Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014) sisältää tragikoomisia tarinoita ei-niin-kovin-pullantuoksuisista äideistä ja heidän tyttäristään.

Kokoelman kahdeksan novellin äidit ovat, kuten kirjan nimestä voi päätellä, erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Yksi hurahtaa kiertävän pölynimurikauppiaan matkaan, toinen hylkää vauvansa synnytyslaitokselle. Novellien tarinat ovat pohjimmiltaan aika surullisia, mutta vaikeuksien ja haikeuksien seassa vilkkuu myös nauru ja lämpö.

Tykästyin heti kokoelman ensimmäiseen novelliin, Matkalla äidin kanssa. Äidin ja tyttären roolit kääntyvät päälaelleen, kun vastuuntuntoinen Leeni-tytär joutuu kaitsemaan huithapeliäitinsä perään. Pöyliön absurdiin kallistuva huumori kukkii elämänhaluisen ja estottoman äidin edesottamuksissa, ja samalla lukija jakaa Leenin huolen ja kiusaantuneisuuden.

Huumori ja suru yhdistyvät myös novellissa Kellonkissaniitty. Tarinasta, jossa tytär anastaa äitinsä ruumiin ruumishuoneelta toteuttaakseen tämän viimeisen toiveen tulla haudatuksi kotiseudun niitylle, muodostuu hurja mustan huumorin värittämä road trip. Meno on vauhdikasta, mutta kaiken kohelluksen alla tarina koskettaa.

Kolmas suosikkini oli Side. Siinä murrosikäinen Miina lähtee äidin ja isoäidin kanssa isoäidin uudelle huvilalle. Reissun aikana vasta aikuisuuden kynnyksellä oleva Miina osoittautuu perheen aikuisia aikuisemmaksi. Novellissa toistuvat teemat, joita käsitellään kokoelman muissakin novelleissa: matkanteko äitien ja tyttärien kesken, äitien heikkouksia paikkaavat tyttäret, pettymysten ja kiintymyksen kiikkulauta.

Novelleja lukiessa pitää olla oikeanlaisella lukutuulella ja malttaa keskittyä kuhunkin tarinaan omana kokonaisuutenaan, mikä ei aina ole aivan helppoa. Minä tulin taas puolivahingossa lukea posottaneeksi monta novellia putkeen, ja tarinoiden temaattinen samankaltaisuus alkoi tuntua ehkä jo vähän liialliseltakin. Toisaalta se teki kirjasta tasapainoisen kokonaisuuden, mutta mietin, olisiko mukaan mahtunut vielä jokin aivan erilainen näkökulma äitiyteen.

Pölynimurikauppias on Sari Pöyliön esikoisnovellikokoelma. Ei hullumpi avaus!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena Kustannus, 2014. 166 s. Saatu arvostelukappaleena Atena Kustannukselta. PDF, luettu kännykällä.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat keränneet blogeissa sankan fanijoukon. Minä en tapojeni mukaan ole uutuuksien aallonharjalla, mutta viime vuonna ilmestynyt Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) pääsi vihdoin lukuvuoroon täälläkin.

Viime syksynä viihdyin mainiosti Arianna de Bellisin seurassa tutkimassa Kuolemaa sypressin varjossa (2012). Sama aisteja kutkutteleva, Italian makuja, näkyjä ja tunnelmia huokuva kerronta jatkui sarjan toisessakin osassa. Tällä kertaa Ariannan selvitettäväksi lankeaa roomalaisen assyriologi Laura Lucarellin murha, ja yliopistoväen lisäksi juttuun sekaantuu poliitikkoja, anarkisteja ja kansalaisaktivisteja.

Edellisen kirjan kohdalla moitiskelin hieman sitä, että dekkariksi kirja ei ollut kovin jännittävä, ja koin sen henkilögallerian vähän sekavana. Näiltä osin Kosto ikuisessa kaupungissa oli minusta ensimmäistä osaa parempi. Murhamysteeriin sekaantuneet sivuhenkilöt jäävät edelleen leveällä pensselillä sudituiksi, mutta jotenkin innostuin heistä enemmän kuin edellisen kirjan hahmoista. Kirja tuntui myös himpun verran edellistä jännittävämmältä, vaikkei herkkähermoisenkaan lukijan tälläkään kerralla tarvitse pelätä yöunien menetystä.

Arianna on hauska päähenkilö. Neitietsivämäisen nokkela contessa hallitsee niin karatepotkujen, puhallusputkiammunnan kuin suussasulavan munakoisogratiininkin salat. Rikas, kaunis ja älykäs moniosaaja on liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta jotenkin hahmo on silti sympaattinen, ei ärsyttävä. Tarinan mittaan lukijalle sirotellaan jälleen tihenevään tahtiin vihjeitä Ariannan uskomattomasta menneisyydestä. Salaisuuksien verho jatkanee raottumistaan seuraavissa osissa...

Summa summarum, kovaksikeitettyjen yhteiskunnallisten dekkarien ystäville Arianna de Bellis -kirjoissa lienee hieman liikaa purppuranpunaisia auringonlaskuja Villa Borghesen yllä ja nautinnollisia siemauksia täyteläistä punaviiniä, mutta mukaansatempaavien esteettis-eskapististen viihdedekkareiden saralla Vera Vala osoittaa jälleen osaavansa asiansa.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus, 2013. Saatu arvostelukappaleena.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan on yksi niistä kirjailijoista, joita olen aikonut lukea ties miten kauan, mutta en jostain syystä ole tullut lukeneeksi. Tilanne tuli nyt korjattua Makeannälällä (2012, suom. 2013).

