Belgia-projekti: Maailmankirjallisuuden kuuluisin belgialainen...

... saattaa olla hän:

David Suchet Hercule Poirot'n roolissa. (Wikipedia)

Belgia-projektini sai minut miettimään tällaistakin. Tutkimustietoa asiasta minulla ei tietystikään ole, mutta veikkaan, että Agatha Christien luoma Hercule Poirot kuuluu maailmankirjallisuuden tunnetuimpiin belgialaisiin, vaikka tätä herrasmiessalapoliisia saatetaankin joskus erehtyä luulemaan ranskalaiseksi.

Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, mikä Poirot'n tausta oikeastaan on. Artikkelin mukaan Christien dekkareissa kerrotaan Poirot'n jääneen eläkkeelle Belgian poliisista ja muuttaneen Englantiin pakolaisena sen jälkeen, kun Saksa miehitti Belgian ensimmäisen maailmansodan aikana. Ensimmäisen Poirot-kirjan aikoihin Englannissa oli suorastaan isänmaallista osoittaa myötätuntoa belgialaisille, sillä Belgian puolueettomuuden loukkaus oli ollut Iso-Britannialle muodollinen syy liittyä sotaan.

(Mielenkiintoinen nippelitieto Wikipediasta on myös se, että "myöhäiskauden kirjoissa esiintyy Christien parodinen omakuva, naispuolinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver, joka harmittelee sitä, että on ottanut kirjojensa sankariksi suomalaisen salapoliisin, vaikkei tiedä Suomesta ja suomalaisista mitään". Tällaisesta Christie-hahmosta en ole kuullutkaan!)

Poirot'n kanssa kuuluisimman kirjallisen belgialaisen kunniasta kilpailee tietysti hän:

Tintti elokuvasta Yksisarvisen salaisuus. (Collider.com)

Kirjallisuuden belgialaisista puhuttaessa ei voi sivuuttaa sankarireportteri Tinttiä. Häpeäkseni en ole lukenut yhtään Georges Prosper Remin eli taiteilijanimeltään Hergén sarjakuvaklassikoista, enkä edes nähnyt elokuvaa, jonka ensi-iltaa vietettiin viime vuonna Brysselissä suurella hälinällä ja näyttävillä mainoskampanjoilla. Jotenkin nuo 3D-animaatiot eivät kiehdo. Sydämeni sulatti sen sijaan elokuvan ensi-illan aikoihin esitetty tv-haastattelu 1960-luvulla tehtyjen Tintti-elokuvien tähdestä, nykyisin 68-vuotiaasta sympaattisesta eläkeläisestä Jean-Pierre Talbot'sta. Miehen yhdennäköisyys piirretyn Tintin kanssa oli aikoinaan hämmästyttävä:

Jean-Pierre Talbot Tintin roolissa. (Black Hole Reviews)

Kumpi siis voittaa, Tintin vai Hercule? Google-matsissa tulos on selvä: Tintille 53,800,000 osumaa, Poirot'lle vaivaiset 10,400,000. Pitänee siis kokeilla sarjakuvia!

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella

Voitin Bianca Turetskyn nuortenkirjan Muotimatkaaja Titanicin kannella (2011) viime vuonna ihanan Saran arvonnasta avauduttuani mielipiteistäni suomalaisten tyttökirjojen vaikuttavimmista hahmoista. Kiitos vielä kerran Saralle mielenkiintoisista tyttökirjakeskusteluista ja upeasta yllätyspaketista!

Muotimatkaaja Titanicin kannella kertoo 12-vuotiaasta amerikkalaistyttö Louisesta, joka rakastaa vintagevaatteita ja vanhoja Hollywood-elokuvia. Tarina alkaa, kun Louise saa salaperäisen kutsun vintagevaatteiden myyntiin – ja löytää sieltä mekon, joka ei olekaan mikä tahansa vanha rääsy, vaan taikoo Louisen ajassa taaksepäin vuoteen 1912 ja Titanicin neitsytmatkalle.

En ole aikoihin lukenut nuortenkirjoja muutoin kuin toisinaan vanhoja tuttuja klassikkoja selaillen, joten oli vähän hämmentävää lukea varhaisteineille suunnattua tekstiä, mutta Muotimatkaajassa oli kyllä viehättävä idea. Luulen, että olisin pitänyt kirjasta Louisen ikäisenä (tai ehkä vähän nuorempana – oli aina mielenkiintoisempaa lukea sopivasti itseä vanhemmista hahmoista), sillä taipumusta arjesta irrottautumiseen vanhoista ajoista haaveilemalla löytyi nuorelta Lurultakin. Varsinainen vintage-buumi ja Louisen harrastamat päivän asu -poseeraukset sen sijaan taitavat olla tuoreempaa, muotiblogien kanssa kasvaneen sukupolven tavaraa.

Kirjan muodilla maustettu aikamatkailutarina etenee sujuvasti, ja Titanicissa miljöönä on tietysti oma romanttinen hurmansa. Erityisen kiitoksen annan Sandra Suyn kauniille, herkille kuville, joissa on vanhojen muotipiirrosten elegantin unelmaista tunnelmaa. Alla muutama näyte kirjan kuvituksesta, somisteena myös bloggarin sormet. (Nettisivuilla sandrasuy.com on lisää esimerkkejä Suyn piirroksista. Ihania!)

 

Kaiken kaikkiaan Muotimatkaaja Titanicin kannella oli siis varsin mukava tuttavuus. Parasta kirjassa on ainakin näin aikuislukijan näkökulmasta ehdottomasti miljöö, muoti ja menneen maailman taika; henkilöhahmot tai juonen kaari sinänsä eivät niinkään erotu persoonallisuudellaan. Suomennoksen teksti on pääosin sujuvaa, vaikka englanniksi lukemaan tottuneelle suomeksi käännetty amerikkalainen high school -maailma tuntuukin vähän hassulta, ja käännösniuhona kiinnitin huomiota myös jokuseen anglismiin. Esimerkiksi lause "mekko oli ansainnut hänelle lukemattomia kehuja" ei kuulosta kovin suomalaiselta; luontevammalta tuntuisi vaikkapa "hän oli saanut mekosta paljon kehuja" tai "mekkoa oli kehuttu valtavasti".

Kirjan ovat lukeneet myös Sara, Susa, Kirjavinkkien Paula, Sivujen välissä ja Sivupiiri.  

Osallistun kirjalla Opuscolo-blogin Lasten linnoitus -haasteeseen.

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella.WSOY, 2011. Alkuteos The Time-Traveling Fashionista, 2011. Suom. Aila Herronen. Kuvitus Sandra Suy. Päällyksen suunnittelu Alison Impey. 272 s. ISBN 978-951-0-38051-2. Voitettu blogiarvonnasta.

Rona Jaffe: The Best of Everything (Kaikki minun unelmani)

Ostin Rona Jaffen romaanin The Best of Everything (1958) divarista hienon nimen, kivan kansikuvan ja lupaavan takakansitekstin perusteella. Mikä löytö! Vinkkinä Gummerukselle ehdottaisin, että ottakaapa uusintapainos tästä vuonna 1959 nimellä Kaikki minun unelmani kustantamastanne kirjasta. Olen varma, että Jaffen rakkaudella ja sydänsuruilla, yksinäisyydellä ja ystävyydellä pakattu New York vetoaa muihinkin Sinkkuelämänsä ja Mad Meninsä katsoneisiin nykylukijoihin.

Through the half-open slats of the Venetian blinds she could see the great, mysterious evening city. New York... City of excitement, of promise, gathering place of all the unknown, vibrant people she hoped someday to meet, who were at this very moment spending planned and unplanned evenings in ways that seemed so much a part of that sophisticated, gay unknown out there and so remote from everything she was used to.

Kirja seuraa neljän nuoren naisen elämää 50-luvun New Yorkissa, kiirettä kihisevässä suurkaupungissa, jossa naisten paikka on pilvenpiirtäjätoimistojen konekirjoitusosastoilla siihen asti, kunnes he pääsevät naimisiin ja muuttuvat kotirouviksi. Teräväpäinen Caroline pestautuu Fabian Publishing -kustantamon sihteeriarmeijaan unohtaakseen entisen sulhasensa, mutta löytääkin itsestään uranaisen. Carolinen työtoveri, naiivi pikkukaupungin kasvatti April saa päänsä pyörälle suuren maailman miehistä. Aloitteleva näyttelijätär Gregg taas rakastaa vain yhtä, mutta vääränlaista, ja nuori yksinhuoltajaäiti Barbara ei usko enää koskaan löytävänsä ketään.

Yli viisikymmentävuotias kirja tuntuu hämmästyttävän tuoreelta. Itsenäistä elämäänsä aloittelevien, työn ja ihmissuhteiden sokkeloissa tietään etsivien nuorten naisten elämä tuntuu tutulta 2000-luvulla aikuistuneellekin. Kirjan tunnelmaa kannattelee jännityksensekainen odotus, yhtä aikaa arka ja kiihkeä kaipuu. Tässä kaupungissa ja tässä elämässä voi tapahtua mitä vain, ja se voi tapahtua juuri minulle, se voi olla tapahtumaisillaan juuri nyt.

This was the best view of New York in the whole world, she thought, coming into the city when the buildings were tipped with gold, like the whole city was on fire, all the windows brilliant, fiery golden holes. How could she have thought the Plaza at twilight was New York? This was New York, beside her, Dexter Key; and the marvelous secret things people did inside those tall buildings at the cocktail hour were things he did every evening, and tonight it was all going to happen to her.

Samaistuttavin hahmo kirjassa on nelikosta etualalle nouseva Caroline, joka on henkilöistä moniulotteisin ja mielenmaisemaltaan nykyaikaisin pohtiessaan, mitä elämältään todella haluaa. Muiden nuorten naisten tavoin Caroline tahtoo naimisiin, mutta hänelle tärkeää on myös työ, sen tuottama tyydytys ja sen suoma itsenäisyys. Silti hänenkin yllään leijuu kaiken aikaa avioitumisen itsestäänselvyys. Avioliittoinstituution järkkymättömyys onkin se piirre, jossa kirjan ikä näkyy selvimmin. Aihepiiriltään The Best of Everything tuo mieleen Sinkkuelämän, mutta tässä kirjassa parinmuodostus huolettaa kolmi-nelikymppisten urasinkkujen sijasta parikymppisiä perhetyttöjä, jotka eivät osaa edes kuvitella itselleen muunlaista tulevaisuutta kuin olla jonkun vaimo. "They go to their typing pool or their calculating machines as to a waiting place, a limbo for single girls who are waiting for love and marriage."

Naimisiinmenon problematiikan ohella nykylukijaa askarruttaa 50-luvun amerikkalainen seurusteluetiketti. Kunnon tytöt ovat naimisiin mennessään neitsyitä, ja lupaavaa tulevaisuutta pohjustavat treffit päättyvät siveellisesti rappukäytävässä vaihdettuihin suudelmiin tai korkeintaan sohvalla lääpiskelyyn, mutta kirjassa uskaltaudutaan kyllä makuukamarin puolellekin. Seksiin liittyvä kaksinaismoralismi ja se, mitä sukupuolielämän aloittaminen merkitsi nuorille naisille aikana ennen e-pilleriä, tulee kirjassa esiin tavalla, jonka on helppo uskoa osaltaan vaikuttaneen siihen, että kirjasta tuli ilmestymisaikanaan "both a scandal and a roaring success", kuten kansi mainostaa.

Nuorten naisten suurten elämänkysymysten lisäksi kirjassa kiehtovat ajankuvan yksityiskohdat. Moni asia tuntuu oikeastaan yllättävän nykyaikaiselta, mutta suomalaislukija kiinnittää kyllä huomiota elintasoeroon kulutusjuhlaa aloittelevan Amerikan ja sodanjälkeisen Suomen välillä. Epäilen, että 50-luvun alun Suomessa harvat tekivät töitä koneellisesti ilmastoiduissa toimistoissa tai lähtivät lentokoneella viikonloppulomailemaan. Toisaalta kirja taas on täynnä herkullisen retroja yksityiskohtia. Treffeille lähtiessä puetaan alushame ja suoristetaan sukkahousujen saumat, hattu ja hansikkaat ovat olennainen osa nuoren naisen vaatevarastoa, ja toimistoissa työskentelee laumoittain konekirjoittajia...

Kirjan pohjalta on tehty vuonna 1959 myös elokuva, joka ei netistä löytämieni arvioiden perusteella yllä kirjan tasolle tai hurmaa näyttelijäsuorituksillaan, mutta jonka lavastus ja puvustus näyttävät kyllä nostalgiahuokailun arvoisilta. Kuvia ihanan 50-lukulaisista asuista ja interiööreistä löytyy esimerkiksi täältä ja täältä ja hurmaavan dramaattinen traileri YouTubesta.

Kaipailin vastikään Koko lailla kirjallisesti -blogin Bridget Jones -keskustelun kommenteissa chick lit -kirjoja, jotka onnistuisivat sekoittamaan sopivassa suhteessa kevyttä viihdyttävyyttä ja aitoa koskettavuutta. The Best of Everything, chick litin esiäiti, vetää tässä suhteessa pisteet kotiin, ja kirjan tuoma autenttinen tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä on silkkaa plussaa. Näissä tunnelmissa olisi mukava lukea myös The Guardianin arviossa Jaffen kirjan yhteydessä mainittuja kirjoja: Christopher Morleyn Kitty Foyle (1939), Sloan Wilsonin The Man in the Gray Flannel Suit (1955) ja Mary McCarthyn The Group (1963).  Lupaavalta näyttää myös New Yorkin kaupunginkirjaston Mad Men -lukulista!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

Rona Jaffe: The Best of Everything. Penguin Classics, 2011. (1. painos Simon & Schuster, 1958.) 445 s. ISBN 978-0-141-19631-2. Ostettu käytettynä. Suomeksi Kaikki minun unelmani, Gummerus, 1959, suom. Elli Ristimäki.

Françoise Sagan: Bonjour tristesse (Tervetuloa, ikävä)

Françoise Saganin Muuan hymyn luettuani innostuin lukemaan uudelleen myös Saganin esikoisteoksen Bonjour tristesse (1954, suom. Tervetuloa, ikävä, 1955). Luin kirjan ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Se oli ensimmäisiä ranskaksi lukemiani "oikeita" kirjoja ja jäi siksikin hyvin mieleen. Pituudeltaan kirja sopii palkitsevaksi kielenopiskelulukemiseksi, sillä sivuja on vain vähän yli sata, vaikka sanaston ja lauserakenteiden osalta Sagan välillä vähän hienosteleekin. (Ranskalainen mieskin oli ihmeissään parista subjunktiivin imperfektistä vai mitä ne sitten olivatkaan.)

Tällä lukukerralla kirjasta jäi parhaiten mieleen sen helteinen tunnelma. Suosittelen kesälomalukemiseksi! Kuuma hiekka Rivieran rannoilla, turkoosina kimmeltävä Välimeri... Näissä olisi jo tarpeeksi tunnelmoitavaa, mutta jännite syntyy tietysti siitä, että kesäidyllin yllä leijuu alusta asti tragedian aavistus. Minäkertoja Cécile antaa lukijan ounastella, että jotain kamalaa on tulossa – ja tuleehan se. Jokin kirjan kitkeränhaikeassa tunnelmassa ja joutilaan yläluokkaisessa miljöössä toi mieleen F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun.

Cécile on siitä mielenkiintoinen päähenkilö, että hän ei ole ollenkaan sympaattinen, vaan enimmäkseen ärsyttävän itsekeskeinen, ylimielinen, kaunainen, ailahtelevainen ja huikentelevainen hemmoteltu kakara. 17-vuotias lukiolainen viettää lomaa ylellisessä vuokrahuvilassa jossain Saint-Tropez'n tienoilla seuranaan isänsä Raymond, nuorekas puolivallaton playboy-leskimies, jonka elämänfilosofiana on huvittelu ja hetkessä eläminen ja joka vie tyttärensä mieluummin avoautolla kasinolle kuin patistaa tätä läksyjenlukuun. Cécilen ja Raymondin suhde on kirjassa lähes hämmentävän symbioottinen.

Kaksikon elämäntyyli muuttuu, kun mukaan kuvaan astuu äitipuolikandidaatti. Tyyni, hillitty Anne on erilainen kuin Raymondin tavalliset rakastajattaret, ja kaikessa Cécilen ja Raymondin vastakohta. Cécile suhtautuu tulokkaaseen sekoituksella kunnioittavaa ihailua ja katkeraa mustasukkaisuutta. Neidin mielenmuutoksista ja manipulointitempauksista saavat osansa myös kesäheila Cyril ja Raymondin ex Elsa.

