Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttären (1968) olin halunnut lukea jo pitkään, ja 24h-lukumaratonilla ryhdyin vihdoin tuumasta toimeen. Luin kirjaa ennen nukkumaanmenoa illan intensiivisen lukurupeaman päätteeksi, joten yön tullen alkoivat silmät jo lupsua, mutta se ei ollut Janssonin vika. Kuvanveistäjän tytär on ihana kirja.

Etukäteen olin kuvitellut Kuvanveistäjän tytärtä suoraviivaisemmaksi muistelmakirjaksi, mutta lukiessa ihastuin Janssonin tuokiokuvamaisiin lapsuusmuistoihin. Kirjan luvut ovat lapsen havainnon kokoisia – lapsen ilon, ihmetyksen ja joskus pelonkin. Lapsen näkökulma tuntuu välittömältä, aidolta, ja samalla Janssonin kertojanääni vastaa täysin mielikuvaani (aikuisesta) Janssonista ihmisenä, jossa yhdistyi jonkinlainen ikiaikaisen lempeä viisaus ja leikkisä, lapsenmielinen ilkikurisuus.

Kirjan tunnelma toi mieleeni Hannu Väisäsen lapsuusmuistelmat Vanikan paloissa ja Toisissa kengissä. Molemmissa kirjoissa perheen arki ja juhla suodattuvat paperille uteliaan, tarkkanäköisen lapsen – tulevan taiteilijan – kokemuksen ja mielikuvituksen kautta. Janssonin maailma on kyllä lämpimämpi ja turvallisempi kuin Väisäsen aika karu kasarmiarki. Pikku-Toven taiteilijavanhemmat ovat boheemin huolettomia, mutta perhekuvauksista huokuu rakkaus ja välittäminen, yhtä köyttä vetäminen.

Kodin lisäksi kertomuksissa liikutaan paljon luonnossa. Mereltä ja metsästä löytyy pieniä ihmeitä, niiden maisemiin tarttuu satumaista, taianomaista hohtoa. Luonnon ilmiöt muuttuvat eläviksi: "Nyt minä kuulin lumen. Se putoili pehmeästi ja uhkaavasti, kuiskaten ja kahisten, ja yhdessä nurkassa se oli ryöminyt sisään lattialle."

Yksittäisistä kertomuksista minulle ovat jääneet parhaiten mieleen juuri "Lumi", jonka jälkeen tekee mieli lukea Taikatalvi, ja ihanat taiteilijakotikuvaukset "Juhlimisista" ja "Joulu", jotka ovat täynnä ihmettä ja kauneutta ja tunnelmaa.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Liisa, Jaana, Ideanus, Kirjakko, Jenni, Elma Ilona ja Helmi K.