Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?

Uuden vuoden kunniaksi blogi heräilee pitkäksi venähtäneeltä tauolta − ei ehkä entistä ehompana, mutta ainakin jotakuinkin henki pihisten! Tauon aikana lukurintamalla on ollut liki yhtä hiljaista kuin bloggausrintamalla, mutta nyt on sellainen kutina, että lukuhalut alkavat taas pikkuhiljaa heräillä. Kaivetaanpa siis ensin luonnosarkiston kätköistä esiin vuonna 2015 luetut (erittäin harvat) kirjat.

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena 2013) onkin sopiva blogitauon katkoja, sillä tärkeänä syynä lukuinnon puutteeseen viime aikoina on ollut muuan (puoli)ranskalainen lapsi, joka on pitänyt äitinsä ajatukset vauvanhuuruisina ja taaperontouhuisina. Varsinaisia vauvanhoito- tai lapsenkasvatusoppaita en ole innostunut lukemaan, mutta tällaisista elävän elämän kokemuksiin perustuvista ja etenkin niitä eri kulttuurien valossa tarkastelevista kirjoista olen aina ollut kiinnostunut.

Le Billonin kirjaa ei voi välttää vertailemasta Pamela Druckermanin bestselleriin Kuinka kasvattaa bébé. Molemmissa kirjoissa pohjoisamerikkalainen perheenäiti kohtaa ranskalaisen kulttuurin ja innostuu ranskalaisten tavasta kasvattaa jälkikasvuaan. Druckermanin kirja oli aiheiltaan monipuolisempi ja minusta myös kirjana parempi, mutta ruokaa rakastavana lukijana viihdyin hyvin Le Billoninkin pohdintojen parissa.

Kun Le Billonin perhe muuttaa Kanadasta perheen isän synnyinseuduille Ranskaan, äiti ja lapset kokevat kulttuurisokin. Siis mitä, kesken koulupäivän ei syödä välipaloja? Eikä autossakaan? Lapset istuvat illallispöydässä koko aterian ajan? Ja maistavat kaikkea? Jopa pitävät vihanneksista? Le Billonit päättävät sopeutua ympäristön tapoihin ja samalla tarttua tilaisuuteen alkaa muuttaa perheen epäsäännöllisiä, yksipuolisia ja napostelupitoisia ruokatottumuksia ”ranskalaisemmiksi”.

Kirja kallistuu välillä hieman naiivilta tuntuvaan hämmästelyyn ja kovin yksinkertaistavilta tuntuviin yleistyksiin, mutta kokonaisuutena se tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen ranskalaiseen ruokakulttuuriin ja syömiseen ylipäätään. Le Billon tiivistää oppimansa kirjailijan nettisivuiltakin löytyvään huoneentauluun, joka muistuttaa muun muassa sellaisista perusasioista kuin että perhe syö ateriat yhdessä, aterioilla syödään oikeaa ruokaa ja turhia välipaloja vältetään. (Täytyy kyllä huomauttaa, että vaikka ranskalaishenkisistä periaatteista onkin kyse, jo huoneentaulun otsikossa French food rules kuuluu silti jotenkin amerikkalaisen metodi-intoinen kaiku... Onneksi listan viimeisenä kohtana on relax!)

Mitenkäs meillä sitten? Taaperomme on toistaiseksi suhtautunut syömiseen ilahduttavan ranskalaisella asenteella eli innokkaalla kokeilumielellä ja hyvällä ruokahalulla. En tohdi ottaa tästä minkäänlaista kasvatuskunniaa, vaan kiitän hyvää onneamme ja tiedostan, että nirsoiluvaiheita saattaa kyllä jatkossa hyvinkin tulla eteen. Usein ne lienevät ohimeneviä, mutta on niitä pysyvästi nirsoja ranskalaislapsiakin tullut vastaan...

Vaikka ranskalaisetkaan lapset eivät ehkä syö ihan kaikkea, yleisellä tasolla olen kyllä ranskalaisen tyylin innokas kannattaja, ainakin mitä tulee ruoan ja sen laadun ja aitouden arvostamiseen ja yhdessä syömisen tärkeyteen. Ranskalaisten tavasta suhtautua ruokaan voisin tuoda Suomeen ehkä myös ripauksen tietynlaista rentoutta. Ulkomailla asuvana kohtaan suomalaisesta ruokakeskustelusta luultavasti juuri ne netissä näkyvimmät erityisen kärjekkäät ääripäät, mutta joskus tuntuu, että (terveelliseen) syömiseen liitetään hurjasti sääntöjä, pakkoja, rajoituksia ja syyllistämistä. Le Billonin kuvaama ranskalainen suhtautuminen, jonka ohjenuorina ovat monipuolisuus, kohtuus ja mielihyvä, tuntuu järkevämmältä lähestymistavalta kuin hermostunut tasapainottelu yliviritetyn rasvakammon ja notkuvien sipsihyllyjen välillä.

Le Billonin kirja antaa ranskalaisten syömisistä hyvin ruusuisen kuvan, mutta tuskinpa koko kansa silti viettää päivästä päivään riemukkaan harmonista gourmet-elämää. Roskaruoka kyllä tekee kauppansa Ranskassakin, ja monet ranskalaisessa ruokakulttuurissa ihaillut asiat kuten pitkät ja rauhalliset lounaat lienevät kiireisessä nykyajassa harvenemaan päin. Suomalaisen ateriarytmin kasvattina minua jaksavat edelleen askarruttaa myös ranskalaisten höttöisenpuoleinen aamiainen (patonki ja hillo eivät sovi päähäni iskostuneeseen malliin päivän tärkeimmästä ateriasta, vaikka tokihan ne hyviltä maistuvat!) ja suomalaiseen verrattuna myöhäinen illallinen (päivällähän sitä energiaa tarvitaan, ei yötä vasten?).

Mitä lasten syömiseen tulee, suomalaisäitinä mielenkiintoista on ollut tutustua vauvojen ja pikkulasten ruokasuosituksiin muilla mailla. Ranskasta en tarkkaan tiedä, mutta ainakaan täällä Belgiassa esimerkiksi imetykseen ei suhtauduta ollenkaan sellaisella intohimolla kuin Suomessa. Imetyksen edut kyllä tuodaan esille, mutta sen suurempaa numeroa asiasta ei tunnuta tehtävän. Taaperoiden kohdalla taas tuntuu, ettei esimerkiksi lasten sokerinsyöntiä nähdä ollenkaan sellaisena ongelmana kuin Suomessa: aamiainen on leipää hillolla tai suklaalevitteellä, päiväkodin välipala makeita keksejä, ja lääkärissä tyrkytetään yksivuotiaalle nallekarkkeja. Ihan kelpo kansalaisia näyttää kuitenkin tällaisillakin eväillä kasvavan, joten noudatan kevein mielin Le Billonin ohjetta relax ja bon appétit!

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Atena, 2013. Alkuteos French Kids Eat Everything, HarperCollins/Morrow 2012. Saatu lahjaksi.