Mielikuvissani McEwanin kirjat ovat vakavia ja raastavia. En tiedä, pitääkö tämä paremmin paikkansa miehen muiden kirjojen kohdalla, mutta Makeannälkä oli jollakin tapaa ”viihdyttävämpi” kirja kuin olin kuvitellut: jännärimäisempi, juonenkäänteillä ja lukijan odotuksilla leikittelevä. Vaikka romaani sijoittuu kylmän sodan, vakoilun ja petosten maailmaan, se pikemminkin tanssahtelee näiden aiheiden reunoilla kuin möyrii niiden mustimmissa syövereissä.

Alussa en tosin ollut aivan varma, mihin kirja minua vie. Heti ensimmäisellä sivulla tapasin Serena Fromen, nopeaälyisen nuoren Cambridgen kasvatin, mutta todella liikkeelle tarina tuntui lähtevän vasta, kun vastavalmistunut Serena rekrytoitiin Iso-Britannian tiedustelupalvelun leipiin.

Serenan kohtaama kulissientakainen MI5 oli mielenkiintoinen miljöö. Tiedustelupalvelun arjessa ei juuri nähdä helikoptereista hyppiviä jamesbondeja, vaan Serenan ja muiden nokkimisjärjestyksen alimmaisten työntekijöiden päivät täyttyvät mappien kärräämisestä kerroksesta toiseen. Ah, mitä 1970-luvun ajankuvaa: toimistokolossin alimmissa kerroksissa kirjoituskonetta naputtavat naiset, ylimmissä tupakkaa sauhuttelevat miehet ja modernit muoviset kuppituolit...

Ennen pitkää Serena kuitenkin saa yläkerrasta tehtävän. Lukemista rakastava nuori nainen kutsutaan mukaan operaatioon, jossa kirjallisuus valjastetaan osallistumaan kylmän sodan ideologiseen asemasotaan. Operaatio vie Serenan nuoren kirjailijan Tom Haleyn luo, ja eipä aikaakaan, kun tunteet tunkeutuvat sotkemaan työntekoa.

Makeannälkä vilisi kirjallisia viitteitä, joista monet eivät sanoneet minulle paljoakaan, mutta saivat minut kirjaamaan muistiin liudan Serenan lukemia mielenkiintoisilta kuulostavia kirjailijoita. Muutenkin yksityiskohtia riitti. Tarinan taustalla kuplivat maailmanpolitiikan koukerot, öljykriisi, kaivostyöläisten lakot, luokkayhteiskunta, hippiaate, rock-musiikki ynnä paljon muuta. Ajankuva kiehtoi, vaikka välillä tuntui, että McEwan sirotteli 1970-luvun brittiyhteiskunnan ilmiöitä tarinaan jotenkin pikakirjoituksenomaisesti, kuin jättäen lukijan tehtäväksi rakentaa niistä etukäteistietämyksensä perusteella kokonainen maailma.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Serenasta. Toisaalta pidin päähenkilöstä, joka oli älykäs, itsevarma nuori nainen, toisaalta hahmo tuntui välillä kummalliselta ja epäuskottavalta. Eniten hämmästelin Serenan miessuhteita. Ne alkoivat tuosta vain ilman, että minä lukijana oikein käsitin, mitä Serena miehissään näki. Esimerkiksi ensikohtaamisellaan Tom Haleyn kanssa Serena kuvailee miehen olevan pieni, kumara, tyttömäisen solakka ja kalvakkaihoinen, eivätkä parin välillä tunnu säkenöivän mitenkään erityiset kipinät – mutta heti perään Serena ryhtyy fantasioimaan miehen napakarvoista. Tuntui myös hiukan erikoiselta, että Serenan kaltainen fiksu ihminen asetti uransa niin huolettomasti vaakalaudalle miehenkipeydellään.

Serenan luonne ja käytös saavat kyllä aikanaan selityksensä. McEwanin lukijalle sirottelemat epäilyksen siemenet pitivät ainakin minut varpaillani tarinan edetessä, kun mietin, mitä totuuksia vakoilun ja vastavakoilun kulissien takaa mahtaakaan paljastua, ja yllätykset jatkuivat loppuun asti. Mukava lukukokemus siis, ja tartun varmasti toistekin McEwaniin.

Ian McEwan: Makeannälkä. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth, 2012. Suom. Juhani Lindholm. Kannen kuva Chris Frazer Smith, kannen suunnittelu Suzanne Dean. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito

Päivi ja Santeri Kannisto ovat eläneet jo vuosia nomadeina maailmalla, vailla vakituista osoitetta, työpaikkaa ja monia muita nykyaikaisen länsimaisen elämän itsestäänselvyyksiä. Kirjassaan Vapaana elämisen taito (2014) pariskunta valottaa ajatuksiaan siitä, mitä heille merkitsee vapaana eläminen ja mitä se vaatii ja antaa.

Luin kirjaa yhtä aikaa kiinnostuneena ja epäileväisenä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut oravanpyörästä irrottautumisesta, kiireettömästä elämästä vailla aikatauluja ja velvollisuuksia? Kannistojen ratkaisu jättää taakseen turvallisen sovinnainen arki ja heittäytyä elämän kannettavaksi kiehtoo. Kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta vain nakata rinkka selkään ja kääntää kokka kohti uusia ilmansuuntia sen mukaan, missä elämä milloinkin vaikuttaa mukavimmalta tai mielenkiintoisimmalta.

Samalla moinen elämäntyyli ärsyttää. Eikö tuollainen elämä ole pilvilinnojen rakentelua, vastuun pakoilua? Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki tekisivät samalla tavalla? Ja eikö jatkuvaan muutokseen ennen pitkää väsy? Entä mitä sitten, jos jokin menee pieleen? Ovatko globaalit nomadit tosiaan valmiita hyväksymään myös valitsemansa vapauden kääntöpuolet?

Kannistot kyllä tarjoavat vastauksia näihin kysymyksiin. Vaikka kirjan pohdinnat vapauden olemuksesta ja käytännön toteutuksesta tuntuvat välillä kovin idealistisilta ja epärealistisilta, Kannistojen perustelut ajattelulleen ja valinnoilleen ovat enimmäkseen johdonmukaisia. Kyllä, yhteiskunnan kahleista voi irrottautua, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että samalla irrottautuu yhteiskunnan suomasta turvasta. Kyllä, jokaisen pitäisi saada tehdä omat valintansa, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että muiden valinnat voivat olla toisenlaisia kuin omamme. Kyllä, vapaus on myös vastuuta.

Silti en aivan purematta niele kaikkia kirjan teesejä. Mietin ensinnäkin sitä, onko yksilön ylipäätään mahdollista kääntää täysin selkänsä yhteiskunnalle. Kannistot eivät tahdo äänestää, maksaa veroja tai käyttää julkisia palveluja, koska he eivät usko niiden edustaman järjestelmän mielekkyyteen. Matkoillaan maailmalla he tulevat silti väistämättä käyttäneeksi sähköä, kauppoja, busseja ja monia muita palveluja ja hyödykkeitä, jotka tavalla tai toisella aina nojaavat jonkinlaiseen ihmisten kehittämään järjestelmään yhteisten tarpeiden täyttämiseksi. On vaikeaa kuvitella, miten ihmisten yhteiselo tällä planeetalla toimisi, jos kaikki ryhtyisivät käytännössä toteuttamaan Kannistojen kuvailemaa individualistista elämäntapaa.

Kannistot eivät myöskään näe mielekkääksi pyrkiä vaikuttamaan yhteiskuntaan, sillä heidän mielestään ”epäkohtia ei korjata lainsäädännöllä, hallinnolla eikä pakkokeinoilla”. Sen sijaan yksilöiden pitäisi pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin he todella voivat vaikuttaa eli itseensä ja lähiympäristöönsä, sillä ”yksilöt toimivat keskenään paljon tehokkaammin kuin mikään hallintokoneisto”. Samaan hengenvetoon kirja kuitenkin kysyy, ”miksi asioita ei voisi hoitaa laajemmassa mittakaavassa samoin, keskustelemalla ja sopimalla”. Jäin pohtimaan, eikö yhteiskunnissa ole kysymys juuri siitä: asioiden sopimisesta laajemmassa mittakaavassa. Missä kohdin ”hyvä” yhdessä sopiminen muuttuu ”pahaksi” yksilönvapauden rajoittamiseksi?

Kannistojen ihailema individualismi ja liberalismi edellyttävät luottavaista käsitystä ihmisestä olentona, jolla on tietoa, taitoa, halua ja arvostelukykyä tehdä ja toteuttaa järkeviä päätöksiä. ”Mikä tahansa valinta voi olla vapautta, jos se lisää itsemääräämisoikeutta, onnellisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseä eikä se vahingoita muita”, kirja toteaa. Kannatan, mutta samalla mieltäni jäytää pieni epäilys. Pystymmekö tosiaan arvioimaan tekojemme tarkoitusperiä ja seurauksia niin, että nämä periaatteet varmasti toteutuvat? Ja voimmeko luottaa siihen, että muut tekevät samoin?

Pohdin, miten arvioisin esimerkiksi sitä, milloin valintani vahingoittavat muita. Kannistot kehottavat muun muassa ostamaan ”halvinta ja sieltä mistä halvimmalla saat, sillä mitä enemmän rahaa käytät, sitä enemmän tuet kasvua ja kasvusta aiheutuvia haittoja”. Jos teen näin, mutta osoittautuu, että ostokseni on vaikkapa valmistettu kehitysmaisessa hikipajassa pakkotyövoimalla, enkö silloin vahingoita teollani muita? Tai jos minä ja kaltaiseni kieltäydymme rokotuksista, koska tieteelliset tutkimukset ”ovat aina riippuvaisia niiden rahoittajista ja tulokset sen mukaisia”, eikö ole mahdollista, että vahingoitamme valinnallamme muita siinä tapauksessa, että kritisoimamme tutkimukset osoittautuvatkin paikkansapitäviksi ja tartuntataudit alkavat rokotusten vähentyessä levitä? Yksilön valinnat vaikuttavat aina myös muihin.

Kannistojen kuvailema riippumaton, omaehtoinen elämä vaatii länsimaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan tottuneelta ihmiseltä paljon. Myönnän auliisti, että minulla ei riittäisi kantti eikä into. Vaikka ajatus elämästä palmupuun alla vapaana kalenterin orjuudesta kiehtoo, todellisuudessa en olisi valmis nomadielämän epävarmuuteen ja omavaraisuuteen. Minusta on loppujen lopuksi ihan mukavaa, että kasvoton vallankäyttäjä nimeltä yhteiskunta on katsonut hyväksi, että opin prosenttilaskua, vältyn poliolta ja voin soittaa palokunnan avuksi, jos kotini syttyy tuleen. Voisi ehkä ajatella, että minulle vapaus on myös vapautta vastuusta tietää ja hoitaa kaikki itse.