Ilmestymisaikanaan 50-luvulla Tervetuloa, ikävä sai käsittääkseni jokseenkin skandaalinkäryisen maineen. Pahennusta herätti ainakin Cécilen huoleton suhtautuminen sukupuolielämään ja yleinen moraalittomuus. Nykylukijaa tämän kirjan varsin viattomiksi verhotut teiniseksikuvaukset eivät juuri hetkauta, mutta moraalin osalta kirja jättää kieltämättä vähän kiehertävän olon. Kiintoisa kesäcocktail siis.

Mitä luin huhtikuussa

Huhtikuu hujahti ohi, ja vappuhulinoissa jäivät kuun lukemisetkin yhteenvetämättä. Nyt, kun valkolakki on palannut laatikkoonsa ja tippaleipä syöty, ehtii taas miettiä kirjojakin.

Lukukuun aloitti Hannu Väisäsen Toiset kengät. Jo Vanikan paloista tuttuun 60-luvun oululaislapsuuteen oli taas hienoa eläytyä tässä kirjassa teini-ikäiseksi kasvavan tarkkaavaisen taiteilijanalun Anteron silmin. Väisäsen oivaltavasti havainnoivaa, yhtä aikaa todenmakuista ja arjen yläpuolelle kohoavaa kerrontaa on ilo lukea. Haluaisin lukea näiden kahden romaanin jatkoksi myös trilogian kolmannen osan Kuperat ja koverat.

Aivan toisenlaisissa ympyröissä seikkailtiin Maria Rocherin chick lit -pläjäyksessä Enchanté - hauska rakastua!, jossa ei olla köyhiä eikä kipeitä, vaan suihkitaan samppanjan ja shoppailun siivittämänä pariisilais-suomalaisessa sinkkuelämässä. Pariisilaisen todellisuuspaon vastapainoksi seuraava kirja olikin sitten asiaosastolta eli Malcolm Gladwellin What the Dog Saw and Other Adventures, kokoelma Gladwellin juttuja The New Yorker -lehdestä. Mielenkiintoisia ihmisiä ja ilmiöitä ja notkeaa tekstiä.

Kuun viimeiseksi kirjaksi jäi Katherine Pancolin kirjeromaani Un homme à distance, joka viehätti ideallaan, mutta jäi kokonaisuutena pieneksi pettymykseksi. Pancolin jälkeen luin vielä toistakin ranskalaista naiskirjailijaa eli lisää Françoise Sagania, mutta blogiin kirja ei vielä ehtinyt.

Huhtikuu ei tällä kertaa jäänyt mieleen erityisen ikimuistoisena lukukuuna – varsinkaan verrattuna oikein oivalliseen maaliskuuhun – mutta ainakin Väisäsen ja Saganin pariin tahdon kyllä palata vielä uudestaankin.

Oi ihanaa toukokuuta kaikille!

Kirjallinen elokuva: Jane Austenin jalanjäljillä

Kuva: Starpulse.com

Jane Austenin elämästä kertova Jane Austenin jalanjäljillä (Becoming Jane, 2007) jätti jälkeensä vähän hämmentyneen olon. Empire-linjaiset epookkiasut ja yhteiskuntaluokkaesteitä vastaan räpiköivä rakkaustarina ovat kuin suoraan jostain Jane Austenin romaanista – mutta hetkinen: elokuvan pohjana ei olekaan mikään Austenin kirja, vaan kirjailijan elämä. Elikö Jane Austen Jane Austen -romaanissa?

Luultavasti, ainakin osin. Austen osasi havainnoida elämänpiiriään ja sen sosiaalisia suhteita sisältäpäin (ja samalla etäisyyttä ottavalla tarkkanäköisyydellä), ja varmasti hän monien muiden kirjailijoiden tavoin sujutti kirjoihinsa aineksia omasta elämästään. Silti minulle jäi tästä elokuvasta jotenkin puijattu olo. Elokuvassa kuvatuilla ihmisillä ja tapahtumilla on varmasti todellisuuspohjansa, mutta lopputuloksesta tuli mieleen, että Jane-parka joutui nyt kyllä Austen-fanien tai Austen-faneja kosiskelevien elokuvantekijöiden "austenifioimaksi".

Tarinan ytimessä on siis parikymppisen Janen (Anne Hathaway) onneton rakkaus Tom Lefroyhin (James McAvoy), tulevaan lakimieheen, joka on pahaksi onneksi pennitön ja siis hyvin vaarallinen ihastuksen kohde yhteiskunnassa, jossa hyvinkasvatetun naisen ainoa toivo tulevaisuutensa turvaamiseksi on riittävän varakas aviomies. Toivoton rakkaus kuitenkin inspiroi Janea kirjoittamaan ensimmäisen version kirjastaan, joka myöhemmin julkaistaan nimellä Ylpeys ja ennakkoluulo.

