Heikki Aalto-Alanen: Rakastan sinussa ihmistä - Aino ja Alvar Aallon tarina

Alvar Aalto oli minulle (tietenkin) tuttu rakennuksistaan ja arkkitehtuurin historian lehdiltä, Aino Aalto taas miehensä varjoon jääneenä suunnittelijana, mutta juuri enempää en ollut heidän elämänsä vaiheisiin tutustunut. Tämä Aaltojen tyttärenpojan Heikki Aalto-Alasen kirjoittama kaksoiselämäkerta isovanhemmistaan, Rakastan sinussa ihmistä - Aino ja Alvar Aallon tarina (Otava, 2021), oli mielenkiintoinen ja sympaattinen matka arkkitehtipariskunnan työhön ja arkeen.

Sympaattisen kirjasta tekee sen asiantunteva ja samalla henkilökohtainen ote. Aalto-Alanen syntyi isoäitinsä Ainon kuoleman jälkeen eikä siis tuntenut tätä henkilökohtaisesti, mutta on toiminut pitkään Aaltojen perintöä vaalivissa luottamustehtävissä ja käyttänyt kirjan lähteinä perheen omia arkistoja kuten Ainon ja Alvarin ennen julkaisemattomia kirjeitä toisilleen. Kirja onkin sekoitus tosiasioiden tarkkaa dokumentointia ja rivien välistä hillitysti huokuvaa lämpöä.

Kirjan punaisena lankana kulkee Ainon ja Alvarin rakkaus. Aviopuolisoiden ja työtovereiden suhde ei aina ollut helppo (etenkin Alvar vaikuttaa olleen aikamoinen persoona, omapäinen ja oman arvonsa tunteva taiteilijaluonne), mutta heidän välillään vallitsi syvä kiintymys, molemminpuolinen kunnioitus ja kirjeistä pilkahteleva intohimokin. Ainon ja Alvarin luonteet, osaaminen ja työskentelytavat täydensivät toisiaan: Alvar piirsi rakennusten suuret linjat, Aino vastasi sisätilojen materiaaleista ja kalustuksesta. Alvar oli räiskähtelevä visionääri, Aino luotettava toteuttaja. 

Aaltojen avioliiton tarinaan limittyy kirjassa aimo annos 1900-luvun arkkitehtuurin kehitystä. Oli kiinnostavaa lukea, miten Aallot imivät inspiraatiota maailmalta ja miten kansainvälisiä yhteyksiä käytännössä hoidettiin. Häämatkalla kierrettiin Eurooppaa, kansainvälisissä konferensseissa tutustuttiin kollegoihin ja innostuttiin arkkitehtuurin ja ajattelun uusista tuulista. Sähkeillä pyydettiin kotiväkeä lähettämään lisää rahaa, kirjeissä välitettiin terveisiä kotona odottaville lapsille ("ressuille"). Maailmanmarkkinoilla oli tilausta Aaltojen moderneille huonekaluille, mutta bisnestä jarruttivat milloin takkuilevat tehtaat tai hidas postinkulku, milloin sodanjälkeinen materiaalipula tai epäluotettaviksi osoittautuvat liikekumppanit. 

Antoisa lukukokemus!

Kate Williams: England's Mistress - The Infamous Life of Emma Hamilton

Kirjan mainoslause lupaa kyseessä olevan "a dramatic, sparkling tale of sex, glamour, intrigue, romance and heartbreak". Sitä kaikkea tämä todella oli, ja lisäksi vielä kiehtova kurkistus Euroopan historian kuohuihin 1700-luvun loppupuolella. Olin kirjaa lukiessani aivan liekeissä! 

Emma Hamilton oli aikansa kohujulkkis, joka tuli tunnetuksi tenhoavana viettelijättärenä ja sotasankari amiraali Nelsonin rakastajattarena. 

Naisen elämä oli uskomaton: Emma Hamilton syntyi Amy Lyon -nimisenä tyttörukkana rutiköyhään perheeseen. Monen kaltaisensa tavoin hän päätyy teini-ikäisenä piiaksi Lontooseen ja, samoin monen kaltaisensa tavoin, siisteistä sisätöistä katutytöksi jo alle parikymppisenä. 

Emma kuitenkin välttyy monen prostituoiduksi ajautuneen nuoren naisen huonosti päättyvältä kohtalolta päästessään kiinni parempiin (joskin toki paheellisina pidettyihin) töihin taiteilijoiden mallina, teatterinäyttelijänä, helppoheikki-showmiesten spektaakkelien koristuksena ja ennen pitkää varakkaiden aatelismiesten seuralaisena. 