Pisteet siis Kannistoille siitä, että vaikka he itse ovat paljon radikaalimpia, he eivät esitä omaa elämäntapaansa ainoana oikeana. Kirjan jokaisen luvun lopussa tarjotaan käytännön vinkkejä niin ”isoihin” kuin ”pieniinkin” tekoihin niille, jotka haluavat kehittää vapaana elämisen taitoa omassa elämässään, mutta kuten Kannistot toteavat, kirja ei siitä huolimatta ”yllytä ketään seuraamaan jalanjäljissämme maankiertäjiksi, sillä maailmassa ei ole yhtä yksiselitteistä vapautta, joka tekisi meidät kaikki onnellisiksi”. 

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito. Atena Kustannus, 2014. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale. PDF, luettu kännykällä.

Pörssihai Leo ja muita alkuvuoden elokuvia

Alkuvuoden elokuvaelämyksiä! Parin viime kuukauden aikana olen käynyt poikkeuksellisen usein elokuvissa, joten olen kerrankin kartalla jopa joistakin uutuuselokuvista.

Casse-tête chinois (2013)

Tämän elokuvan näin itse asiassa jo viime vuonna, mutta se unohtui aiemmilta listoilta. Cédric Klapischin Casse-tête chinois on jatkoa samoista henkilöistä kertoville aiemmille elokuville Auberge espagnole (Espanjalainen kimppakämppä) ja Les poupées russes (Sinkkuuden huuma, uh mikä suomennos!). Päähenkilö Xavier on jättänyt taakseen opiskelijaelämän ja kolmenkympin kriisin, mutta nelikymppisen perheenisän elämä ei ole helppoa sekään. Klapischin elokuvissa minua tuppaavat rasittamaan ärsyttävät henkilöt ja hieman teennäisen tuntuiset juonikuviot, mutta toisaalta on virkistävää, että romanttisen ihmissuhdekomedian aineksiin sekoitetaan vähän ei-kaavamaisempaa twistiä.

Napapiirin sankarit (2010)

Mies oli nähnyt tämän Dome Karukosken elokuvan trailerin netissä ja halusi nähdä suomalaisen elokuvan. En odottanut suuria, mutta kaikkine kliseineen ja kökköine vitseineenkin elokuva olikin kohelluskomediagenrensä edustajana ihan mukiinmenevää katsottavaa. Pohjoisen eksotiikkaa ainakin löytyi!

The Wolf of Wall Street (2013)

Jos tästä elokuvasta puoletkaan perustuu todella tositapahtumiin, pörssihai Jordan Belfort eli 1980- ja 90-luvuilla melkoista elämää. Hurjaa menoa, hyvä elokuva.

La Bohème

Erilainen elokuvaelämys: taltiointi Giacomo Puccinin oopperan La Bohème esityksestä Salzburgin musiikkijuhlilla. Oli vähän outoa seurata oopperaa valkokankaalta, mutta toisaalta tällainen ”kevytversio” ei ollut hullumpi tapa simuloida aitoa elämystä. Live-esityksen tunnelmaa taltiointi ei toki tavoita, mutta minunlaiselleni noviisiamatöörille esimerkiksi äänen laatu oli aivan riittävä. Oli myös hauskaa, että laulajat pääsi näkemään läheltä, vaikka kuvaaja innostui minusta zoomailemaan välillä vähän liikaakin. Suurin pettymys esityksen suhteen oli lavastus ja puvustus, jotka oli tässä tulkinnassa siirretty 1800-luvulta nykyaikaan. Minä haluan oopperassa nähdä myös komeita lavasteita ja kauniita pukuja, en vain kulahtaneita arkivaatteita!

Philomena (2013)

Martin Sixsmithin tosipohjaiseen kirjaan (jonka on vastikään lukenut ainakin Norkku) ja  perustuva elokuva kertoo irlantilaisnaisesta, joka on viisikymmentä vuotta kaivannut aikoinaan adoptoitavaksi antamaansa aviotonta lastaan. Toimittaja Sixsmith alkaa auttaa Philomenaa lapsen jäljittämisessä. Koskettava tarina, ja sekä aina upea Judi Dench että Steve Coogan olivat pääosissa erinomaisia.

Saving Mr. Banks (2013)

Philomenaa ennen näytettiin tämän elokuvan traileri, joka sekin vaikutti mielenkiintoiselta: Maija Poppasen kirjoittaja P. L. Travers matkustaa Hollywoodiin neuvottelemaan Walt Disneyn kanssa kirjansa elokuvaoikeuksien myynnistä. Vastahakoisen, itsepäisen kirjailijan (Emma Thompson) ja innokkaan viihdemiehen (Tom Hanks) köydenvedosta syntyy mukava elokuva. Amerikkalaisella kaavalla mennään – kyseessä on sentään Disney-elokuva Disneystä – mutta sokeria ei ollut mukana liian suuri spoonful.

Supercondriaque (2014)

Ranskalainen uutuuskomedia. Tämä ei innostanut minua suoraan sanottuna yhtään – kärsin ennakkoluuloista ranskalaisten komedioiden suhteen – mutta katsottiinpa nyt kuitenkin. Hysteerisen luulosairaasta miekkosesta kertova elokuva juuri revitellyt nauruhermojani, muttei myöskään ollut niin huono kuin olin trailerin perusteella pelännyt.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kauniston Synnintekijä (2013) on näkynyt paljon blogeissa, ja minuakin kirja alkoi kiinnostaa sen verran, että tartuin Gummeruksen arvostelukappaletarjoukseen. Pappismiehen seikkailut keskiajan Ranskassa kuulostivat mielenkiintoiselta aihevalinnalta nuoren kotimaisen kirjailijan esikoiselle.

Mielenkiintoinen kirja olikin. Alkuun olin tosin epäröivissä tunnelmissa, sillä ensimmäiset luvut, joissa tutustutaan omapäisen aatelisneito Beatrixin räjähtävään intohimoon, jättivät minut hämmentyneeksi kirjan tyylilajista ja saivat minut epäilemään tulossa olevan tarinan ja sen henkilöiden uskottavuutta. Varsinaisen päähenkilön astuttua näyttämölle aloin kuitenkin sulaa, ja loppujen lopuksi matkasta Olavi Maununpojan seurassa Itämaan rannoilta keskelle Eurooppaa muodostui varsin viihdyttävä.

Eniten vaikutuin Kauniston rehevästä kerronnasta. Synnintekijän sivuilla herää eloon keskiaika kaikessa rumuudessaan ja rujoudessaan, sen hajut, maut, näyt ja koko maailmankuva. Kirjan kuvaileva, värikäs kieli möyhentää historiallisen miljöön tarjoamaa maaperää antaumuksella ja tarjoaa eläydyttävää kaikille aisteille. Joskus vastaan tulee tavernojen herkullisina höyryäviä mausteisia lihapatoja ja ylhäisön ylellisesti kahisevia samettiviittoja, useammin tosin liassa kylpevien kaupunkien kuhinaa ja kurjuuden kukistamien kylien löyhkää.

En ole suuri historiallisten romaanien harrastaja tai keskiaikafani, mutta oli todella mielenkiintoista lukea elämästä 1400-luvun Euroopassa. Kaunisto onnistui minusta upottamaan tarinaan paljon tietoa kuvaamastaan aikakaudesta ilman liiallista infodumppauksen vaikutelmaa. Koska Olavi Maununpoika, Olaus Magnus, oli itsekin muukalainen ja tarkkailija, lukija pääsi hänen seurassaan ihmettelemään milloin mitäkin vieraiden maiden tapoja, esineitä ja seutuja. Erityisen mielenkiintoista oli lukea kirjan Pariisi-kuvauksia ja kuvitella, miltä tutut paikat tuohon aikaan näyttivät. Ja ruoka minua kiinnostaa aina!

Nautin siis kirjan aistillisesta kerronnasta, mutta mitä ruumiin nautintoihin ja kurimuksiin tulee, taidan olla sen verran siveyden sipuli, että Synnintekijä meni minuun makuuni välillä jo vähän yli. Nuoren papin kamppailu hengellisen kilvoittelun ja lihan himojen ristipaineissa oli tärkeä osa tarinaa, mutta Olaus tuntui tosiaan olevan retkillään melko lailla viettiensä vietävissä. Hyllyviä rintoja, suonikkaita kaluja ja karvaisia kivespusseja tuli vastaan ällistyttäviä ja jo hieman vaivaannuttavia määriä.

Vaikka seksuaalisuus näyttäytyi kirjassa melkoisen irvokkaana, miesten ja naisten suhteet ja roolit olivat toisaalta Synnintekijässä mielenkiintoinen teema. Kirjassa kohdattiin vahvoja naisia, jotka teoillaan ylittivät sukupuolensa ahtaat rajat, mutta toisaalta lukija katseli maailmaa kirkon opit ja yhteiskunnan sovinnaisuussäännöt viimeistä piirua myöten sisäistäneen päähenkilö Olavin silmin. Matkan varrella Olavi joutui kyseenalaistamaan käsityksiään, mutta miehen mietteistä välittyi hyvin, miten vaikeaa on käsittää toisenlaisia tapoja nähdä ja ajatella kuin ne, joita on ennen pitänyt ainoina mahdollisina.

Kirjan loppu petaa selvästi jo jatko-osaa. Saapa nähdä, minne Olavin oppivuodet Kalmantanssissa (2014) miestä vievät.

Milja Kaunisto: Synnintekijä. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale Gummerukselta. E-kirja, luettu kännykällä.

Anna Gavalda: Billie (Lempi ei ole leikin asia)

Anna Gavaldan Billie (2013) eli juuri suomeksi ilmestynyt Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, 2014) oli mieleenpainuva kirjaostos, sillä sain siihen joulukuisella Pariisin-reissulla omistuskirjoituksen itse kirjailijalta. Mahtavaa! Gavalda on suosikkejani ranskalaisista kirjailijoista, vaikka kuten jo tuossa aiemmassa postauksessa tuumasin, joistakin hänen kirjoistaan olen pitänyt enemmän ja toisista vähemmän.

Lukukokemukseni Billien parissa taitaa asettua jonnekin sinne keskivaiheille. En ihastunut kirjaan aivan yhtä suurella innolla kuin etenkin Gavaldan novelleihin, mutta eipä se jäänyt keskenkään, kuten edellisen eli Lohduttajan kanssa kävi. Oikeastaan tuntuu, että nyt pari päivää kirjan jälkimakua tunnusteltuani pidän siitä enemmän kuin itse lukemisen aikana.

Kirjan päähenkilö on Billie, vaikeissa oloissa ja epävakaassa perheessä kasvanut nuori nainen, ja aiheena on hänen ystävyytensä samalle koululuokalle sattuneeseen kilttiin ja fiksuun Franckiin, toiseen yksinäiseen sivustakatsojaan.

Persoonalliseksi tämän tarinan kahden erilaisen ihmisen ystävyydestä tekee Billien kertojanääni. Gavalda antaa Billien miettiä ja muistella elämäänsä tämän omin sanoin. Puhekielinen kerronta etenee vähän haparoiden, ajatuksesta ja tyylistä toiseen harhaillen, ja onnistuu luomaan vaikutelman Billiestä ihmisenä, joka vasta totuttelee jäsentämään kokemaansa kertomukseksi tai edes pitämään elämäänsä kertomisen arvoisena.

Luin kirjan ranskaksi, ja osa Billien kerronnan vivahteista, viittauksista ja slangisanoista meni minulta taatusti ohi. Välillä tunnustan myös vähän tuskastuneeni juuri tuohon edellä kehumaani jäsentymättömyyteen. Vaikka se toisaalta toi tekstiin aitoutta, tyhjäkäyntiä ja kolmia pisteitä oli makuuni paikoin hiukan liikaa.

Olisi mielenkiintoista vertailla alkuperäistekstiä suomennokseen. Voin kuvitella, että Billien suomentaminen ei ole ollut aivan helppo nakki, mutta ainakin Kirjavan kammarin Karoliina tuumaa suomentaja Lotta Toivasen selviytyneen tehtävästä kunnialla. Myös Kirjapolkuni-blogin Bleue kehuu kirjan haastavaa, mutta modernia ja vivahteikasta tyyliä. Café Voltairen Päivi Kososelle kirja sen sijaan oli pieni pettymys.

Kososen mainitsema intertekstuaalisuus sai minutkin kirjaa lukiessa mietteliääksi. Kirjassa viitataan usein Alfred de Musset’n näytelmään On ne badine pas avec l’amour (1834). Lieneekö se ranskalaisten koulujen opetusohjelman peruskauraa? Näytelmään liittyvistä kohdista saisi varmasti enemmän irti, jos teos olisi lukijalle tuttu. Joidenkin kirjallishenkisten viitteiden kohdalla mietin myös niiden uskottavuutta Billien hahmon kannalta, mutta loppujen lopuksi nielin Proustin madeleinet ynnä muut mukisematta. Ensinnäkin ranskalaisille ne lienevät kuin meille suo, kuokka ja Jussi, ja toiseksi juuri se, miten Billien kerronnassa kerrostui kaikki hänen kokemansa ja oppimansa, teki hahmosta kiinnostavan.

Anna Gavalda: Billie. Le Dilettante, 2013. 223 s. Ostettu uutena. Suom. Lempi ei ole leikin asia, Gummerus, 2014, suom. Lotta Toivanen.

Pamela Druckerman: Bringing Up Bébé (Kuinka kasvattaa bébé)

Pamela Druckermanin kirjasta Bringing Up Bébé (2012) eli suomeksi Kuinka kasvattaa bébé (Siltala, 2012) on muodostunut varsinainen kasvatuskirjojen hitti. Amerikkalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta vertaileva opus sopii ranskalaisen elämäntavan salaisuuksia hämmästelevien kirjojen jatkumoon, jossa pohditaan myös, miksi ranskattaret eivät liho eivätkä hanki kasvojenkohotuksia vaan ovat aina elegantteja ja miksi heidän jälkikasvunsa ei nirsoile ruokapöydässä.

Olin lukenut ja kuullut kirjasta kehuja niin perheellisiltä kuin lapsettomiltakin lukijoilta, joten Druckermanin mietteet kiinnostivat kovasti. Lisää mielenkiintoa aiheeseen luo toki myös se, että omasta jälkikasvustani tulee puoliksi ranskalaista. Apua, kuinka kasvattaa ehta bébé?!

Viihdyin mainiosti kirjan parissa. Druckerman kirjoittaa vetävästi elämästään amerikkalaisena äitinä Pariisissa ja havainnoistaan siitä, miten eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan lapsiin ja lastenkasvatukseen. Druckermanin kuvailemat erot pohjautuvat oikeastaan jopa hämmästyttävän perustavanlaatuisilla tavoilla toisistaan poikkeaville käsityksille siitä, millaisia lapset ovat ja miten aikuiset voivat parhaalla tavalla tukea heidän kasvuaan. Tässä sentään vertaillaan keskenään kahta modernia länsimaista kulttuuria, ei sen eksoottisempia!

Kirja ei ole varsinainen opaskirja sikäli, että Druckerman ei tarjoile vanhemmille selkeitä ohjeita tai metodeja, vaan päinvastoin kritisoi amerikkalaista lastenkasvatusta niiden yliannostuksesta. Ranskalaista kasvatusfilosofiaa nimittäin ohjaa Druckermanin mielestä selkeämmin terve järki. Toisin kuin viimeisimpiin pedagogisiin villityksiin innolla tarttuvat amerikkalaiset vanhemmat, ranskalaiset perheet tuntuvat hänen mukaansa miltei tiedostamattomasti seuraavan kaikki samoja hyväksi havaittuja perusperiaatteita.

Niihin kuuluvat muun ainakin lapsen näkeminen yksilönä, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia, eikä vain ikään kuin geneerisenä ”lapsena”, jolla on lapsen tavat ja mieltymykset. Toisena tärkeänä periaatteena Druckerman nostaa esiin selkeiden rajojen tärkeyden ja toisaalta näiden rajojen sisällä vallitsevan vapauden. Tyypillisenä näkemyksenä Druckerman näkee myös sen, että lasten ei ranskalaisten mielestä kuulu mennä perheessä ja parisuhteessa kaiken muun edelle.

Druckermanin mukaan ranskalaiset vanhemmat opettavat lapsilleen arjen toimintatapojen ja esimerkin kautta, että kaikkea ei voi saada eikä varsinkaan heti ja että pikku kullanmurut eivät ole maailman napoja, vaan osa sosiaalista yhteisöä, jossa heidän on opittava toimimaan itsenäisesti mutta toiset huomioon ottaen.

