Kathryn Stockett: Piiat

Oli mielenkiintoista lukea tätä kirjaa limittäin Alexandra Fullerin Afrikka-muistelmien kanssa. Rotuasiaa ja samaa aikakautta molemmissa, mutta eri puolilta maailmaa.

Kathryn Stockettin Piiat (WSOY, 2010) on kai sellainen kirja, joita kutsutaan lukuromaaneiksi. Yli 600 sivua hujahtivat sutjakasti vetoavien henkilöiden ja sujuvan juonenkuljetuksen ansiosta. Otin kirjan lomalukemiseksi ja se oli tarkoitukseen mainio valinta: tällaista kirjaa on mukava lukea, kun sen tarinaan ja tunnelmaan on aikaa uppoutua.

Pidin kirjassa siitä, miten se veti lukijan mukaan Jackson, Mississippin asukkaiden arkeen. Yhdysvaltojen rotuerottelun historia on toki osin tuttua asiaa, mutta en ole aiemmin syventynyt eläytymään siihen tällä tasolla – kotien arjen kautta. Poliittinen liikehdintä ja yhteiskunnan suuret mullistukset ovat kuvassa mukana, mutta jossain bridgekerhon juoruilun ja keittiössä höyrävän papupadan taustalla. Arjen yksityiskohtiin tiivistyy paljon.

Kirjan henkilöissä oli sopivasti moniulotteisuutta välttämään osoittelevan mustavalkoiset (heh, no pun intended) sankari–uhri-asetelmat. Joidenkin sivuhenkilöiden kohdalla mentiin jo vähän niillä rajoilla, etenkin läpeensä inhan pahis-Hillyn, mutta kokonaisuutena Stockett onnistui minusta välttämään sormellaheristelyn ja kyyneltentiruttelun sudenkuopat, joihin tällaisten aiheiden kohdalla on helppo sortua.

Henkilöistä tykästyin erityisesti lämpimän äidilliseen ja tyynen rohkeaan Aibileen-piikaan. Jacksonin valkoisista naisista päähenkilöksi nousee kirjailijan urasta haaveileva parikymppinen Skeeter, joka saa suostuteltua Aibileenin ja muut mustat palvelijat mukaan uhkarohkeaan kirjaprojektiinsa. Skeeterin hahmossa näkyi hyvin se, miten edistyksellisesti ajatteleva, itsenäinen nuori nainenkaan ei ole täysin vapaa yhteisönsä odotuksista ja ajattelutavoista, ja miten haastavaa niiden tiedostaminen ja ravisteleminen onkaan.

Summa summarum, kevyttä muttei höttöistä. Seuraavaksi haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua (pokkaripainoksessani 620).

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY Pokkari, 2011. Alkuteos The Help, Penguin Books, 2009. 620 s. Saatu lahjaksi.

Alexandra Fuller: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness

Kiinnostuin tästä Alexandra Fullerin kirjasta varmaankin sen nimen perusteella: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness kuulostaa kerrassaan kiehtovalta konseptilta. Kiintoisalta vaikutti myös kirjan kansikuva, jossa pieni tyttö kävelee käsi kädessä vielä pienemmän simpanssin kanssa.

Kirja osoittautui muistelmiksi elämästä brittiperheenä Afrikassa siirtomaa-ajan viimeisinä vuosina. Se on jatkoa Fullerin ensimmäiselle omaelämäkerralliselle teokselle Don't Let's Go to the Dogs Tonight (2002), joka kertoo kirjailijan lapsuudesta 1970-luvun Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa. Ainakin ensimmäinen kirja on näköjään suomennettukin: Ei hunningolle tänään (Otava, 2003) on luettu esimerkiksi blogeissa INAhdus ja Ota lukuun. 

Cocktail Hourin keskiössä ovat Fullerin vanhemmat, etenkin äiti Nicola, eloisa ja eksentrinen nainen, joka menee eikä meinaa ja joka kohtaa elämän niin valoisat kuin varjoisatkin ääripäät koko painollaan. Äidin rinnalla kulkee peltojensa reunalla murahteleva isä, jonka sydän on tiukasti kiinni Afrikan mullassa.

Kirjan tarjoama näkökulma Afrikkaan on mielenkiintoinen. Fullerin perheelle ja heidän kaltaisilleen siirtomaabrittien elämäntapa on itsestäänselvyys, osa asioiden luonnollista järjestystä. Heille Afrikka on heidän Afrikkansa, ja maailmanpolitiikan myllerryksen veriset lonkerot oman kodin pihalla aito järkytys.

Lukijana Fullereihin on hieman vaikea suhtautua. Toisaalta en voinut kuin ihailla perheen sitkeyttä ankarissa olosuhteissa ja rohkeutta aloittaa yhä uudelleen alusta, kun elämä sitä vaati. Toisaalta taas nykynäkökulmasta heidän suhtautumisensa kotimaahansa ja sen asukkaiden enemmistöön tuntuu röyhkeältä ja käsittämättömältä.

Fuller onnistuu minusta tasapainoilemaan kirjassa onnistuneesti näiden kysymysten suhteen. On selvää, ettei hän näe ja koe asioita samoin kuin vanhempansa, mutta hän ei myöskään mitätöi tai kiellä kuvaamiensa ihmisten elämää ja yksilöllistä kokemusta. Kirjassa on läsnä niin Fullerin afrikkalaisen lapsuuden kokemus kuin Afrikan jättäneen aikuisen näkökulmakin. Fuller puhuu aiheesta esimerkiksi tässä haastattelussa: ”I think that’s just part of the condition of being a white Southern African. You’re just — particularly at my age, you’re dispossessed at birth, and you’re very aware of it, particularly when you have parents like mine, who sort of fought on what I consider the wrong side of history, but then felt so connected to that land that they stayed.”

