Olin lukenut ja kuullut kirjasta kehuja niin perheellisiltä kuin lapsettomiltakin lukijoilta, joten Druckermanin mietteet kiinnostivat kovasti. Lisää mielenkiintoa aiheeseen luo toki myös se, että omasta jälkikasvustani tulee puoliksi ranskalaista. Apua, kuinka kasvattaa ehta bébé?!
Viihdyin mainiosti kirjan parissa. Druckerman kirjoittaa vetävästi elämästään amerikkalaisena äitinä Pariisissa ja havainnoistaan siitä, miten eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan lapsiin ja lastenkasvatukseen. Druckermanin kuvailemat erot pohjautuvat oikeastaan jopa hämmästyttävän perustavanlaatuisilla tavoilla toisistaan poikkeaville käsityksille siitä, millaisia lapset ovat ja miten aikuiset voivat parhaalla tavalla tukea heidän kasvuaan. Tässä sentään vertaillaan keskenään kahta modernia länsimaista kulttuuria, ei sen eksoottisempia!
Kirja ei ole varsinainen opaskirja sikäli, että Druckerman ei tarjoile vanhemmille selkeitä ohjeita tai metodeja, vaan päinvastoin kritisoi amerikkalaista lastenkasvatusta niiden yliannostuksesta. Ranskalaista kasvatusfilosofiaa nimittäin ohjaa Druckermanin mielestä selkeämmin terve järki. Toisin kuin viimeisimpiin pedagogisiin villityksiin innolla tarttuvat amerikkalaiset vanhemmat, ranskalaiset perheet tuntuvat hänen mukaansa miltei tiedostamattomasti seuraavan kaikki samoja hyväksi havaittuja perusperiaatteita.
Niihin kuuluvat muun ainakin lapsen näkeminen yksilönä, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia, eikä vain ikään kuin geneerisenä ”lapsena”, jolla on lapsen tavat ja mieltymykset. Toisena tärkeänä periaatteena Druckerman nostaa esiin selkeiden rajojen tärkeyden ja toisaalta näiden rajojen sisällä vallitsevan vapauden. Tyypillisenä näkemyksenä Druckerman näkee myös sen, että lasten ei ranskalaisten mielestä kuulu mennä perheessä ja parisuhteessa kaiken muun edelle.
Druckermanin mukaan ranskalaiset vanhemmat opettavat lapsilleen arjen toimintatapojen ja esimerkin kautta, että kaikkea ei voi saada eikä varsinkaan heti ja että pikku kullanmurut eivät ole maailman napoja, vaan osa sosiaalista yhteisöä, jossa heidän on opittava toimimaan itsenäisesti mutta toiset huomioon ottaen.
Kuulostaa järkevältä. On toki selvää, että Druckermanin teesit ovat yleistyksiä: kaikki ranskalaiset eivät ole samanlaisia (kuten eivät kaikki amerikkalaisetkaan), ja kirjassa kuvatut ranskalaisperheet edustavat melko homogeenistä ryhmää, koulutettua ja hyvin toimeentulevaa pariisilaista keskiluokkaa. Silti kirjan havainnoissa tuntuu olevan perää, ja ainakin ne antavat ajattelemisen aihetta.
En ole asiantuntija minkäänmaalaisessa lastenkasvatuksessa, mutta luulen, että useimmat suomalaiset vanhemmat sijoittuvat jonnekin Druckermanin kuvaamien amerikkalaisten ja ranskalaisten välille. Kuvittelen suomalaisten nojaavan mieluummin maalaisjärkeen kuin Druckermanin selostamaan amerikkalaishenkiseen suorituskeskeiseen kilpakasvatukseen, mutta toisaalta suomalainen ote perheen pyörittämiseen lienee lapsikeskeisempi kuin Druckermanin tuntemien pariisilaispariskuntien.
Ranskalaisesta kasvatuksesta soisin suomalaisten omaksuvan ennen kaikkea vanhoja kunnon käytöstapoja. Meikäläinen mentaliteetti pitää niitä usein teennäisenä ulkokultaisuutena, mutta olen kyllä sitä mieltä, että pienet sanat ja eleet, joilla osoitamme ottavamme toiset huomioon, eivät tee arjessa ollenkaan pahaa, vaikka monet niistä tietyllä tavalla luutuneita fraaseja ovatkin. Niin, ja se ruokakulttuuri! En ymmärrä, miksi lasten pitäisi pitää vain nakeista ja muusista. Bébé maistakoon kaikkea!
Toisaalta ranskalaisella kurin ja kunnioituksen korostamisella on myös kääntöpuolensa. On kai hyvä, ettei lapsia kasvateta luulemaan liikoja itsestään, mutta amerikkalaisella kehulla ja kannustuksella on silläkin ansionsa itseluottamuksen ja itseilmaisun tukemisessa. Suomalaisilta taas antaisin sekä ranskalaisille että amerikkalaisille annoksen mutkattomuutta ja rehellisyyttä.
Kaikilla kulttuureilla on hyvät ja huonot puolensa, ja lienee mahdotonta poimia kustakin vain rusinat pullasta. Onneksi kaikista maista löytyy ihan täyspäisiä aikuisia, joten eiköhän niitä ole mahdollista kasvattaa monella eri tavalla. Kukin taaplaa tyylillään. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja siis!
Kirjan ovat lukeneet ainakin Ina, Minna, Karoliina, Ahmu, Lukuneuvoja, Pussinäätä ja todennäköisesti moni muukin bloggaaja, jotka eivät nyt pikahaulla haaviini tarttuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti