Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstigin romaanilla Totuus naisista (2013) on niin hyvä nimi, että kun kirja viime vuonna alkoi vilahdella blogeissa, en rohjennut lukea siitä mitään, jotten tulisi vahingossa päässeeksi selville Konstigin paljastamista totuuksista ennen aikojani. Tartuin kirjaan siis mielessäni vain hatara mielikuva, että se varmaankin kertoo jotain naisista... Mutta sehän kertoi paljon muustakin. Ja hyvin.

Kirjan päähenkilö on Tapani Koskikari, Tiinan mies ja parikymppisen Ronjan ja lukioikäisen Roosan isä. Nämä Tapanin elämän kolme tärkeintä naista asettavat miehelle kukin omat haasteensa. Tuttu vaimo on rakas mutta välillä silti kovin vieras, tiedostava esikoinen tahtoo kyseenalaistaa kaiken mikä on Tapanille itsestään selvää, ja itseään etsivä kuopus kokeilee rajojaan oikein olan takaa.

Tapani oli minusta hurjan hyvä päähenkilö: insinöörimäinen mies, jolla on vaikeuksia ymmärtää lähipiirinsä naisia, mutta joka ei silti ole putkiaivokarikatyyri, vaan moniulotteisesti tunteva ja ajatuksiaan luotaava ihminen. Tapanin suhteissa tyttäriinsä sekoittui liikuttavasti avuton hämmennys, kiihkeä suojelunhalu ja ehdoton, kyseenalaistamaton rakkaus.

Kirjan toiseksi keskushenkilöksi nousee lukion tokaluokkalainen Roosa. Kun lukija viedään Roosan maailmaan, Tapanin tasainen keski-ikäinen espoolaisuus pikkutakkeineen ja pihagrilleineen vaihtuu kiroiluun, huoritteluun ja isotteluun, kitkeriin välienselvittelyihin Facebookissa ja kotibileiden ihmissuhdedraamaan.

Roosasta lukiessani en voinut olla huokaisematta helpotuksesta. Luojan kiitos en ole (enää) teini-ikäinen enkä (vielä) teini-ikäisen vanhempi! Roosan pyristelyä oman epävarmuuden ja kaveripiirin sosiaalisten paineiden aallokossa oli tuskallista seurata. Ovatko seitsemäntoistavuotiaat tosiaan noin kauheita? Minä taisin onnekseni liikkua aikoinaan nössömmissä piireissä, tai sitten maailma on tosiaan muuttunut pahempaan suuntaan.

Vaikka mieleni teki usein ravistella Roosaa ja sanoa, että älä jaksa olla noin taukki, Roosan koettelemukset koskettivat. Toivoin, että tyttö selviäisi myrskyisästä elämänvaiheestaan edes joten kuten ehjänä. Kaiken kaikkiaan Konstig onnistui minusta erinomaisesti kuvatessaan Koskikarin perhettä niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin. Tiina ja Ronja jäivät Tapanin ja Roosan rinnalla sivuosiin, mutta heilläkin oli oma tärkeä osansa perhedynamiikan rakentumisessa. Koskikarit tuntuivat todelta.

Ehkä vahvimmin kirjasta jäävät minulle mieleen Tapanin pohdinnat vanhemmuudesta ja ajan kulumisesta, elämää kuljettavan muutoksen vääjäämättömyydestä. Kun Tapani katselee Roosaa, hän näkee kajalin ja avonaisen topin alla sen lapsen, joka vaippoja hän vasta äsken vaihtoi – tyttären, jonka ansiosta hänelle kasvoi toinen sydän, sillä ”siltä se tosiaan tuntui: rakkaus ei jakaantunut kahtia vaan kaksinkertaistui”. Joulupukille luritellut pikkutyttö on nyt nuori nainen, joka loittonee hetki hetkeltä, ja josta Tapani silti välittää niin että sattuu. Isyyden iloon sekoittuu voimaton tuska. ”Se ongelma lapsissa on: koska ne eivät olisi olemassa ilman sinua, ilman sinua ne eivät myöskään kärsisi.”

Kiitos, Joonas Konstig. Hieno kirja.

Totuus naisista on luettu ja siitä on pidetty monessa blogissa. Linkkejä tarjoaa esimerkiksi Lumiomenan Katja.

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.