Kiinnostava kirja siis, suosittelen!

Jatkan kirjalla Helmet-lukuhaastetta. Tämä sopisi esimerkiksi kohtiin 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan (eikös cocktail hour ole vuorokaudenaika siinä missä muutkin?) ja 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Kohta 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja voisi kai sekin sopia, sen verran tiukassa Afrikka on Fullerissakin (vaikka kirjailija syntyikin Englannissa).

Alexandra Fuller: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness. Penguin Press, 2011. Ostettu käytettynä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Olin lukenut Katja Kalliolta aiemmin kolumnikokoelmat Elokuvamuisti ja Tyypit, mutta Karilla-romaanissa en jostain syystä päässyt alkusivuja pidemmälle. Säkenöivät hetket (Otava, 2013) kuitenkin vaikutti jo takakannen perusteella kirjalta, josta pitäisin. Menneen maailman nostalgiaa ja naiskohtaloita sukupolvesta toiseen, ah! Kansikuvakin (Emmi Kyytsösen käsialaa) on ihana.

Uumoilemiani teemoja ja tunnelmia kirja tarjosikin. Hangon kylpylä kesällä 1914: vauraiden venäläisvieraiden silkkien kahina, mäntyjen runkoja punertava aurinko, laineiden liplatus. Ja sitten maailman äkkinäinen murros, nuoren huolettoman Ellyn varttuminen aikuiseksi naiseksi, jonka elämä on kaukana silkistä ja sametista – ja joka vuorollaan kohtaa kasvavissa tyttärissään seuraavan sukupolven huolet ja intohimot.

Kallio kirjoittaa kauniisti. Henkilöhahmojen mielenliikkeet nivoutuvat arjen yksityiskohtiin. Vaimo leipoo mustikkapiirakkaan avioliittonsa tilan, ja kahvimyllyn painossa syliä vasten tuntuu pelko tulevaisuudesta. Nautin näistä havainnoista, niiden herkkyydestä ja oivaltavuudesta, pienistä tunnistettavista hetkistä ja tunteista. Kallion teksti on huolellista ja viimeisteltyä, mutta jotenkin se pysyi minulle vielä pakottoman tuntuisena (esimerkiksi Riikka Pulkkisen Tottaa lukiessani minusta tuntui, että tunnevireiden tarkkailu kääntyi tarkoin punnitussa siloisuudessaan jo lukijaa etäännyttäväksi).

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kolmannen sukupolven, Ellyn keskimmäisen tyttären Beatan, tarina. En tiedä, johtuiko tämä yksinkertaisesti siitä, että Beatan osuus päätti kirjan, vai siitä, että temperamentikas Beata oli henkilönä äitiään värikkäämpi persoona. Olisin ehkä kuvitellut, että Ellyn ja Beatan äiti–tytärsuhde saisi kirjassa enemmänkin tilaa, mutta toisaalta en lukiessani erityisemmin kaivannut sen perusteellisempaa käsittelyä. Beata riitti omana itsenään, äiti jossakin taustalla niin kuin aikuistuvien lasten äidit taitavat olla. 

Jos kirjan sukupolvinäkökulmaa ajattelee, irrallisimmaksi jäi Ellyn äidin Ingan tarina, joka tuntui tarinan edetessä haipuvan ikään kuin prologiksi Ellyn ja Beatan kohtaloille. Vuosisadan alun kylpyläelämä oli loppujen lopuksi kirjassa pian ohi. Samalla tämä etäisyys isoäidin ja tyttärentyttären kohtaloiden välillä osaltaan rakensi kirjan hellänhaikeaa tunnelmaa. Haikeimmaksi se tuntui tiivistyvän Ellyn hahmossa. Siihen suodattui ajan kuluminen ja maailman muutos, nuoruuden kultaisten päivien vaihtuminen aikuisen ankaraan arkeen, maailmalta suojautuminen siltä sulkeutumalla – ja kaiken tämän lomassa elämän ohikiitävä kauneus, sen säkenöivät hetket.

Jatkan kirjalla Helmet-lukuhaastetta. Tämä sopisi ainakin kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan tai
44. Kirjassa joku kuolee.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava, 2013. 301 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. Ostettu e-kirjana.

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Japanilainen siivousekspertti Marie Kondo on niittänyt kosolti mainetta KonMari-menetelmällään, joka lupaa siis Siivouksen elämänmullistavaa taikaa (Bazar, 2015).

En ole suuri self help -kirjojen ystävä, mutta ihmeen innoittava tämä pieni kirjanen tosiaan on. Kondon mainostama menetelmä kodin järjestämiseen ja siistinä pitämiseen on suorastaan naurettavan yksinkertainen: valitse tavarat, jotka haluat säilyttää, ja päätä niille jokaiselle paikka. Siinäpä se. Varsinainen haaste on tietenkin tämän ohjenuoran viemisessä käytäntöön, mutta Kondo saa puuhan kuulostamaan jopa hauskalta ja silti toteutettavissa olevalta.

Kondo kannattaa reipasta karsimista. Hän kehottaa lukijoita säilyttämään tavaroistaan vain ne, jotka oikeasti tuottavat iloa, ja luopumaan lopuista – niistä, joita säilytämme varmuuden vuoksi tai velvollisuudentunnosta. Miksi tuhlata tilaa, aikaa ja energiaa tavaraan, josta emme todella välitä?

Kondon suhtautuminen esineisiin tuntuu välillä huvittavankin inhimillistävältä: kotiin tullessaan siivousguru kuulemma kiittää laukkuaan, kenkiään ja vaatteitaan niiden panoksesta työpäivän onnistumiseen ja sitten auttaa ne hellästi paikoilleen lepäämään ennen seuraavan päivän urakkaa. En tiedä, saisinko itseäni opetettua lausumaan päivittäisiä kiitoksia popoilleni, mutta jotain itua ajatuksessa on. Nykypäivän tavarapaljouden keskellä yksi ongelmistamme taitaa olla se, että kaikkea on niin paljon, ettemme arvosta omistamiamme esineitä tarpeeksi ja kohtele niitä sen mukaisesti.

Kirja saa miettimään, miten vähällä sitä oikeastaan tulisikaan toimeen. Vaikka ”elämänmullistava taika” on ehkä hieman liioiteltu ilmaus, uskon kyllä Kondon ajatukseen siitä, että kodin tavaramäärän keventäminen ja arjen ympäristön selkiyttäminen voi keventää ja selkiyttää myös asukkaan mieltä.

Myös tavaroiden järjestämisen osalta siivousguru vetää mukavan simppeliä linjaa. Kondo ei usko pikkunäppäriin säilytysratkaisuihin ja -apuvälineisiin, sillä suurin osa niistä auttaa lähinnä sullomaan ja piilottamaan tavaraa pois silmistä ja mielestä. Yksinkertaiset vetolaatikot sen sijaan saavat Kondon hyväksynnän. Niiden optimointiin hän suosittelee hyvin japanilaishenkiseltä tuntuvaa taittelumenetelmää, jolla esimerkiksi vaatteet saa järjestettyä kätevästi pieneen tilaan ja helposti esille otettaviksi.

Ainut asia, mikä minua Kondon karsimisvimmassa hieman hiertää, on se, mitä niille poisheitettäville tavaroille sitten tehdään. En kaipaa kirjalta kädestä pitäen -apua tavaroiden viemiseen kirpparille, mutta ympäristönäkökulmasta tuntuu, että Kondo suosittelee kovin suruttomasti vain viskomaan tavaraa jätesäkkeihin ja myös ehdottaa esimerkiksi, että harvoin tarvittavien tavaroiden kohdalla on parempi ostaa uusi kuin tuhlata arvokasta säilytystilaa vanhaan. Ainakin minulle yksi suurimmista esteistä tavaroista luopumiselle on se, että tuntuu pahalta heittää menemään ihan käyttökelpoista tavaraa.

Nopealukuinen kirja oli mukava sekoitus Kondon organisointifilosofisia mietteitä ja konkreettisia käytännön vinkkejä. Iskee hinku tarttua toimeen, vaikka urakka vaikuttaakin aika mittavalta, sillä Kondon menetelmän kulmakivi on, että koti järjestetään kerralla kuntoon. Kaappi kerrallaan näperrellen kokonaiskuva hämärtyy ja motivaatio lopahtaa väistämättä kesken kaiken, ja eipä aikaakaan, kun kaaos valtaa taas paikat. Jos taas homman pohjustaa kerralla kunnolla, järjestyksen pitäminen sujuu jatkossa kuin itsestään, Kondo väittää.

Toimisikohan tämä tosiaan? Tekee ainakin mieli kokeilla!

P. S. Korkkaan tällä kirjalla myös vuoden 2016 Helmet-lukuhaasteen. En aio asettaa tälle vuodelle minkäänlaisia lukutavoitteita, mutta haasteen lista on sen verran kutkuttava, että katsotaan montako kertyy! Kondon kirja sopii ainakin kohtaan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika. Bazar, 2015. Alkuteos The Life-Changing Magic of Tidying Up: The Japanese Art of Decluttering and Organizing (2011). 121 s. Ostettu e-kirjana.

Agatha Christie: A Murder is Announced (Kuolema ilmoittaa lehdessä)

Agatha Christien pariin on aina mukavaa palata. Näissä perinteisissä dekkareissa on vain oma viehätyksensä: murhamysteeri ei todellakaan vie yöunia, mutta kutkuttaa juuri sopivasti viihdyttääkseen, ja peribrittiläinen miljöö tarjoaa hurmaavan nostalgista menneen maailman ajankuvaa.

Kuolema ilmoittaa lehdessä -klassikossa (1950) pikkukylä Chipping Cleghornin väkeä kuohuttaa outo ilmoitus paikallislehdessä. Onko ilmoitus perjantaina puoli seitsemältä tapahtuvasta murhasta originelli kutsu illanviettoon, sairas vitsi vai jotain muuta?

Tajusin kirjan aloitettuani lukeneeni sen aiemminkin joskus vuosia sitten ja tarinan edetessä mieleen muistui enemmänkin. Se ei oikeastaan haitannut, sillä tarina viihdytti uusintakierroksellakin. Eivät Christien luomat juonikuviot toki oikeasti kovin todennäköisiä ole, mutta kirjan maailmassa palaset loksahtavat kohdalleen kuin kurkkuvoileipä kello viiden teelle. 