Monen mutkan kautta köyhästä tytöstä tulee lopulta Britannian Napolin-lähettiläs Sir William Hamiltonin vaimo, Lady Hamilton, joka seurustelee Euroopan kruunupäiden kanssa ja käyttää kauneuttaan ja karismaansa nyt kansainvälisen diplomatian koukeroissa.

Iäkkään Sir Williamin ja tämän nuoren vaimon seurapiiriin kuuluu myös ponnekas sotapäällikkö Nelson, johon Emma oitis rakastuu. Avioparin ja Nelsonin välille kehittyy erikoinen kolmiosuhde, josta tulee skandaalinkäryinen julkinen salaisuus. Emma, juhlitun Napoléonin-kukistajan glamöröösi kumppani, on aikansa tabloid-julkimo ja trendsetteri, jonka tyyliä kopioidaan ja jonka kuvilla myydään fanituotteita - kunnes ajat taas muuttuvat ja suosion tuulet kääntyvät.

Emman tarinaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, millaisen annoksen sisua, neuvokkuutta, viehätysvoimaa ja onnenkantamoisiakin nuori nainen on tarvinnut luoviakseen elämässä eteenpäin Amy Lyonista Emma Hartiksi ja Lady Hamiltoniksi ja tartuessaan aina uuden elämänvaiheensa vaatimuksiin ja mahdollisuuksiin.

Kirja kertoo poikkeuksellisesta naisesta, jolla oli poikkeuksellinen elämä, mutta Williams nivoo Emma Hamiltoniin tarinaan paljon muutakin kiinnostavaa tietoa 1700-luvun elämästä niin Englannin köyhälistön kuin eliitinkin keskuudessa. Tämä elämäkerta oli minulle täyden kympin lukukokemus, suosittelen!

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon - rakkauden mestari

Rose-Marie Peaken ja Riikka-Maria Rosenbergin yhdessä kirjoittama Korsetti ja krusifiksi - Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria oli mainio lukuelämys. Romaanissa Ninon - rakkauden mestari (Teos, 2021) Rosenberg palaa yhteen edellisen kirjan keskushahmoista, tällä kertaa fiktion keinoin. 

Ninon de Lenclos oli Ranskassa 1600-luvulla elänyt maankuulu kurtisaani, joka vaiherikkaan elämänsä aikana ehti kokea niin tukalaa niukkuutta kuin ylitsepursuavaa yltäkylläisyyttäkin, paistatella silmäätekevien suosiossa ja tulla työnnetyksi sivuraiteelle erityksiin, saada osakseen ivaa ja halveksuntaa ja saavuttaa arvostetun aseman Pariisin eliitin keskuudessa. 

Ninonin elämänvaiheet olivat pääpiirteissään tuttuja Korsetista ja krusifiksista. Romaanissa nautinkin kurkistuksista Ninonin sisäiseen maailmaan, ehkä eniten niihin osiin, joista tiedetään "tosiasioita" vähiten: mitä ajatteli ja tunsi nuori tyttö ennen kuin hänestä tuli kaikkien tuntema Ninon, miltä tuntuu vanhenevasta kurtisaanista joka katselee elämäänsä jo taaksepäin.

Korsetin ja krusifiksin tavoin innostuin tässäkin kirjassa ajan tapojen ja yläluokan elämän paneutuneesta, yksityiskohdilla herkuttelevasta kuvauksesta. On ihanaa, että suomalaiset kirjailijat kertovat Suomesta ja suomalaisesta elämästä tavoilla ja tarinoilla, joihin muun maailman kirjallisuus ei ulotu, mutta hauskaa myös matkata maailmalle kotimaisten kirjoittajien matkassa. Ranska-yhteys toi mieleen ainakin Milja Kauniston, jonka kirjat nekin hersyttelevät rehevästi Ranskan historiaa.

Luettuja 2021

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri (2009)

Ihastuin muutama vuosi sitten Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan, joten tartuin ilolla tähän saman kirjoittajan samanoloiseen teokseen.

Herra Darwinin puutarhuri (2009) sijoittuu 1800-luvun Englantiin, kylään jossa asuu kuulu tiedemies herra Darwin. Darwinia ei kirjassa kuitenkaan tavata, vaan keskushenkilönä on hänen puutarhurinsa Thomas Davies, elämän koettelema, edesmennyttä vaimoaan sureva leskimies.

Pienimuotoisen romaanin ominaislaatu on sen kerronnassa. Fragmentaarinen, kertojaa ja rytmiä alati vaihteleva teksti kurnuttaa sammakkona, koputtelee kirkonpenkkiin, pyörii suuntaansa etsivänä ajatuksena hillopurkkia kellarista hakevan naisen mielessä, rakentaa maailmaa jossa on sänkipellot ja sähkö ja synti, kaikki limittäin.