Kuulostaa järkevältä. On toki selvää, että Druckermanin teesit ovat yleistyksiä: kaikki ranskalaiset eivät ole samanlaisia (kuten eivät kaikki amerikkalaisetkaan), ja kirjassa kuvatut ranskalaisperheet edustavat melko homogeenistä ryhmää, koulutettua ja hyvin toimeentulevaa pariisilaista keskiluokkaa. Silti kirjan havainnoissa tuntuu olevan perää, ja ainakin ne antavat ajattelemisen aihetta.

En ole asiantuntija minkäänmaalaisessa lastenkasvatuksessa, mutta luulen, että useimmat suomalaiset vanhemmat sijoittuvat jonnekin Druckermanin kuvaamien amerikkalaisten ja ranskalaisten välille. Kuvittelen suomalaisten nojaavan mieluummin maalaisjärkeen kuin Druckermanin selostamaan amerikkalaishenkiseen suorituskeskeiseen kilpakasvatukseen, mutta toisaalta suomalainen ote perheen pyörittämiseen lienee lapsikeskeisempi kuin Druckermanin tuntemien pariisilaispariskuntien.

Ranskalaisesta kasvatuksesta soisin suomalaisten omaksuvan ennen kaikkea vanhoja kunnon käytöstapoja. Meikäläinen mentaliteetti pitää niitä usein teennäisenä ulkokultaisuutena, mutta olen kyllä sitä mieltä, että pienet sanat ja eleet, joilla osoitamme ottavamme toiset huomioon, eivät tee arjessa ollenkaan pahaa, vaikka monet niistä tietyllä tavalla luutuneita fraaseja ovatkin. Niin, ja se ruokakulttuuri! En ymmärrä, miksi lasten pitäisi pitää vain nakeista ja muusista. Bébé maistakoon kaikkea!

Toisaalta ranskalaisella kurin ja kunnioituksen korostamisella on myös kääntöpuolensa. On kai hyvä, ettei lapsia kasvateta luulemaan liikoja itsestään, mutta amerikkalaisella kehulla ja kannustuksella on silläkin ansionsa itseluottamuksen ja itseilmaisun tukemisessa. Suomalaisilta taas antaisin sekä ranskalaisille että amerikkalaisille annoksen mutkattomuutta ja rehellisyyttä.

Kaikilla kulttuureilla on hyvät ja huonot puolensa, ja lienee mahdotonta poimia kustakin vain rusinat pullasta. Onneksi kaikista maista löytyy ihan täyspäisiä aikuisia, joten eiköhän niitä ole mahdollista kasvattaa monella eri tavalla. Kukin taaplaa tyylillään. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja siis!

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ina, Minna, Karoliina, Ahmu, Lukuneuvoja, Pussinäätä ja todennäköisesti moni muukin bloggaaja, jotka eivät nyt pikahaulla haaviini tarttuneet.

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstigin romaanilla Totuus naisista (2013) on niin hyvä nimi, että kun kirja viime vuonna alkoi vilahdella blogeissa, en rohjennut lukea siitä mitään, jotten tulisi vahingossa päässeeksi selville Konstigin paljastamista totuuksista ennen aikojani. Tartuin kirjaan siis mielessäni vain hatara mielikuva, että se varmaankin kertoo jotain naisista... Mutta sehän kertoi paljon muustakin. Ja hyvin.

Kirjan päähenkilö on Tapani Koskikari, Tiinan mies ja parikymppisen Ronjan ja lukioikäisen Roosan isä. Nämä Tapanin elämän kolme tärkeintä naista asettavat miehelle kukin omat haasteensa. Tuttu vaimo on rakas mutta välillä silti kovin vieras, tiedostava esikoinen tahtoo kyseenalaistaa kaiken mikä on Tapanille itsestään selvää, ja itseään etsivä kuopus kokeilee rajojaan oikein olan takaa.

Tapani oli minusta hurjan hyvä päähenkilö: insinöörimäinen mies, jolla on vaikeuksia ymmärtää lähipiirinsä naisia, mutta joka ei silti ole putkiaivokarikatyyri, vaan moniulotteisesti tunteva ja ajatuksiaan luotaava ihminen. Tapanin suhteissa tyttäriinsä sekoittui liikuttavasti avuton hämmennys, kiihkeä suojelunhalu ja ehdoton, kyseenalaistamaton rakkaus.

Kirjan toiseksi keskushenkilöksi nousee lukion tokaluokkalainen Roosa. Kun lukija viedään Roosan maailmaan, Tapanin tasainen keski-ikäinen espoolaisuus pikkutakkeineen ja pihagrilleineen vaihtuu kiroiluun, huoritteluun ja isotteluun, kitkeriin välienselvittelyihin Facebookissa ja kotibileiden ihmissuhdedraamaan.

Roosasta lukiessani en voinut olla huokaisematta helpotuksesta. Luojan kiitos en ole (enää) teini-ikäinen enkä (vielä) teini-ikäisen vanhempi! Roosan pyristelyä oman epävarmuuden ja kaveripiirin sosiaalisten paineiden aallokossa oli tuskallista seurata. Ovatko seitsemäntoistavuotiaat tosiaan noin kauheita? Minä taisin onnekseni liikkua aikoinaan nössömmissä piireissä, tai sitten maailma on tosiaan muuttunut pahempaan suuntaan.