Tässä kirjassa kiinnostavaa oli myös sodanjälkeisen Englannin ajankuva. Sota näkyy niin kirjan henkilöhahmoissa − selvimmin pakolaisena maahan tulleessa palvelija Mitzissä, jonka itäeurooppalainen hysteerisyys menee välillä jo liioittelun puolelle − kuin sen yleisessä tunnelmassa. Sotavuodet ovat panneet niin monta asiaa uuteen uskoon, liikutelleet ihmisiä ja muuttaneet tapoja, paljastaneet salaisuuksia ja kätkeneet uusia, etteivät edes Clipping Cleghornin kaltaisen uneliaan pikkukylän asukkaat enää tiedä, keneen ja mihin uudessa arvaamattomassa maailmassa voi ylipäänsä luottaa.

Christien dekkaritekniikan seuraamisen kannalta oli oikeastaan aika hauskaa lukea kirjaa nyt, kun palasia juonesta palaili mieleen edelliseltä lukukerralta. Kirjaa lukiessani huomasin asioita ja yksityiskohtia, jotka muistin merkityksellisiksi, mutta joiden roolin loppuratkaisussa olin unohtanut. Olin jälleen kerran vaikuttunut Christien kyvystä pitää kimurantin juonen langat käsissään ja tarjoilla lukijalle juuri sen verran vihjeitä, että tuntuu kuin arvoituksen ratkaisu olisi aivan käden ulottuvilla, mutta silti nautittavan ulottumattomissa ilman neiti Marplen tarkkoja korvia ja teräviä hoksottimia.

Agatha Christie: A Murder is Announced. Collins Crime Club, 1950. Suom. Kuolema ilmoittaa lehdessä. Ostettu käytettynä.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Tämä kirja oli hiljaisen lukuvuoden 2015 (siis todella hiljaisen, taisin lukea kokonaista kolme kirjaa koko vuoden aikana!) helmi, mutta helmi se olisi ollut kuinka suuressa joukossa tahansa. Aivan ihana kirja!

Mia Kankimäki jättää työnsä helsinkiläisessä kustantamossa ja lähtee Japaniin innoittajanaan tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen Sei Shōnagon. Shōnagonin Tyynynaluskirja, japanilaisen kirjallisuuden varhainen klassikko, on tehnyt Kankimäkeen syvän vaikutuksen. Sapattivuoden aikana hän haluaa siis uppoutua paikan päällä Kiotossa Japanin historiaan ja Sei Shōnagonin elämään − ja samalla löytää uutta suuntaa omalle elämälleen.

Rakastuin päätä pahkaa kirjan tyyliin, joka on sekoitus matkakertomusta, Japanin kulttuurihistoriaa ja Kankimäen hyvinkin henkilökohtaisia pohdintoja elämästä. Aah. Vaikutuin  ensinnäkin kirjoittajan rohkeudesta hypätä ympäristön silmissä päättömältä tuntuvaan elämänmuutokseen ja toiseksi hänen rohkeudestaan panna kirjassa itsensä ja ajatuksensa alttiiksi. Kankimäki onnistui minusta nivomaan kirjan eri tasot − ”sisäisen” ja ”ulkoisen”, nykyajan ja historian, arjen ja haaveet − hienosti toimivaksi, kiehtovaksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kirjoittaja alkoi tuntua ystävältä ja matka Japaniin ehdottoman välttämättömältä. 

Monet muutkin bloggarit ovat ihastuneet tähän kirjaan ja kirjoittaneet siitä paljon minua paremmin ja perusteellisemmin. Kirjan lailla ihana on esimerkiksi Saran kirjoitus.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013. 380 s. Saatu käytettynä.

Vuoden 2015 elokuvia

Blogitauon aikana kirjaamatta ovat jääneet myös katsomani elokuvat. Näitä on kuitenkin kiva muistella jälkeenpäin, joten tässäpä jokunen viime vuonna mieleen jääneistä. Monta olen tainnut jo unohtaa, sillä epäilen, että kyllä leffaröhnötysiltoja on vuoden aikana vähän useammin tullut harrastettua.

The Social Network (2010)

Tämä Facebook-leffa oli oikein viihdyttävää katsottavaa. Based on a true story -juoni oli sinällään mielenkiintoista internetin historiaa, vaikka tarina ja henkilöt eivät taatusti osukaan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Henkilöiden persoonat ja heidän välisensä jännitteet pitivät otteessaan, ja näyttelijäsuorituksistakaan ei valittamista.

This Boy's Life (1993)

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, vaikka mukana on varsin nimekkäitä näyttelijöitä: pääosissa Robert De Niro, Leonardo DiCaprio ja Ellen Barkin. Tämäkin elokuva perustuu tositapahtumiin, kirjailija Tobias Wolffin samannimiseen omaelämäkertaan (1989). 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Toby-poika muuttaa äitinsä uuden rakkauden perässä maalle, mutta elämä ei muutukaan niin auvoisaksi kuin äidin unelmissa. Pettyneen vaimon avioliittohelvetti ja teini-ikäisen pojan ja epätasapainoisen isäpuolen lievästi sanottuna vaikea suhde eivät tehneet elokuvasta erityisen hilpeää katsottavaa, mutta hyvä elokuva ja erinomaiset näyttelijät.

Un plan parfait (2012)

Hm hm, ranskalainen komedia. No, ihan katsottava tämä oli. Lähtökohta on lajityypille uskollisen epäuskottava: Isabellen perheessä kaikki ensimmäiset avioliitot ovat päätyneet karille, joten taatakseen onnen oikean unelmamiehensä kanssa Isabelle päättää ensin hoitaa kirouksen alta pois pika-avioliitolla satunnaisen tuntemattoman miekkosen kanssa. Arvaahan sen, miten tässä käy... Diane Kruger ja Dany Boon ovat ihan söpöjä, mutta julisteen mainostama samojen tekijöiden L'arnacoeur (Suomessa englanninkielisellä nimellä Heartbreaker) oli enemmän mieleeni.