William N:ään verrattuna lukukokemukseni jäi tällä kertaa hieman laimeammaksi, mutta nautin jälleen Carlsonin rikkaasta ja kokeilevasta kielenkäytöstä ja sen tehokkuudesta kirjan tunnelman luomisessa.

Veronica Henry: Marriage and Other Games (2009)

Olen lukenut Veronica Henryn kirjoja aiemminkin, ja ne ovat minusta olleet mukavaa viihdelukemista. Tällä kertaa kyseessä oli chick lit -kirja lontoolaisesta Charlottesta, joka joutuu pettymään aviomieheensä ja muuttaa maalle aloittamaan uuden elämän ja löytämään itsensä. Edellisessä Just a Family Affair -romaanissa pyörittiin pittoreskin englantilaisen pikkukylän pubin ympärillä, ja maaseudun maisemiin päädytään siis jokseenkin tutun kaavan mukaan tässäkin.

Rakel Liehu: Helene (2003)

Luin vihdoin kehutun ja palkitun Helenen. Hyvä oli. Liehu ui Schjerfbeckin nahkoihin ja kuvittelee taiteilijalle äänen ja ajatukset, kieltä moniin suuntiin taivuttelevat ja elämän eri vaiheisiin sukeltelevat. Kirja vaatii keskittynyttä lukemista, enkä ehkä aina ollut sille oikeassa mielentilassa, mutta Liehun Helene teki vaikutuksen ja jäi mieleen pyörimään. 

Aiemmin Tulirintaa lukiessani vaivaannuin jotenkin siitä, että kyseessä oli kuvitelma todellisen henkilön elämästä ja mielenliikkeistä, mutta jostain syystä Helenen kohdalla en tästä häiriintynyt, vaikka kirjan minäkertojana jopa on Helene itse. Ehkä kirjan tyylitelty, lyyrinen kerronta jotenkin sai sen tuntumaan niin selvästi itsenäiseltä teokseltaan, että annoin virran viedä jäämättä pohtimaan kirjan "todenmukaisuutta".

Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)

Lisää taidetta! Tällä kertaa romaani ja henkilöinä fiktiiviset mutta ranskalaisten impressionistien innoittamat hahmot. Tarina kulkee eri maissa ja aikatasoilla: amerikkalainen psykiatri Dr. Marlow kiinnostuu erikoisesta potilaastaan, taiteilija Robert Oliverista, joka joutuu hoitolaitokseen hyökättyään museossa vanhan taideteoksen kimppuun ja sen jälkeen vaikenee tykkänään. Marlow alkaa pureutua Oliverin tapaukseen ja paneutuu miehen pakkomielteisiin siinä määrin, että alkaa seota niihin itsekin ja seurata niiden lonkeroita 1800-luvun Ranskaan, liki unohdetun nuoren naistaiteilijan Beatrice de Clervalin jäljille...

The Swan Thieves on vuolas ja upottava lukuromaani. Kirjan henkilöt ja juonenkäänteet koettelevat välillä uskottavuuden rajoja (jäin pohtimaan esimerkiksi psykiatrin ammattietiikkaa...), mutta vetivät minut silti täysillä mukaansa. Matka Marlow'n mukana kohti Robert Oliverin mielen mysteerejä ja Beatrice de Clervalin arvoitusta piti minut niin tiiviisti otteessaan, että loppua kohden tunsin jopa lievää pettymystä, kun kirja alkoi tarjota kysymysten sijaan vastauksia.

Tiivistunnelmainen ja taidehistoriallisia yksityiskohtia pursuileva kudelma, mieluisa lukuelämys!

Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmaduunarin tilipäivä (2020)

Nappasin mukaan kirjaston hyllystä luettuani kirjasta ja sen edeltäjästä (Unelmahommissa, 2007) kirjoittajien blogeista. En itse ole enkä aio yrittäjäksi, mutta kirjan innostava ja konkreettinen ote kannustaa ketä tahansa miettimään, millaisista aineksista koostuvat omat unelmahommat, miten niitä voi rakentaa omien vahvuuksien ja kiinnostusten varaan, millaisia tavoitteita haluaa itselleen asettaa ja miten löytää elämässä tasapaino, johon mahtuu niin unelmaduuneja kuin muitakin unelmia.

Anna Kortelainen: Tulirinta

Anna Kortelaisen Tulirinta (2020) innosti kirjoittajan ja aiheensa vuoksi. Kortelaisen tekstit ovat aina kiinnostavia ja taiten kirjoitettuja, ja varsinkin Virginie! oli aikoinaan huikaiseva lukukokemus: kutkuttava keitos taidehistoriallista salapoliisityötä Albert Edelfeltin pariisilaismallin jalanjäljissä, henkilökohtaista matkakirjaa ja "entäpä jos" -fiktiota. 