Voisin sulattaa sen, että elokuva luultavasti perustuu tositapahtumiin vain hyvin löyhästi, jos se olisi muuten tempaissut minut mukaansa. (Jane Austenista on käsittääkseni säilynyt hyvin vähän luotettavaa elämäkertatietoa, joten tietty vapaus suotakoon elokuvantekijöille.) Mutta kun ei tempaissut. Elokuvaan oli minusta ympätty kaikki mahdolliset Austen-kliseet, mutta tuskastuttavan kliseisesti, ja pääparin kemiassa oli toivomisen varaa. En saanut itseäni uskomaan, että tämä oli se elämää suurempi rakkaustarina, joka sai Janen kirjallisen lahjakkuuden kipunoimaan.

Itse asiassa koko ajatus vähän ärsytti. Austenin romaaneissa sankarittaret päätyvät toki lopulta avioliiton auvoisaan satamaan, mutta matkalla sinne tärkeää on naisen oma äly ja tahto, ei vain miehen metsästys. Elokuvasta sen sijaan jäi mielikuva, että vasta Lefroy teki Austenista oikean kirjailijan. Huomasin matkan varrella jopa sympatiseeraavani Lefroyn sijasta Janen kömpelöä kosijaa Mr. Wisleytä (Laurence Fox). Wisley-parka oli ujo ja kömpelö, mutta en oikein tajunnut, miksi Jane häntä niin uhmakkaasti inhosi. Välillä teki mieli melkein ravistella tyttöä, että ota nyt järki käteen ja mene niihin rikkaisiin naimisiin. Tämä ei varmasti ollut elokuvan tekijöiden tarkoitus...

Olisi mielenkiintoista kuulla muita mielipiteitä elokuvasta!

Katherine Pancol: Un homme à distance

Ranskalaisen Katherine Pancolin nimi on jäänyt mieleen uteliaisuutta kutkuttavista kirjojen nimistä, sellaisista kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi. Etsin kirjastosta kuitenkin laukkukirjaksi sopivaa ohuempaa opusta, joten tartuin näiden sijasta saman tekijän varhaisempaan romaaniin Un homme à distance (2002). Kirjaa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta älkää huoliko, ainakaan minun näkökulmastani menetys ei ole suuren suuri.

Kirjassa on ihana idea. Pikkukaupungissa Normandian rannikolla kirjakauppaa pitävä Kay ryhtyy kirjeenvaihtoon arvoituksellisen amerikkalaisen miehen kanssa, joka tilaa kaupasta kasakaupalla kirjoja hinnasta piittaamatta. Kay ja Jonathan alkavat kirjoittaa toisilleen lukemistaan kirjoista, niiden herättämistä ajatuksista, ja vähitellen avautua tunteistaan. Kaylle se ei ole helppoa, sillä raastavan nuoruudenrakkauden seurauksena  hän on jäädyttänyt sydämensä tyystin ja päättänyt erakoitua kirjojensa suojiin.

Kiitossanoissaan Pancol mainitsee Helene Hanffin romaanin 84, Charing Cross Road (1970). Kirja ei ole minulle tuttu, mutta netistä selviää, että siinäkin on kyse kirjeromaanista kirjakauppiaan ja asiakkaan välillä. Luulen, että voisin pitää Hanffin kirjasta, sillä Pancolin romaanissa viehättävä idea yhdistyi minusta jotenkin vähän onttoon ja kömpelöön toteutukseen. Kirjeromaanit ovat vaikea laji, ja Kayn ja Jonathanin kirjeet putosivat minusta epäuskottavuuden sudenkuoppaan: ne eivät tuntuneet oikeilta kirjeiltä. Kaksikon kirjeenvaihto eteni liian nopeasti kaupankäynnistä kummallisen lapsellisiin tunnekuohuihin, ja epäuskottavuus vaivasi myös kirjan taustatarinaa ja loppuratkaisua.