De l'autre côté du lit (2008)

Bisnesmies Hugo valittaa, että hänen vaimonsa Ariane vain laiskottelee kotiäitinä päivät pitkät. Suivaantunut Ariane vaatii miestä vaihtamaan rooleja vuodeksi. Elokuvan ideana on kai ilotella miesten ja naisten eroilla ja ravistella perinteisiä sukupuolirooleja, mutta se ei minusta loppujen lopuksi tuonut stereotyyppeihin mitään uutta eikä ollut erityisen hauska.

St. Vincent (2014)

Bill Murray esittää äreää ukkoa, jonka sydämen naapuriin muuttanut yksinäinen poika sulattaa. Ei mitenkään erityisen omintakeinen tai yllättävä, mutta ihan sympaattinen ja hyvin tehty periamerikkalainen draamakomedia.
 





Inside Out (2015)

Huippupiirretty! Tämä oli sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä leffaelämys. En tiennyt leffasta mitään etukäteen mennessämme sitä katsomaan, joten oli mieluinen yllätys, ettei kyseessä ollutkaan mikä tahansa piirrosseikkailu, vaan oikeastaan varsin syvällinen tapaus. Mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia tunteista ja muistoista: mitkä niistä tarttuvat meihin ja mihin niistä me tartumme, miten ne tekevät meistä sen mitä olemme ja millaisiksi kasvamme.

 

Rush (2013)

En ole kovinkaan (siis itse asiassa en tippaakaan) kiinnostunut autourheilusta, joten formulamaailmaan sijoittuva elokuva ei nostata innostuksen kiljaisuja... mutta tämähän olikin hyvä! Elokuva keskittyy kahden kuskin, Niki Laudan ja James Huntin, väliseen kilpailuasetelmaan ja tekee sen mukaansatempaavasti ja otteessaan pitäen. Daniel Brühl ja Chris Hemsworth sopivat rooleihinsa. Voisin oikeasti katsoa tämän vaikka toiseenkin kertaan.




Inception (2010)

Olin jotenkin onnistunut missaamaan tämänkin muutaman vuoden takaisen menestyselokuvan. Olipa hyvä! Kerrassaan kekseliästä ja ihailtavan perusteellisesti sommiteltua mikä-tässä-kaikessa-onkaan-totta-pyörittelyä. Tämän voisi varmasti katsoa moneen kertaan ja aina löytää uusia juttuja.





I Give It a Year (2013)

Tämä taas oli melkoisen yhdentekevä katselukokemus. Kun pikarakastuneet Nat ja Josh menevät naimisiin, kukaan hääväestä ei usko, että liitto kestää – ja nuoripari saakin pian huomata, ettei avioelämä ole ruusuilla tanssimista. Siis kuinka käy? Elokuvan ideana oli varmasti olla raikkaan erilainen, modernin ironinen romanttinen komedia, mutta jotenkin homma ei vain toiminut. En innostunut ”hauskoista” kohdista enkä välittänyt kenestäkään elokuvan henkilöistä.

Trouble with the Curve (2012)

Tässäpä toinen vihainen vanha mies St. Vincentin jatkoksi. Tällä kertaa vanhuus alkaa painaa Clint Eastwoodin esittämää baseball-kykyjenetsijäkonkaria: terveys reistailee, ote urasta alkaa lipsua ja välit juristityttäreen (Amy Adams) kehnonevat kehnonemistaan. Tämäkin elokuva oli ihan mallikasta amerikkalaista peruskauraa. 

Les saveurs du Palais (2012)

Hortense Laborie (Catherine Frot) palkataan Ranskan presidentin henkilökohtaiseksi kokiksi. Miten tulokas pärjää palatsin jäykissä kuvioissa? Mahtavaa elokuvassa olivat herkulliset ruokakuvaukset, mjam. Itse tarinalta jäin sen sijaan kaipaamaan jotain enemmän. Tuntui, että Hortensen kokemuksista olisi irronnut enemmänkin mielenkiintoisia jännitteitä ja juonenkäänteitä. Nyt pitkin matkaa herätellyt odotukset jäivät täyttymättä, ja kehyskertomus, jossa Hortense oli vaihtanut työn presidentin palatsissa askeettisiin oloihin napajäätikön tutkimusasemalla, tuntui jotenkin irralliselta ja huonosti perustellulta.

Chocolat (2000)

Olin nähnyt tämän elokuvan vuosia sitten. Uusintakierroksella vaikutelma oli sama kuin ensimmäisellä: ihan mukiinmenevää katsottavaa, mutta samalla jotenkin ärsyttävä. Elokuvassa on monia periaatteessa maukkaita aineksia – ropsaus romantiikkaa, annos taianomaista aikuisten satua, hippunen kaavoihinsa kangistuneen yhteisön kritiikkiä ja yksilönvapauden ylistystä sekä tietenkin suklaaherkkuja – mutta jotenkin ne eivät minusta onnistuneet muodostamaan saumattoman nautittavaa kokonaisuutta, vaan huomasin ärtyväni turhankin kärkkäästi tarinan epäuskottavuuksista ja yksiulotteisuuksista. No, Juliette Binoche oli viehko ja Johnny Depp käytti charmiaan mallikelpoisesti, vaikka koko Deppin roolikin tuntui jotenkin päälleliimatulta.