Tulirinnassa on samoja aineksia, sillä aiheena on Edelfeltin ainoa poika Erik, mutta tällä kertaa historiallinen henkilö ja hänen elämänsä ovat vain ponnistuslauta täysin fiktiiviselle romaanille. Erik Edelfeltin lyhyeksi jääneestä elämästä tiedetään (oikeastaan yllättävän?) vähän, joten paikkakuntien ja päivämäärien ympärille on jäänyt tilaa kuvitella kokonainen ihminen. 

Tulirinta keskittyy parikymppisen Edelfeltin opiskeluaikaan Ranskassa. Keuhkosairaudesta lapsesta asti kärsinyt Erik elää nuoruuden paloaan kuoleman varjossa. Montpellier'n yliopistolta palataan välillä takaumin Helsingin poliittisiin kuohuihin ja lapsuusvuosiin.

Luin kirjaa mielelläni, mutta aivan varauksetta en tällä kertaa ihastunut. Erik jäi minulle henkilönä jotenkin etäiseksi: ehkä lukiessa mietin liikaa sitä, että kyseessä on ollut todellinen ihminen, jonka elämä, ajatukset ja tunteet eivät mitä todennäköisimmin ole olleet ollenkaan sitä mitä minä nyt hänestä kertovan romaanin lukijana kuvittelen, enkä siksi täysin tempautunut mukaan kerrontaan. Kirjan kuvaama aikakausi ja sen tiimoilta esimerkiksi vuosisadan vaihteen tiedemaailma ja opiskelijäelämä tarjoavat kyllä huikean kiinnostavaa tutustuttavaa, joten niiden pariin palannen jatkossakin. 

Daphne du Maurier: Rebecca

Netflixin elokuvaversio (2020) sai minut tarttumaan uudelleen Daphne du Maurierin Rebecca-klassikkoon (1938). Olin lukenut kirjan aiemmin vuosia sitten, ja elokuvan katsottuani jäin miettimään, millainen alkuperäisteos olikaan. 

Ah, kyllä kannatti! Olen ollut viime päivät aivan Rebeccan pauloissa. Englantilaisessa yläluokassa, jylhissä kartanoissa, onnettomassa rakkaudessa ja menneisyyden salaisuuksissa on aina sitä jotain, mutta tässä kirjassa niiden tenho on viritetty huippuunsa. Mahtavaan Manderleyhin saapuva nuori morsian - nimettömäksi jäävä minäkertoja - vie lukijan mukanaan suuren talon kolkoille käytäville, tuulenpieksemään merenrantaan, kello viiden teelle, puutarhan atsaleojen huumaavaan tuoksuun... Jokainen yksityiskohta asettuu paikalleen osaksi tiiviistunnelmaista, pahaenteisen arvoituksellisuuden värittämää kudelmaa.

Rebeccaa kuvataan kai usein kauhuromanttiseksi, mutta varsinaiset kauheat tai romanttiset tapahtumat sinänsä muodostavat sen jännitteestä vain osan. Elokuvaversion nähtyäni olin tyytyväinen, että luin kirjan uudestaan. Viihdyin hyvin elokuvankin parissa (ah, ne miljööt ja vaatteet!), mutta sen saamat valtaosin ei-kovin-mairittelevat arviot ovat kyllä oikeassa sen suhteen, että vaikka elokuva seuraa kohtalaisen uskollisesti tarinan juonta, kirjaan verrattuna se vain raapaisee pintaa mitä tulee juurikin kirjan tunnelmaan ja esimerkiksi henkilöiden psykologisen ulottuvuuksiin ja heidän välisiinsä jännitteisiin.

Uudessa elokuvaversiossa esimerkiksi minäkertojan suhde tuoreeseen aviomieheensä välittyy yksiulotteisempana kuin kirjassa. Kirjan alussa parikymppinen, vähävarainen nuori nainen toimii amerikkalaisrouvan seuraneitinä Monte Carlossa ja tutustuu siellä Maxim de Winteriin, kuuluisan Manderley-kartanon omistajaan, joka on edellisvuonna menettänyt vaimonsa traagisessa onnettomuudessa. Pikahäiden ja kuherruskuukauden jälkeen pari matkustaa Englantiin, jossa nuorelle vaimolle käy pian selväksi, että edesmenneen Rebeccan varjo on Manderleyssä läsnä kaikkialla. Hän kärsii lamauttavasta ujoudesta ja alemmuudentunnosta, haluaa miellyttää, mutta tietää ettei voi koskaan korvata kaikkien ihailemaa Rebeccaa sen kummemmin itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehensä kuin talon palveluskunnankaan silmissä. Kirjan kaikkia henkilöitä vaivaa vakava stiff upper lip, mutta pinnan alla kuohuu tunteita häpeästä kateuteen ja kunniantunnosta kostonhimoon. Rouva ja herra de Winter ovat molemmat raivostuttavia: moneen kertaan tekisi mieli huutaa, että avatkaa nyt jäykistelijät suunne ja puhukaa toisillenne. Mutta jotenkin heitä silti ymmärtää, tai ainakin heistä kiinnostuu.

