Markus Nummi: Kadonnut Pariisi

Markus Nummen Kadonnut Pariisi (1994) nökötti pitkään hyllyssäni odottamassa sopivaa lukuhetkeä ja pääsi vihdoin käsittelyyn lukumaratonilla. Olin jo monesti herkutellut mielessäni kirjan idealla: mitä jos Pariisin todettaisiin kadonneen? Paljon herkullisia ajatusleikkejä aiheesta irtoaakin. Aluksi Pariisin katoamista epäilevät vain harvat, sitten yhä useampi:

Ensin ihmiset nauroivat asialle. He tiesivät käyneensä Pariisissa, opiskelleensa Pariisissa, työskennelleensä Pariisissa. Mutta kun he nyt tarkemmin ajattelivat asiaa, heidän oli myönnettävä, ettei heillä ollut mitään kokonaiskuvaa Pariisista. He muistivat hotellin, asuntolan, huoneiston ja talon, jossa olivat asuneet. He muistivat lähikaupat, metroaseman jolta he olivat menneet yliopistolle, työpaikalle, oopperaan tai elokuviin. He muistivat rakennuksen, jossa he olivat työskennelleet, opiskelleet, syöneet lounasta. He saattoivat muistaa jonkin teatterin, hautausmaan, jonkin jazzklubin, museon, jonkin korkealle taivaalle kohoavan monumentin. Mutta miten nämä kaikki havainnot liittyivät toisiinsa? Kaikkien niiden yhdistäminen Pariisiin tuntui yhtäkkiä mielivaltaiselta.

Pariisiin sijoittuvilla kirjoilla on erityinen paikkansa sydämessäni. Nummen käsittelyssä Pariisissa ei liikuta niissä kaikkein pariisilaisimmissa tunnelmissa – eipä tietenkään, kun aiheena on nimenomaan se, ettei koko kaupunkia (enää?) ole. Tästä poissaolon mahdollisuudesta aukenee mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, miten paljon loppujen lopuksi voimmekaan luottaa historiankirjoitukseen, näkemäämme ja lukemaamme, edes omaan kokemukseemme. Kuten joku kirjassa toteaa, "maailma koostuu vailla mitään absoluuttista suuntaa kiitävistä hiukkasista, vääjäämättömistä sattumista tai sattumanvaraisista vääjäämättömyyksistä. Siksi seurausten syyt voivat olla kovin kummallisia." Ja toinen: "Koska samat nimitykset säilyvät, ei huomata että asiat muuttuvat."

Pariisin arvoituksen ihmettelyn tiimoilta kirja seuraa kohtalaisen monen henkilön edesottamuksia. Tykästyin söpöön romanssiin Helsingin yliopiston kirjastonhoitajan Elinan ja vahtimestari Johanneksen välillä. Ruotsalaista TV-dokumenttisarjaa tekevän kuvausryhmän seurassa sen sijaan paikoin pitkästyin hieman: Kadonneen Pariisin vahvuudet eivät ole niinkään syväluotaavassa henkilökuvauksessa kuin kutkuttavan kekseliäissä "mitä jos" -pohdinnoissa.

Nummen tyylistä pidin. Teksti kulkee pakottoman tuntuisesti ja sitä höystää sympaattinen, itsestään numeroa tekemätön huumori. Tältä(kin) kirjailijalta haluaisin lukea muutakin, vaikka luulen, että ainakin Finlandia-ehdokas Karkkipäivä (2010) on tätä Nummen esikoista joltisenkin synkempi aiheeltaan.

Kirjasta muualla: Zephyr ei ihastunut, Jennikin hämmentyi.