Anja Snellman: Aura

Usutin itseni lukemaan jotain Anja Snellmanilta Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteen rohkaisemana. Haasteen ideana on lukea ”kuusi kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi”, ja minä päätin tarttua tähän kokeilemalla kuutta suosittua suomalaiskirjailijaa, joita kohtaan minulla on ennakkoluuloja. Snellman sai kunnian olla kuusikosta ensimmäinen.

Pienoisromaani Aura (2000) saa alkusysäyksensä, kun kertoja, menestynyt kirjailija, perii pahvilaatikoittain runoja kuolleen naisen jäämistöstä. Nainen oli Aura Aula, lahjakas kirjoittaja, jonka kanssa kertoja parikymmentä vuotta aiemmin kävi kirjallisia keskusteluja. Molemmat halusivat kirjailijoiksi, mutta vain toinen menestyi: Auran runot jäivät pöytälaatikkoon. ”Oletko muuten ajatellut että menestyksestä menetykseen on vain yhden kirjaimen matka”, kirjailija muistaa Auran sanoneen.

Kaurasen teksti on kaunista, pakenevissa sanoissa ja muistin lokeroissa viipyilevää. Kertoja muistelee ystävyyttään Auran kanssa, omalaatuisen naisen, joka oli ihmissuhteissaan yhtä aikaa vetäytyvä ja ripustautuva ja kirjoittamisessaan yhtä aikaa ehdoton ja epävarma. Samalla kertoja muistelee omaa kirjailijantietään. Miksi menestys osui hänen kohdalleen, miksi ei Auran? Rivien välistä kuultaa hämmennys ja jonkinlainen pettymys, ehkä huono omatuntokin. ”Me olimme opettaja ja oppilas, oppilas ja opettaja. Sellainen sopimus on aina riski. Se on sitoutumista mahdottomaan, tunnustuksen allekirjoittamista ennen rikosta.”

Arvoituksellisen Auran lisäksi mukana kulkee toinen kirjoittajasisar: Sylvia Plath. ”Sairastuin Plathiin kun olin 15”, kirjailija kertoo, ja yliopistossa ”päätin pukeutua mustiin kunnes esikoisteokseni tai ensimmäinen Plath-käännökseni ilmestyisi”. Romaanin Plath-ulottuvuudet saattoivat mennä minulta vähän ohi, sillä tietämykseni kirjailijasta rajoittuu vuosia sitten luettuun Lasikellon alla -kirjaan. Se teki kyllä vaikutuksen, mutta veikkaan, että tosifani löytäisi Aurasta paljon enemmänkin viittauksia Plathiin ja tämän runoihin.

Kirjoittavien naisten lisäksi keskeisenä hahmona kirjassa häilyy kertojan isä, karjalainen kauppamies, viinaan menevä. Oikeastaan pidin Aurassa ehkä eniten juuri näistä jaksoista. Menneisyys tuli niistä läpi jotenkin väkevämmin, elävämmin kuin paperintuoksuisemmista ja hajanaisemmista Aura-muistoista. Kirjan pohdinnat kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta ovat kyllä mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä (hyviä lainauksia Paulan blogissa!), mutta jotenkin Auran hahmo ja viesti jäivät minulle ehkä sittenkin vähän etäisiksi. Kirjan takakansi lupaa, että ”vähitellen kirjailija ymmärtää, mitä lahjakas Aura Aula, ikuinen pöytälaatikkorunoilija, oli halunnut testamentillaan hänelle sanoa”. Minä en ole ihan varma, ymmärsinkö.

Miten siis kävi Snellman-ennakkoluulojen? Romaanina Aura oli jotenkin pienimuotoisempi, mietteliäämpi ja vähemmän ”shokeeraava” kuin millaiseksi olin Snellmanin tekstejä kuvitellut, mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, kirjailijan tuotantoon mahtuu monenlaista. Lopullisen mielipiteen muodostamiseksi lienee siis luettava lisää tätä kovaa kotimaista. Hyvä alku joka tapauksessa!

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Hanna, Paula ja Booksy.