Nyt haluaisin nähdä myös Rebeccan aiemman elokuvasovituksen, jolla Alfred Hitchcock vuonna 1940 pokkasi parhaan elokuvan Oscarin. Ja lukea lisää Daphne du Maurieria.

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

En muista, miten tämä kirja on hyllyyni päätynyt. Ehkä tarttunut mukaan jostain kirjakaupan alelaarista, sillä en muista, että olisin koskaan tarkoituksella hakeutunut nimenomaan Toivo Pekkasen pariin. Totta puhuen en olisi tiennyt tai muistanut Pekkasta lainkaan, ellei Lapsuuteni (1953) olisi sattunut löytymään hyllystäni.

Mutta onneksi löytyi! Lapsuuteni oli minulle todella vaikuttava lukukokemus. Pekkasen omaelämäkerta kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1902 syntyneen kirjailijan lapsuudesta, pikkupojan ensimmäisistä muistikuvista kiikkutuolissa isän polvella aina aikuisuuden kynnykselle, sisällissodan vuosiin.

Pekkaset olivat vaatimaton työläisperhe, ja lapsiluvun kasvaessa ja isän terveyden heikentyessä perheen osaksi tulee suoranainen köyhyys. Lapsen silmin koettu elämän epävarmuus, arjen kurjuus, vatsaa kalvava nälkä ja niihin liittyvä häpeä on raastavaa luettavaa. Kirja toi konkreettisesti lähelle ajatuksen siitä, että tällaista elämä tosiaan oli Suomessakin ei loppujen lopuksi niin kovin kauan sitten ja on edelleen monille ympäri maailmaa. Tällaista minunkin perheeni elämä olisi voinut olla, ja näin minäkin olisin sen voinut kokea...

Pekkasen tavassa kirjoittaa limittyy aikuisen reflektoiva katse ja lapsen välitön kokemus. Lapsuuttaan muisteleva aikuinen ei aina tiedä tai muista "tärkeitä" tosiasioita - vuosia, paikkoja, ihmisiä - mutta tavoittaa edelleen sen, miltä tuntui kirjastonhoitajan ankara katse tai merituulena puhaltava seikkailun odotus. Nuori Toivo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi ja pakenee ankeaa arkeaan ajatusten avaruuteen. Koulun ja kirjaston kirjat, silloin kun niitä käsiinsä saa, avaavat pojalle kokonaan uusia maailmoja. Herkän pojan lapsuus- ja nuoruuskuvauksessa on jotain samaa kuin Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisissa teoksissa.

 

Hieno alku uudelle kirjavuodelle!

Luettuja 2020

Madeleine Wickham: Cocktails for Three (2000)

Tyhjennän kirjahyllyn chick lit -osastoa, ja tämä päätyi luettavaksi ennen kiertoon lähtöä. Madeleine Wickham on paremmin tunnettu nimellä Sophie Kinsella. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin, ja kaikkine kaavamaisuuksineen lajissaan ihan mukiinmenevää ajanvietettä.

Virve Sammalkorpi: Kahvila Dominokujalla (2006)

Kirjassa oli kiva idea: arvoituksellisia vieraita menneisyydestä tuomassa kotiäidin arjen ahdistukseen toivon ja jännityksen pilkahduksia. Ajan kerrostumia vai mielen harhoja, totta vai tarua? Pidin vieraiden tuomista välähdyksistä 1920-luvun Helsingistä ja niiden lomittumisesta päähenkilön arkeen, mutta lukukokemus tuntui ehkä jäävän jotenkin puolitiehen. Jäin ehkä kaipaamaan joko rohkeammin todellisuudesta irtoavaa otetta tai sitten syvempää pureutumista henkilöiden mielen koukeroihin tai historian maailmaan. Aikamatkailuteeman osalta kirja joutui kieltämättä haastavaan paikkaan, viime vuoden lopulla lukemani huikean Aikamatkustajan vaimon jälkeen!

Henry Hitchings: Who's Afraid of Jane Austen? How to Really Talk About Books You Haven't Read (2009)

Maailmankirjallisuuden historiaa kevyesti mutta fiksusti. Yläpeukku!