The November Man (2014)

Yllätyksekseni pidin tästä agenttielokuvasta. (Esimerkiksi julisteen perusteella olisin tuskin valinnut tätä katsottavakseni.) Pierce Brosnan esittää sivuun siirtynyttä CIA-agenttia, joka palaa vielä hoitamaan viimeisen homman. Mukana saattavat olla kaikki agenttivakoilutrillerien kliseet, mutta genreä juurikaan tuntemattomalle katsojalle tämä oli ihan viihdyttävän vauhdikas paketti.

Anger Management (2003)

Ääh. Jack Nicholson patsasteli elokuvan läpi äkäinen-ja-omituinen-jacknicholson-rutiinilla ja Adam Sandler oli kai ihan ookoo nössönä konttorirottana, joka joutuu väärinkäsitysten seurauksena vihanhallintakurssille, mutta kokonaisuudessaan elokuva oli tylsä ja typerä.

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?

Uuden vuoden kunniaksi blogi heräilee pitkäksi venähtäneeltä tauolta − ei ehkä entistä ehompana, mutta ainakin jotakuinkin henki pihisten! Tauon aikana lukurintamalla on ollut liki yhtä hiljaista kuin bloggausrintamalla, mutta nyt on sellainen kutina, että lukuhalut alkavat taas pikkuhiljaa heräillä. Kaivetaanpa siis ensin luonnosarkiston kätköistä esiin vuonna 2015 luetut (erittäin harvat) kirjat.

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena 2013) onkin sopiva blogitauon katkoja, sillä tärkeänä syynä lukuinnon puutteeseen viime aikoina on ollut muuan (puoli)ranskalainen lapsi, joka on pitänyt äitinsä ajatukset vauvanhuuruisina ja taaperontouhuisina. Varsinaisia vauvanhoito- tai lapsenkasvatusoppaita en ole innostunut lukemaan, mutta tällaisista elävän elämän kokemuksiin perustuvista ja etenkin niitä eri kulttuurien valossa tarkastelevista kirjoista olen aina ollut kiinnostunut.

Le Billonin kirjaa ei voi välttää vertailemasta Pamela Druckermanin bestselleriin Kuinka kasvattaa bébé. Molemmissa kirjoissa pohjoisamerikkalainen perheenäiti kohtaa ranskalaisen kulttuurin ja innostuu ranskalaisten tavasta kasvattaa jälkikasvuaan. Druckermanin kirja oli aiheiltaan monipuolisempi ja minusta myös kirjana parempi, mutta ruokaa rakastavana lukijana viihdyin hyvin Le Billoninkin pohdintojen parissa.

Kun Le Billonin perhe muuttaa Kanadasta perheen isän synnyinseuduille Ranskaan, äiti ja lapset kokevat kulttuurisokin. Siis mitä, kesken koulupäivän ei syödä välipaloja? Eikä autossakaan? Lapset istuvat illallispöydässä koko aterian ajan? Ja maistavat kaikkea? Jopa pitävät vihanneksista? Le Billonit päättävät sopeutua ympäristön tapoihin ja samalla tarttua tilaisuuteen alkaa muuttaa perheen epäsäännöllisiä, yksipuolisia ja napostelupitoisia ruokatottumuksia ”ranskalaisemmiksi”.

Kirja kallistuu välillä hieman naiivilta tuntuvaan hämmästelyyn ja kovin yksinkertaistavilta tuntuviin yleistyksiin, mutta kokonaisuutena se tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen ranskalaiseen ruokakulttuuriin ja syömiseen ylipäätään. Le Billon tiivistää oppimansa kirjailijan nettisivuiltakin löytyvään huoneentauluun, joka muistuttaa muun muassa sellaisista perusasioista kuin että perhe syö ateriat yhdessä, aterioilla syödään oikeaa ruokaa ja turhia välipaloja vältetään. (Täytyy kyllä huomauttaa, että vaikka ranskalaishenkisistä periaatteista onkin kyse, jo huoneentaulun otsikossa French food rules kuuluu silti jotenkin amerikkalaisen metodi-intoinen kaiku... Onneksi listan viimeisenä kohtana on relax!)

Mitenkäs meillä sitten? Taaperomme on toistaiseksi suhtautunut syömiseen ilahduttavan ranskalaisella asenteella eli innokkaalla kokeilumielellä ja hyvällä ruokahalulla. En tohdi ottaa tästä minkäänlaista kasvatuskunniaa, vaan kiitän hyvää onneamme ja tiedostan, että nirsoiluvaiheita saattaa kyllä jatkossa hyvinkin tulla eteen. Usein ne lienevät ohimeneviä, mutta on niitä pysyvästi nirsoja ranskalaislapsiakin tullut vastaan...

Vaikka ranskalaisetkaan lapset eivät ehkä syö ihan kaikkea, yleisellä tasolla olen kyllä ranskalaisen tyylin innokas kannattaja, ainakin mitä tulee ruoan ja sen laadun ja aitouden arvostamiseen ja yhdessä syömisen tärkeyteen. Ranskalaisten tavasta suhtautua ruokaan voisin tuoda Suomeen ehkä myös ripauksen tietynlaista rentoutta. Ulkomailla asuvana kohtaan suomalaisesta ruokakeskustelusta luultavasti juuri ne netissä näkyvimmät erityisen kärjekkäät ääripäät, mutta joskus tuntuu, että (terveelliseen) syömiseen liitetään hurjasti sääntöjä, pakkoja, rajoituksia ja syyllistämistä. Le Billonin kuvaama ranskalainen suhtautuminen, jonka ohjenuorina ovat monipuolisuus, kohtuus ja mielihyvä, tuntuu järkevämmältä lähestymistavalta kuin hermostunut tasapainottelu yliviritetyn rasvakammon ja notkuvien sipsihyllyjen välillä.