Ranskalaisissa kirjablogeissa kirja näkyy kyllä ihastuttaneenkin. Olikohan tässä nyt kyse kulttuurieroista tai jostain sellaisesta? Ehkä kirja olisi pitänyt lukea autenttisessa ympäristössä tuulten tuivertamilla Normandian rannoilla, joista Pancol maalaa Kayn kirjeissä varsin runollisen kuvan. Risujen lomaan siis ruusuja kirjan merellisen kirjallisille maisemille.

Katherine Pancol: Un homme à distance. Le Livre de Poche, 2002. ISBN 978-2-253-06694-1. 160 s. Lainattu kirjastosta.

Malcolm Gladwell: What the Dog Saw and Other Adventures

What the Dog Saw and Other Adventures (2009) on kokoelma Malcolm Gladwellin alun perin The New Yorker -lehteen kirjoittamia juttuja. Kirjan 19 artikkelia käsittelevät mitä moninaisimpia aiheita ketsupista kriminologiaan ja koirankasvatukseen.  Löyhänä punaisena lankana on Gladwellin tavoite "katsella maailmaa jonkun muun silmin", mistä muun muassa kirjan nimi.

Tällaiset kevyet tietokirjat ovat minulle mukavia välipalakirjoja romaanien lomassa tai pätkitellen luettuina. (Onko tällainen viihdyttävästi pohdiskeleva juttukokoelma tarkkaan ottaen tietokirja? Englannin "non-fiction" tuntuu epämääräisyydessään osuvammalta määritelmältä.) Gladwell tarttuu yllättäviin aiheisiin, yhdistelee niitä yllättävästi ja vetää niistä yllättäviä johtopäätöksiä. Kirjaa lukiessani minun teki moneen kertaan mieli kertoa jollekin, että tiesitkö muuten miten e-pillerin keksijän kävi ja oletko tullut koskaan ajatelleeksi miksi ketsuppi on niin suosittua.

Gladwell kirjoittaa sujuvasti, lukijalle juuri oikeissa kohdissa koukkuja viritellen. Kirjan kaikissa artikkeleissa on oikeastaan hyvin samankaltainen rakenne: Gladwell aloittaa yksittäisestä havainnosta tai ihmisestä, loikkaa sitten aivan jonnekin muualle, kietoo näennäisesti irralliset ilmiöt yhteen jonkin yllättävän oivalluksen avulla ja palaa sitten valaisemaan ensimmäistä esimerkkiään uudesta näkökulmasta. Yhteen soittoon luettuna kaava olisi voinut alkaa tuntua toisteiselta, mutta toisaalta uutta juttua aloittaessa oli kutkuttavaa arvailla, mihin suuntaan Gladwell tällä kertaa lähtisi.

Gladwell vetää johtopäätöksiä yksityisestä yleiseen joskus aika rankallakin kädellä. En ole varma, olisivatko psykologian, sosiologian ja tilastotieteen asiantuntijat samaa mieltä ihan kaikista Gladwellin päätelmistä, mutta ainakin kirjoitukset saavat ajattelemaan asioita uusista näkökulmista ja innostavat ihmettelemään arjen ilmiöitä.

Kirjan kaikki artikkelit ovat luettavissa myös Gladwellin nettisivuilta. Englanninkielinen Wikipedia listaa järjestyksessä kirjaan valitut 19 tekstiä, mutta sivujen juttuarkistosta löytyy monia muitakin. 

Maria Rocher: Enchanté - Hauska rakastua!

Tämän kirjan suhteen olen aivan kerrassaan puolueellinen, sillä Maria Rocherin esikoisromaanin Enchanté – Hauska rakastua! myötä pääsin juhlimaan elämäni ensimmäisiä kirjanjulkistajaisia kirjailijattaren itsensä kutsumana, ja vieläpä varsin eleganteissa merkeissä (joista tunnelmoi myös ainakin Nora exlibris). Lisäksi kirja sijoittuu hurmaavaan Pariisiin, kaupunkiin, jolla on oma erityinen paikkansa sydämessäni. Ah!

Enchanté – Hauska rakastua! tarjoilee suomalaista sinkkuelämää Pariisissa häpeämättömän viihteellisellä ja vauhdikkaalla chick lit -otteella. Tässä kirjassa ei todellakaan uurasteta syvämietteisessä kaamosta-ja-koskenkorvaa-realismissa, vaan kipitetään rakkauden pääkaupungin kaduilla Louboutinit jalassa, samppanjaa siemaillen ja kännykkä treffikutsuista kuumana.