Toby Young: How to Lose Friends & Alienate People (2001)

Toby Young on käsittääkseni jonkinlainen brittiläinen mediapersoona, mutta kirjan valitsin aikoinaan divarista miestä tuntematta teoksen hauskan nimen perusteella. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Young muistelee vuosiaan 1990-luvulla New Yorkissa Vanity Fair -lehden toimituksessa. Itseironinen ote ja Youngin mietteet brittiläisyydestä ja amerikkalaisuudesta ja Lontoon ja New Yorkin mediamaailmoista pitivät otteessaan.

Hannu Väisänen: Elohopea (2016)

Väisäsen omaelämäkerrallisesti inspiroituneen romaanisarjan viidennessä osassa aikuinen Antero on päätynyt Pariisiin. Jotenkin en tällä kertaa intoutunut kirjasta samoissa mitoissa kuin aikoinaan Vankilan paloja ja Toisia kenkiä lukiessa, vaikka Väisäsen ryöpsähtelevä, moniaistinen ja tunnekuohuja kaihtamaton kielellinen iloittelu vakuuttaakin edelleen. Anterossa on jotain aseistariisuvaa.

Barack Obama: Dreams From My Father (1995/2004) (Unelmia isältäni)

Tapojeni mukaan olen jäljessä ajastani, mutta viimein päädyin minäkin Obaman kirjallisen tuotannon ääreen. Kirjassa kuvatut Obaman elämänvaiheet olivat toki pääpiirteissään ennalta tuttuja, mutta oli mielenkiintoista lukea niistä hänen itsensä (todella hyvin) kirjoittamana ja nykyperspektiivistä, kaikkien viime vuosien poliittisten ja yhteiskunnallisten käänteiden taustaa vasten. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen Obaman taustan ja nuoruuden kokemusten moninaisuus ja monikerroksellisuus. Identiteetin rakennuspalikoiden yhteensovittelu on jatkuvaa etsintää, ja kirjasta välittyy niin näiden pohdintojen vaikutus Obaman yhteiskunnalliseen ajatteluun ja aktiivisuuteen kuin niiden henkilökohtaisempikin puoli, se miten raastavaa voi olla yrittää ymmärtää itseään ja määritellä paikkansa maailmassa.

Rose-Marie Peake & Riikka-Maria Rosenberg: Korsetti ja krusifiksi - Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria (2019)

Kerrassaan viihdyttävä tietokirja eliitin naisten elämästä 1600-luvun Pariisissa. Sujuvaa tekstiä, jota lukiessa tulee olo, että kirjoittajilla on sekä homma hanskassa asiasisällön suhteen että kykyä ja intoa eläytyä ja tehdä historiaa eläväksi lukijoille. Ylhäisnaisen, luksuskurtisaanin ja julkkisnunnan elämät avaavat aikakautta eri kanteilta, ja mukaan mahtuu lukuisia herkullisia anekdootteja.

Helvi Hämäläinen: Kylänruusut (1998)

Muistan pitäneeni kauan sitten lukemistani Säädyllisestä murhenäytelmästä ja Kadotetusta puutarhasta, mutta tämä 1950-luvulla kirjoitettu, vasta 1998 postuumisti julkaistu pienoisromaani sai minut aivan hämmennyksiin. Kirja kertoo tapahtumista Härjänojan kylässä eräänä kesäyönä, kun kylän väki joutuu oudon taian, "yhteisen unen" valtaan. Kirjan tunnelma on maaginen: suomalainen maalaismaisema kietoutuu myyttiseen kiemuraan, kieli vyöryy kuin arkaainen loitsu, henkilöt ovat kaikki kummallisia ja toimivat omituisesti. En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, mutta erikoisuudessaan kiintoisa lukukokemus.

Mari Koistinen: Syötkö väärennettyä ruokaa? Elintarvikepetokset meillä ja muualla (2020)

Mielenkiintoinen aihe! Kirja käy läpi ruokahuijausten muotoja ja keinoja harhaanjohtavista pakkausmerkinnöistä hevosenlihalasagneen, väärennetystä oliiviöljystä värjättyihin mausteisiin ja hunajana myytyyn sokeriliemeen. Kuluttajaa voidaan viilata linssiin lukemattomin tavoin, mutta onneksi kirjasta jäi mieleen myös se, että terveydelle oikeasti vaaralliset ruokahuijaukset ovat Suomessa ja Euroopassa loppujen lopuksi harvassa. Monet kirjassa mainituista tapauksista olivat ennalta tuttuja mediasta, joten oli kiinnostavaa tutustua taustaan ja faktoihin tarkemmin. Kirja toimii hyvin johdantona aiheeseen, mutta lukukokemuksena se oli hieman "raporttimainen". Monissa kirjassa mainituissa tapauksissa olisi varmasti aineksia vaikka millaiseen syvemmälle sukeltavaan tutkivaan journalismiin niin rikos-, talous-, kulutus- kuin ruokakulttuurinkin näkökulmista.