Le Billonin kirja antaa ranskalaisten syömisistä hyvin ruusuisen kuvan, mutta tuskinpa koko kansa silti viettää päivästä päivään riemukkaan harmonista gourmet-elämää. Roskaruoka kyllä tekee kauppansa Ranskassakin, ja monet ranskalaisessa ruokakulttuurissa ihaillut asiat kuten pitkät ja rauhalliset lounaat lienevät kiireisessä nykyajassa harvenemaan päin. Suomalaisen ateriarytmin kasvattina minua jaksavat edelleen askarruttaa myös ranskalaisten höttöisenpuoleinen aamiainen (patonki ja hillo eivät sovi päähäni iskostuneeseen malliin päivän tärkeimmästä ateriasta, vaikka tokihan ne hyviltä maistuvat!) ja suomalaiseen verrattuna myöhäinen illallinen (päivällähän sitä energiaa tarvitaan, ei yötä vasten?).

Mitä lasten syömiseen tulee, suomalaisäitinä mielenkiintoista on ollut tutustua vauvojen ja pikkulasten ruokasuosituksiin muilla mailla. Ranskasta en tarkkaan tiedä, mutta ainakaan täällä Belgiassa esimerkiksi imetykseen ei suhtauduta ollenkaan sellaisella intohimolla kuin Suomessa. Imetyksen edut kyllä tuodaan esille, mutta sen suurempaa numeroa asiasta ei tunnuta tehtävän. Taaperoiden kohdalla taas tuntuu, ettei esimerkiksi lasten sokerinsyöntiä nähdä ollenkaan sellaisena ongelmana kuin Suomessa: aamiainen on leipää hillolla tai suklaalevitteellä, päiväkodin välipala makeita keksejä, ja lääkärissä tyrkytetään yksivuotiaalle nallekarkkeja. Ihan kelpo kansalaisia näyttää kuitenkin tällaisillakin eväillä kasvavan, joten noudatan kevein mielin Le Billonin ohjetta relax ja bon appétit!

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Atena, 2013. Alkuteos French Kids Eat Everything, HarperCollins/Morrow 2012. Saatu lahjaksi.

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft - An Inquiry into the Value of Work

Kun tämä kirja tuli vastaan kirjaston hyllyssä, muistin hämärästi lukeneeni joskus lehtijutun sen kirjoittajasta Matthew B. Crawfordista: amerikkalaisesta tutkijasta, joka vaihtoi menestyksekkään akateemisen uran työhön moottoripyörämekaanikkona. Miehen ajatukset nykyaikaisen valkokaulustyön merkitysvajeesta vaikuttivat mielenkiintoisilta.

Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work (2009) pohtii siis tekemämme työn luonnetta ja merkitystä. Kirjan keskeinen teesi on, että toimistokuutioissa tekemämme työ, joka koostuu abstraktien käsitteiden ja prosessien pyörittelystä, vieraannuttaa meidät paitsi käsinkosketeltavasta maailmasta ympärillämme, myös meistä itsestämme.

Yhteiskuntamme on tehnyt parhaansa erottaakseen ajattelun tekemisestä, ja tulos on, että sekä ajatustyö että suorittava työ ovat muuttuneet ihmiselle vieraiksi. Ajatustyö on yhteiskunnallisesti arvostettua, mutta niin etääntynyttä konkretiasta, ettemme enää pysty sen kautta toteuttamaan luontaista haluamme saada aikaan muutoksia ympäristössämme ja nähdä työmme tulokset. Aliarvostettu suorittava työ taas on koneistettu ja prosesseistettu niin pitkälle, että sen tekijöiltä on viety mahdollisuus luovaan ongelmanratkaisuun ja itsenäiseen ajatteluun.

Crawfordille työn mielekkyys löytyy siis käsityöläisyydestä, tässä tapauksessa moottoripyörien korjaamisesta. Perinteisessä mekaanikon työssä analyyttinen ajattelu ja ongelmanratkaisu yhdistyy konkreettiseen kokeiluun ja käsillä tekemiseen. Crawford asettaa vastakkain palkitsevan työnsä moottoripyöräpajassa ja aiemmat epätyydyttävät kokemuksensa yliopistoista ja ajatushautomoista ja pohtii niiden pohjalta laajemmin yhteiskunnan rakenteita ja työnteon filosofiaa.

Toimistorottalukijan on helppo ottaa kiinni Crawfordin ajatuksista. Kukapa ei olisi joskus turhautunut tekstinkäsittelyyn, taulukkolaskentaan, prosessimalleihin ja organisaatiokaavioihin ja kaivannut käsiinsä puuta, multaa, metallia, lankaa tai maalia? Kirjaa lukiessani tuntui silti välillä siltä, että vaikka Crawfordin ydinteeseissä on paljonkin itua, on tämäkin kirja toisaalta paradoksaalisesti osoitus siitä, miten abstraktia ajattelua yliarvostava yhteiskuntamme kieputtaa yksinkertaisen ja maanläheisen asian kahdeksisadaksi sivuksi koukeroista pohdintaa, joka ei loppujen lopuksi johda mihinkään konkreettiseen.