Kirjan päähenkilö on Vera, "kahdenkymmenen keskivaiheen paikkeilla, keskimittainen, keskivartalolihavuutta enemmän kuin mitään muuta pelkäävä, Pariisia keskivertoa enemmän rakastava kauppaneuvoksen ja vapaaherrattaren tytär". Kämppiksensä Moonan kanssa Vera saapuu Pariisiin mukamas opiskelemaan, todellisuudessa metsästämään aitoa Ranskalaista Rakastajaa. Niitä löytyy yksi jos toinenkin, mutta Vera saa huomata, ettei ranskalainen lempi olekaan vain herkkiä hetkiä Café de Floren terassilla.

Luin kirjan matkalukemisena ja hihittelin lentokoneessa itsekseni Veran ja kumppaneiden huumoripitoisille elämäntotuuksille. Herkutteluhetkien aikaansaamaan painonnousuun vastataan korkokengillä, sillä kun on "pidemmät sääret niin ei se ympärysmittakaan ole niin millimetrin päälle", ja niin edelleen. Meno on suorastaan pyörryttävän vauhdikasta, ja lukijan ohi marssii kavalkadi toinen toistaan värikkäämpiä persoonia. Etenkin kirjan mieshahmot muodostavat varsinaisen omituisten otusten kerhon. Vahvimmin nämä kauniit ja rohkeat, teflonpintaiset nuoret naiset vetosivat kuitenkin silloin, kun merkkivaatteiden ja samppanjakuplien alta paikoin paljastui todellisia tunteita, herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Olisin suonut paljastuvan enemmänkin.

Pariisin-rakastajille kirja tarjoaa sekä kaupungin kauneimmat kliseet katukahviloista croissanteihin ja Sacré Coeurista Chaneliin että kurkistuksia niiden taakse. Osuvasti kirjan keskeiset rakennuspalikat kiteyttääkin Veralle ja Moonalle yksi monista Pariisin yössä kohdatuista miehistä:

"Tämä kaupunki ansaitsee useammankin mahdollisuuden. Tämä on kuin rakkaus, antaa ja ottaa, mutta pysyy aina mielenkiintoisena."

Kirjan on lukenut myös ainakin Lumiomena.

Maria Rocher: Enchanté – Hauska rakastua! Teos, 2012. ISBN 978-951-851-406-3. 306 s. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisäsen Toiset kengät (2007) jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Omaelämäkerrallisesti inspiroituneen trilogian toisessa osassa päähenkilö Antero perheineen muuttaa oululaiselta kasarmilta kaupunkiin ja kasvaa lapsesta nuorukaiseksi.

Toisissa kengissä viehätti se sama herkkävireinen, kaikille aisteille rakentava havainnointi, joka tuli tutuksi jo Vanikan paloissa. Väisänen ujuttautuu upeasti murrosikäisen pojan nahkoihin. Taiteellisesti suuntautunut poika etsii ja löytää kauneutta arjen koruttomista puitteista – kotiseutumuseon pienoismalleista, öisistä pyöräretkistä, itse kokoon kyhätyistä vaatteista. Antero on ulkopuolinen niin kotona kuin koulussakin, mutta eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista huolimatta kirjaa ei leimaa kurjuus tai synkkyys, vaan pikemminkin jotenkin valoisa suhtautuminen elämän iloihin ja suruihin.

Tämäkin kirja rakentuu tuokiokuvista, toisiaan löyhästi seuraavista episodeista. Anteron kasvu, itsenäistyminen, muodosti Toisissa kengissä minusta selvemmän kaaren kuin Vanikan paloissa. Lapsuus murtuu nuoruudeksi arkisten tapahtumien ja havaintojen kautta, ei äkkinäisellä rytinällä vaan vähitellen rasahdellen. Antero hapuroi itselleen paikkaa maailmassa yhtä aikaa osana hullunmyllyistä perhettään, josta hän alkaa vähitellen irrottautua, ja omana suureen maailmaan kaipaavana itsenään.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa.

Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen. Väisänen voitti Toisilla kengillä vuoden 2007 Finlandia-palkinnon, ja sanoisinpa, että ihan ansiosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi:
Tea with Anna Karenina
Kirjantila
Illuusioita
Kirjoituksia

Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava, 2007. 978-951-1-21272-0. 350 s.