Ritva Sievänen-Allen: Tyttö venheessä - Elsa Enäjärvi-Haavion elämä 1901-1951 (1993)

Ah! Elsa Enäjärvi-Haavion tyttären Katarina Eskolan ja tämän ystävän Satu Koskimiehen nuoruuden päiväkirjat (50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit) kuuluvat kaikkien aikojen kirjarakkauksiini, joten tätä kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi palannut tuttujen pariin. Tyttären päiväkirjat ovat ajalta, jolloin äiti oli läsnä enää muistoissa ja kaipauksessa, kun taas tässä elämäkerrassa keskiössä on Enäjärvi-Haavio lapsena, nuorena aikuisena, omaa tietään etsivänä tutkijana, suurperheen äitinä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Enäjärvi-Haavio oli kirjan perusteella todella vaikuttava ja valovoimainen persoona, jossa yhdistyivät virkeä äly, lämmin sydän, sitkeä velvollisuudentunto ja väsymätön tarmo vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin.

Veronica Henry: Just a Family Affair (2008)

Chick lit -osastoa jälleen. Olen lukenut Veronica Henryltä pari muutakin kirjaa vuosia sitten, ja tämäkin oli ihan viihdyttävä. Englantilaisen pikkukaupungin elämä ei varmasti todellisuudessa ole ihan tällaista, mutta oli mukavaa mielikuvitusmatkailla kylän perinteikkään panimo-pubin omistajaperheen ihmissuhdeverkostoissa.

Alain de Botton: The Architecture of Happiness (2006)

Filosofista pohdintaa kauneudesta ja arkkitehtuurista ja siitä, miten ne vaikuttavat oloomme ja onnellisuuteemme. De Bottonin seesteistä ja sivistynyttä tekstiä on miellyttävää lukea, ja kirja availee kiinnostavia ajatuksia arkkitehtuurista ja rakennetusta ympäristöstä. Välillä silti tuntui, että kirjan teeseistä oli vaikea saada otetta. Yhtenä hetkenä de Botton tuntui virkistävästi kyseenalaistavan arkkitehtuurin historian kaanonia, seuraavana toistavan elitistisiä kliseitä. Välillä ihastelin hienoksi hiottua ajatushelmeä, sitten aloin miettiä, mitä tämä nyt oikeastaan tarkoittaakaan... De Bottonin näkökulma arkkitehtuuriin on katselijan ja ajattelijan, ei esimerkiksi rakentajan, kaupunkisuunnittelijan tai sosiologin - eikä kyllä oikein tavallisen kokijankaan. 

Julian Fellowes: Past Imperfect (2008) (Loiston päivät)

Tällaisesta pidän: englantilaisen yläluokan angstia muuttuvassa maailmassa, kätkettyjä tunteita ja vaiettuja salaisuuksia, kuplivia juhlia ja nostalgista melankoliaa. Kirjan kertoja on ikääntyvä kirjailija, joka alkaa kuolevan nuoruudenystävänsä puolesta jäljittää tämän entisiä heiloja, ja uppoutuu tehtävää suorittaessaan omaan menneisyyteensä, nuoruuden haaveisiin ja pettymyksiin. Viihdyin kirjan parissa kerrassaan mainiosti. Kirja on näköjään suomennettu juuri viime vuonna (Loiston päivät, Otava 2019).

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (2001, suom. 2006)

Tjaa, tämän parissa en sitten voikaan sanoa viihtyneeni erityisen hyvin. Kirjan nimi on herkullinen, mutta sisällön kanssa sillä ei ole juuri mitään tekemistä. Barcelonalainen Pablo Miralles on paheellista elämää viettävä plösähtänyt tyhjäntoimittaja, joka joutuu vastentahtoisesti salapoliisipuuhiin. Lupaavalta kuulostava lähtöasetelma, mutta en mieltynyt henkilöihin enkä juoneen. 

Melissa Nathan: The Waitress (2004)

Chick lit -hyllyn siivous jatkuu! Tällaiset kirjat toimivat minulla aivojen tyhjennykseen silloin, kun telkkarin katselukin tuntuu tursuavan liikaa virikkeitä. Tässä oli hieman liian ärsyttävä päähenkilö, mutta sopivan simppeli tarina ja ennalta-arvattavan onnellinen loppu, eli täytti tarkoituksensa.

Luettuja 2019 - neljäs osavuosikatsaus

Loppuvuoden 2019 kirjoja.