Selailin kirjan luettuani myös Goodreads-arvioita kirjasta. Muutamassa nostettiin esille huomio, joka ei tullut itselleni mieleen, mutta johon voin kyllä yhtyä: Crawfordin maailma on hyvin maskuliininen. "Merkityksellinen" käsillä tehtävä työ on esimerkiksi moottoripyörien korjaamista, mutta se (myöskin varsin aliarvostettu) arkinen ruokkiminen, pyykkääminen, hoivaaminen ja siivoaminen, jota miljoonat ihmiset − usein ensisijaisesti naiset − tekevät aivoillaan ja käsillään joka päivä pitääkseen maailman pyörät pyörimässä loistaa kirjassa poissaolollaan. Olisiko tässä jatko-osan paikka − kotitöiden autuutta ylistävä Dishwashing as Soulcraft?

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work. Penguin Books, 2009. 238 s. Lainattu kirjastosta.

Kevään ja kesän elokuvia

Enpäs ole hetkeen kirjoittanut viime kuukausina katsotuista elokuvista. Kirjojen lukeminen ja varsinkin niistä kirjoittaminen on vähän jumissa, joten otetaanpa edes leffoja!

La Cenerentola

Oopperaa elokuvissa: taltiointi Gioacchino Rossinin oopperasta La Cenerentola Barcelonan Gran Teatre del Liceussa 2008. Pidin tästä enemmän kuin edellisen kerran La Bohèmesta. Tuhkimon tarina on vanha kunnon hyvän mielen satu, musiikki helmeili, ja lavastus ja puvustus yhdistivät nokkelasti 1700-lukua ja modernia tyylittelyä. Miinusta tosin äänityksen laadusta, joka oli harmillisen puuroinen.

Così fan tutte

Tämä vasta olikin hyvä! Mozartin Così fan tutte Salzburgin musiikkijuhlilta 2009, ohjaus Claus Guth. Oopperan tuominen nykyaikaan ei tässä tuntunut väkinäiseltä (no, jätetään huomiotta lauleskelut miekkojen esiin vetämisestä ynnä muusta), vaan oivaltavasti ja tyylikkäästi toteutetulta. Olin kuvitellut Così fan tuttea hilpeäksi parinvaihtokomediaksi, mutta vaikuttavasti näyttelevä pääroolinelikko taustallaan paholaismainen Don Alfonso tekivät oopperasta ajatuksia herättävän.

Seven Pounds (2008)

Kaveri suositteli, mutta minä en erityisesti ihastunut tähän elokuvaan. Will Smith näytteli minusta jokseenkin pökkelösti miestä, jota kalvaa menneisyyden velka (kurtistuneet kulmat ja mutrusuu merkkeinä sisäisestä kärsimyksestä). Tuntui, että elokuva yritti olla koskettava draama, joka saa katsojan hymyilemään kyynelten läpi täynnä uskoa ihmiskuntaan, mutta ei onnistunut. Itse asiassa elokuvan sanoma oli minusta aika sairas.

Her (2013)

Joaquin Phoenixistä on tulossa yksi lempinäyttelijöistäni. Innolla odottamani Her vastasi odotuksiin: hieno elokuva miehestä, joka rakastuu tietokoneensa käyttöjärjestelmään. Omaperäisestä ideasta syntyy mietteliäs tutkielma rakkaudesta, yksinäisyydestä ja inhimillisyydestä, ja Phoenix on taas loistava. Elokuvan verkkainen rytmi teki koko katselukokemuksesta jotenkin unenomaisen.

Chimpanzee (2012)

Eläinmaailman ihmeitä. Materiaali on peräisin simpansseja niiden aidossa elinympäristössä seuranneelta kuvausryhmältä, ja sen pohjalta on sommiteltu tarina pikku simpanssipojan elämästä. On ne vaan aika liikuttavia otuksia!

As Good As It Gets (1997)

Näin tämän aikoinaan elokuvateatterissa ja muistan pitäneeni. Toinen katselukerta oli nyt vähän pettymys. Ehkä aika oli kullannut muistot, makuni on muuttunut tai elokuva kestänyt heikosti aikaa? Ihan ookoo katseltavaa tämä kai edelleen oli, mutta tuntui jotenkin venytetyltä ja epäuskottavalta.

Les invités de mon père (2010)

Ranskalainen elokuva, josta en oikein tiennyt oliko se lintu vai kala, mutta ihan kiinnostavaa katseltavaa. Pariisilaisen porvarisperheen iäkäs isä innostuu tekemään hyvän teon auttamalla hädänalaista maahanmuuttajaa. Lakimiespoika ja lääkäritytär nyökyttelevät, kunnes selviää, että kyseinen maahanmuuttaja on hemaiseva nuori nainen ja auttaminen tarkoittaa avioliittoa. Komedia, satiiria, draamaa, yhteiskuntakritiikkiä? En ole varma, oliko tyylilaji vähän hakusessa vai tarkoituksella jonkinlainen näiden sekoitus, mutta ainakaan elokuva ei tuntunut ennalta-arvattavalta.

La Boum (1980)

Kuulemma kaikkien ranskalaisten tuntema leffa, joka teki Sophie Marceaun tunnetuksi. Sympaattinen elokuva 13-vuotiaan Vicin elämästä juuri niin ihanana ja kamalana kuin elämä 13-vuotiaana voi olla. Hurmaavan 80-lukuinen meininki!