koskaan elänyt.
      Viime aikoina olen monina iltoina hakeutunut varta vasten portaikon tienoille vain iloitakseni heidän hohdostaan. He eivät huomaa minua, mutta kun he kulkevat – karkeloivat! ohitseni ja kerjäläisten ohi ja ohi sinivöisen ritarin prameuden, heidän ympärillään väreilee toivo ja tuulahtaa kevään henki niin raikkaana kuin mitään ei olisi vielä milloinkaan menetetty.

Tainaronin ovat lukeneet myös ainakin Morre, Satu, Elma Ilona, Hreathemus ja Sara. Hurjan hienosti kahdesta lukukerrastaan Tainaronin parissa ja kirjan kirjemuodosta on kirjoittanut Ohikulkija -blogissa Eeva Hallivuori.

P.S. Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen sääntönä oli haastaa haastajansa ja lisäksi joku uusi haastettava. Haastoin siis Tintin ja Poplaari-blogin Pekan lukemaan kotimaisia kirjailijoita, joita kohtaan minulla itselläni on ennakkoluuloja, eli Jari Tervoa ja Anja Snellmania. Ei aikarajaa :)

Leena Krohn: Tainaron. Teos, 2006 (1. painos 1985). Kuvittanut Inari Krohn. 138 s. ISBN 951-851-054-7. Lainattu kirjastosta.

Emmanuel Carrère: La moustache (Viikset)

Näin jokunen vuosi sitten ranskalaisen Emmanuel Carrèren romaaniin La moustache (1986, suom. 2002) perustuvan elokuvan ja innostuin nyt sitten lukemaan kirjankin.

Tarinan idea viehätti jälleen. Päähenkilö, mies, jolla ei ole kirjassa nimeä, ajaa hetken mielijohteesta pois nenänalustaansa vuosia koristaneet viikset. Hän odottaa jännittyneenä, mitä vaimo, ystävät ja työtoverit sanovat uudesta lookista... mutta kukaan ei sano yhtään mitään. Paljastuu, että kenenkään muun mielestä hänellä ei ole koskaan ollutkaan viiksiä.

Tämän probleeman ympärille rakentuu koko kirja. Onko mies joutunut vaimonsa pahanilkisen kepposen kohteeksi? Onko hän tulossa hulluksi? Onko vaimo tulossa hulluksi? Mikä on totuus viiksistä? Jos mies on erehtynyt viiksiensä suhteen, miten hän voi luottaa siihen, että mikään, mitä hän luulee todeksi, on totta?

Vähemmästäkin tulee vainoharhaiseksi. Kirja seuraa miehen tuskaista järkeilyä yhä syvemmälle epätietoisuuden syövereihin. Välillä saman asian pyörittely sivutolkulla kävi pitkäpiimäiseksi, mutta ihmeen hyvin tämä yhden kysymyksen romaani säilytti jännitteensä loppuun asti. Lukija ei voinut kuin kärvistellä päähenkilön kanssa pelottavan epävarmaksi muuttuneessa maailmassa.

Olisi mielenkiintoista nähdä elokuva uudestaan. Kirjan jännite rakentuu sille, että lukija ei tiedä, miten asiat todella ovat. Tapahtumat kerrotaan miehen näkökulmasta, mutta ovatko hänen havaintonsa ja päätelmänsä totta vai häiriintyneen mielen tuotosta? Muistan, että elokuvassa oli läsnä tämä sama epätietoisuus siitä, miten asiat todella ovat, mutta olisi kiinnostavaa analysoida, miten se oli käytännössä toteutettu ilmaisumuodossa, jossa katsoja näkee tarinan tapahtumat "omin silmin".

Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2002 Liken kustantamana. Suosittelen psykologisen pyörittelyn ja paranoian ystäville!

Kirja on luettu myös blogeissa Nulla dies sine legendo, Koko lailla kirjallisesti ja Kertomus jatkuu.

Emmanuel Carrère: La moustache. P.O.L., 1986. ISBN 2-86744-057-2. 186 s. Lainattu kirjastosta. Suom. Viikset, Like, 2002.

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Annika Idströmin romaanilla Veljeni Sebastian (1985) on uteliaisuutta kutkuttava nimi ja kansi. Millainen on tämä Sebastian ja mitä hänen veljensä aikoo hänestä kertoa? Onko Sebastian veljeään vanhempi vai nuorempi? Onko kannen selin katsojaan seisova poika Sebastian vai hänen veljensä, kirjan kertoja? Millainen on veljesten suhde? Tällaisia kysymyksiä pyörittelin mielessäni kirjaan tarttuessani, mutta ne jäivät vaille vastausta, sillä kirja ei ollutkaan uumoilemani veljessuhteen kuvaus eikä Sebastian edes ollut päähenkilön veli.

Kirjan päähenkilö on Antti, huippuälykäs varhaiskypsä 11-vuotias. Antti elää kaksin äitinsä Kaarinan kanssa ja havainnoi maailmaa omintakeisella tyylillään lähes pakkomielteisesti muistiinpanoja tehden. Fiksuuteensa vetäytyvän yksinäisen pojan ajatuksissa ja teoissa on ripaus huvittavaa pikkuvanhuutta, mutta paljon enemmän kyynisyyttä, kovuutta ja julmuutta, jotka saavat olon epämukavaksi. Antin hahmo yhtä aikaa kiehtoo ja kammottaa. Ei kai tällaisia lapsia ole - tai ehkä sittenkin on?

Älyltään Antti on ehkä ikätovereitaan edellä, mutta tunnepuolella ei kaikki ole ihan kunnossa. Antin ja hänen äitinsä suhde on toisaalta lähes symbioottisen läheinen, toisaalta valtapeliä, jossa lapsi ei ole juurikaan viattomampi kuin aikuiset, vaan osaa tietoisesti tahtoa pahaa ja kykenee sitä myös tekemään. Tarinan edetessä Antin, Kaarinan ja tämän uuden miesystävän Mikan välille kehkeytyy outo kolmiodraamamainen perhekuvio. Kun soppaan sotketaan vielä väkivaltaa, päihteitä, koulukiusaamista, henkirikoksia, huostaanottoja ja vilkasta mielikuvitusta, en oikein enää tiedä, jaksanko antaa inhotuksen kasvaa vai lakkaanko vain kiinnostumasta.

Luulen, että olisin mieluummin lukenut kirjan, joksi Veljeni Sebastiania kuvittelin, kuin sen, joka se oli. Romaani on varmasti kirjallisesti ansiokas - ainakin se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana - ja mielenkiintoista lukemista dysfunktionaalisista perhesuhteista, väkivallan dynamiikasta tai psykologisesti häiriintyneiden lasten mielenmaisemasta kiinnostuneille lukijoille, mutta minun tikkataulustani kirja meni vähän ohi.

Annika Idström: Veljeni Sebastian. WSOY, 1985. 169 s. Vanhempien kirjahyllystä.