Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944

Maanantai 8. kesäkuuta

Ensimmäinen päivä, jolloin todella tunnen olevani lomalla. Säihkyvä sää, niin raikas eilisen ukkosen jälkeen. Linnut piipittävät. On sellainen aamu kuin Paul Valéryn teoksessa. On myös ensimmäinen päivä, jolloin pidän keltaista tähteä. Ne ovat nykyisen elämän kaksi näkökohtaa: kuulaan aamun raikkaus ja kauneus ja nuoren elämän alku, ja niitä vastassa keltaisen tähden edustama barbaarisuus ja pahuus.

Keltaisen tähden rintaansa kiinnittänyt Hélène Berr oli kesällä 1942 kahdenkymmenenyhden. Pariisilainen opiskelijatyttö oli alkanut pitää päiväkirjaa aiemmin keväällä, kun maailma hehkui vielä kauneutta, mutta ilmassa alkoi tuntua nouseva uhka. Päiväkirjan sivut täyttyvät seuraavan parin vuoden aikana välillä tiuhaan, välillä harvemmin. Tiistai 15. helmikuuta 1944 jää Hélènen viimeiseksi merkinnäksi.

Hélène Berriä ei voi olla vertaamatta Anne Frankiin. Hélène on päiväkirjaa pitäessään Annea vanhempi, jo aikuinen, ja kirjoittaa tätä analyyttisemmin, kirjallisuuden opiskelijana usein myös lukemaansa tukeutuen ja viitaten. Salaisen siiven sijasta Berrien perhe jatkaa elämäänsä Pariisin-kodissaan sodan aikanakin. Päiväkirjan alkupuolella sota ei vielä ole läsnä joka hetkessä: Hélène opiskelee Sorbonnessa, nauttii kirjoista ja musiikista, rakastuu. Mutta vähitellen juutalaisiin kohdistuvat rajoitukset ja uhat kiristyvät yhä tiukemmin myös Berrien ympärille. Hélènen vanhemmat sisaret pakenevat Pariisista, isä vangitaan. Vaino muuttuu yhä käsinkosketeltavammaksi ja arki jatkuvan pelon sävyttämäksi.

Minua kosketti päiväkirjassa se, miten vahvasti Hélène jaksaa kaikesta näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan huolimatta uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Häntä liikuttavat tuntemattomien myötätuntoiset katseet kaduilla ja metrossa; niistä välittyvä ”tietoisuus yhteenkuuluvuudesta totuutta kunnioittavien miesten ja naisten kesken”, jossa ”kyse ei enää ole pinnallisista eroista rodun tai uskonnon tai yhteiskuntaluokan tasoilla – en ole koskaan uskonut niihin – vaan liittoutumisesta pahuutta vastaan ja kärsivien uskonyhteydestä”.

Vasta vuoden 1943 lopulla merkintöihin hiipii yhä synkkenevää toivottomuutta. Uudenvuodenaattona Hélène parahtaa, ”miten nopeasti moraali ja ihmisyyden kunnioitus katoavat sen jälkeen kun tietty raja ylitetään”. Tammikuussa 1944 sävy on riipaisevan lannistunut:

Aivan varmasti hyvää elämää ja onnellisuutta löytyy yhä muista tämän maailman osista ja sitä on tarjolla myös minulle, jos vielä elän, sekä tietenkin muille. Mutta minusta ei koskaan häviä tunne elämän arvottomuudesta tai ei ainakaan tunne ihmisen pahuudesta, valtavasta voimasta, jollaiseksi alkukantainen häijyys voi paisua heti kun se herätetään.

Läpi koko päiväkirjan Hélèneä piinaa ajatus siitä, että ihmiset eivät todella tiedä, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä siksi välitä riittävästi. Uhrin asemaan alistuminen tuntuu hienostuneisuuteen kasvatetusta, kauneutta ja sivistystä janoavasta nuoresta naisesta kiusalliselta, jollakin tavalla raukkamaiselta, mutta luovuttamiselta tuntuu vaikeneminenkin.

Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät. Ja minä yritän aina ponnistella pystyäkseni kertomaan. Koska se on velvollisuus ja ehkä ainoa velvollisuus, jonka pystyn täyttämään. On ihmisiä, jotka tietävät ja ummistavat silmänsä, enkä minä saa heitä vakuuttumaan, koska he ovat kovia ja itsekkäitä eikä minulla ole vaikutusvaltaa. Mutta sitten ovat muut eli ne, jotka eivät tiedä ja joilla ehkä on kylliksi sydäntä ymmärtää, ja heihin minun pitää vaikuttaa.

Tämä kertomisen halu ja pakko nousee päiväkirjassa vähitellen yhä tärkeämmäksi. Kirjan alkupuolella, vuonna 1942, monet merkinnät tuntuu olevan kirjoitettu Hélèneä itseään varten, muistin tueksi. Seuraavana vuonna kirjoituksiin tulee monen kuukauden tauko. Kun Hélène syksyllä 1943 tarttuu uudelleen kynään, häntä ajaa entistä vahvemmin tarve tallentaa kokemansa muille. Hän luovuttaa päiväkirjan sivuja säännöllisesti perhettä vuosia palvelleelle Andrée Bardiaulle, jotta tämä säilyttäisi ”jotain minusta ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa.”

Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944. Tammi, 2009. Suom. Erkki Jukarainen. Ranskankielinen alkuteos Journal d'Hélène Berr, Editions Tallandier, 2008. 252 s. Saatu.