Vaikka mieleni teki usein ravistella Roosaa ja sanoa, että älä jaksa olla noin taukki, Roosan koettelemukset koskettivat. Toivoin, että tyttö selviäisi myrskyisästä elämänvaiheestaan edes joten kuten ehjänä. Kaiken kaikkiaan Konstig onnistui minusta erinomaisesti kuvatessaan Koskikarin perhettä niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin. Tiina ja Ronja jäivät Tapanin ja Roosan rinnalla sivuosiin, mutta heilläkin oli oma tärkeä osansa perhedynamiikan rakentumisessa. Koskikarit tuntuivat todelta.

Ehkä vahvimmin kirjasta jäävät minulle mieleen Tapanin pohdinnat vanhemmuudesta ja ajan kulumisesta, elämää kuljettavan muutoksen vääjäämättömyydestä. Kun Tapani katselee Roosaa, hän näkee kajalin ja avonaisen topin alla sen lapsen, joka vaippoja hän vasta äsken vaihtoi – tyttären, jonka ansiosta hänelle kasvoi toinen sydän, sillä ”siltä se tosiaan tuntui: rakkaus ei jakaantunut kahtia vaan kaksinkertaistui”. Joulupukille luritellut pikkutyttö on nyt nuori nainen, joka loittonee hetki hetkeltä, ja josta Tapani silti välittää niin että sattuu. Isyyden iloon sekoittuu voimaton tuska. ”Se ongelma lapsissa on: koska ne eivät olisi olemassa ilman sinua, ilman sinua ne eivät myöskään kärsisi.”

Kiitos, Joonas Konstig. Hieno kirja.

Totuus naisista on luettu ja siitä on pidetty monessa blogissa. Linkkejä tarjoaa esimerkiksi Lumiomenan Katja.

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Pierre La Mure: Punainen mylly

Pierre La Muren Punainen mylly (1950, suom. 1952) tuli tietoisuuteeni, kun taannoin etsin luettavaa Taiteilijaelämää-haasteeseen. Henri de Toulouse-Lautrecista kertova romaani vaikutti kiinnostavalta niin päähenkilönsä kuin kuvaamansa miljöön ja aikakaudenkin osalta.

Eipä voi muuta sanoa kuin että voi Henri-parkaa! Toulouse-Lautrecin elämä ei nimittäin ollut helppoa. Lähtökohdat olivat sinänsä hyvät, sillä Henri syntyi rikkaaseen ja maineikkaaseen aatelisperheeseen ätinsä silmäteräksi. Asiat kääntyivät huonompaan suuntaan, kun poika kymmenvuotiaana sairastui luunhaurastumista aiheuttavaan tautiin ja pari vuotta myöhemmin mursi molemmat jalkansa. Luut eivät koskaan parantuneet kunnolla. Toulouse-Lautrec jäi lyhytkasvuiseksi ja kärsi kivuista ja vammaisuutensa aiheuttamasta epävarmuudesta koko elämänsä.

Henristä ei siis tullut isänsä toivomaa ratsastavaa ja metsästävää aatelisherraa, mutta perheen varat antoivat nuorelle miehelle mahdollisuuden syventyä kehittämään taiteellisia taipumuksiaan vailla paineita toimeentulosta. Toulouse-Lautrec päätyi Pariisiin. Ura alkoi klassisella koulutuksella, mutta oman alansa Toulouse-Lautrec löysi ryhtyessään maalaamaan Montmartren tanssipaikkoja, bordelleja ja kapakoita sellaisena kuin hän ne todella näki: värikkäinä, boheemeina, paheellisina, elämää pursuavina.

Punainen mylly on perinteinen elämäkertaromaani, joka seuraa Toulouse-Lautrecin elämää (melkein) kehdosta (melkein) hautaan. Välillä haistoin pientä katalogin makua, kun vastaan tuli sivuhenkilöitä, joilla ei varsinaisen tarinan kannalta tuntunut olevan muuta merkitystä kuin tehdä lukijalle selväksi, keitä kaikkia jälkipolvienkin tuntemia henkilöitä Toulouse-Lautrec Pariisissa tapasi. Hieman häiriinnyin myös alaviitteistä, joissa kerrottiin, missä museossa mikäkin maalaus nykyään on. Olisin mieluummin pitäytynyt rehellisesti fiktionalisoidussa tarinassa.

Muutoin olikin sitten kerrassaan kiehtovaa matkustaa kirjan mukana Montmartren meluisiin kapakoihin, nuhjuisille sivukujille ja pulleavatsaisten kamiinoiden lämmittämiin ateljeisiin. Sydäntä särki lukea, miten Toulouse-Lautrec janosi rakkautta ja hyväksyntää, mutta joutui pettymään kerran toisensa jälkeen, etenkin naissuhteissaan. Taiteilijana Toulouse-Lautrec saavutti mainetta ja kunniaa, mutta ihmisenä hän oli onneton.

Vaikka äsken moitiskelin kirjaa joistakin turhahkoista sivuhenkilövilahduksista, vastaan tuli myös monia mielenkiintoisia persoonia, joista lukisin mielelläni lisääkin. Yksi tällainen oli Misia Sert, jonka salongissa vaikuttivat seurustelevan kaikki kulttuuripiirien kuumat nimet. Myös Toulouse-Lautrecin taiteilijatovereista olisi kiinnostavaa lukea lisää. Elämäkertoja löytyy ainakin toisesta kärsivästä tulisielusta, Vincent Van Goghista.

Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona.

Pierre La Mure: Punainen mylly. Romaani Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1996 (1. suomenkielinen painos Tammi, 1952). Ranskankielinen alkuteos Moulin Rouge, 1950. Suom. Inkeri Hämäläinen. 359 s. Ostettu käytettynä.