Siri Hustvedt: What I Loved (2003)

Tämä kirja on monille vaikuttava ja paljon kiitelty teos, ja todella hyvä tämä älyllinen page turner olikin. Lukiessa uppouduin täysillä kirjan maailmaan ja henkilöihin - ah, New Yorkin taiteilijat ja intellektuellit! Kirjan teemat, tunnelmat ja tapahtumat ovat jääneet mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

Marian Keyes: Watermelon (1995)

Edellisen vastapainoksi kirja, joka taas ei jäänyt lainkaan mieleen pyörimään. Kepoista chick litiä Clairesta, joka palaa Lontoosta kotiin Irlantiin vastasyntynyt vauva kainalossa ja sydän riekaleina. Kirja oli kelvollinen aivojen tyhjennykseen kiireisen työmatkan vapaahetkinä, mutta aikamoisen ennalta-arvattavaa ja pitkäpiimäistä vatvontaa, eli en voi varsinaisesti suositella. Olen aiemmin lukenut Keyesiltä Sushi for Beginners ja The Other Side of the Story, jotka ovat jääneet mieleeni onnistuneempina lajityypin edustajina.

Noah Goldstein, Steve Martin & Robert Cialdini: Yes! 50 secrets from the science of persuasion 2010)

Kiva populääripsykologinen aihe, mutta kirjassa esitellyt 50 "salaisuutta" oli tiivistetty niin helposti lähestyttäväksi aiottuun muotoon, että mutkat menivät makuuni jo liiankin suoriksi. 

Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife (2003)

Luen kaikki hittikirjat monta vuotta jäljessä, mutta hei, tämäkin oli tosi hyvä! Todella mukaansa tempaava ja otteessaan pitävä lukukokemus, ja tämäkin sitä laatua, joka jättää jälkensä muistin koloihin.

Luettuja 2019 - kolmas osavuosikatsaus

Kesän ja syksyn kirjoja, joiden mukana matkasin Guernseyn saarelta Saint-Helenalle ja Louisianan Grand Islelle ja Suomenlinnasta Pääsiäissaarille. (Saaritematiikka toimikoon aasinsiltana.)

Mary Ann Schaffer & Annie Barrows: Guernsey Literary and Potato Peel Society (2008)

Tämä kirja on hurmannut monet, ja hurmasi minutkin. Ihana tunnelma, ja kirjeromaanimuoto viehätti. Guernseyn saari oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten nojatuolimatka historiaan oli siltäkin osin antoisa. Haluaisin nähdä myös elokuvan!

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja (2007)

Samankaltaiset tunnelmat kuin Vanhan rouvan lokikirjasta. Oli kiinnostavaa lukea omia teitään kulkevan eläkeläisrouvan matkoista, mutta kirjojen tunnelma on kovin melankolinen. Tämäkin kirja vei saarelle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään: en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, millainen paikka Saint-Helenan saari on (paitsi Napoleonin vankila). 

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle (2001)

Mökin kirjahyllystä poimin lukemiseksi Anita Hallaman otteita päiväkirjoistaan, joissa hän kirjoittaa suhteestaan Urho Kekkoseen. Presidentin ja diplomaatinrouvan suhde oli Kekkosen ajan Suomessa julkinen salaisuus. Tällä kirjalla Hallama halusi vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tuoda julkisuuteen oman näkökulmansa.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia kurkistuksia legendaarisen, karismaattisen valtionpäämiehen yksityiseen puoleen, ja Hallama itsekin vaikuttaa olleen aikamoinen persoona.

Historiallisena dokumenttina kirjaan ei voine aivan varauksetta luottaa. Hallaman päiväkirjat heijastavat tietysti ensinnäkin kirjoittajan subjektiivista käsitystä ja kokemusta, ja toisekseen kirjan esipuheessa käy ilmi, että Hallama on ottanut mukaan vain valikoituja otteita muistiinpanoistaan. Monissa niistä hän siteeraa Kekkoselta saamiaan kirjeitä, mutta itse kirjeitä ei julkistettu (lieneekö tämä muuttunut sittemmin?), ja Hallaman kirjeet Kekkoselle eivät ole säilyneet.

Kate Chopin: The Awakening and Other Stories (1899)

Olin aiemmin kuunnellut Kate Chopinin romaanin The Awakening (Herääminen) (1899) äänikirjana, mutta päästyäni käymään viime vuonna Louisianassa innostuin ostamaan kirjan ja lukemaan sen uudelleen, tällä kertaa paperilta. Tässä painoksessa mukana oli myös Chopinin lyhyempiä novelleja.

The Awakening herätti minussa samankaltaisia mietteitä kuin ensimmäisellä kerralla: ihastusta Chopinin rohkeudesta porautua sovinnaisen naisen epäsoveliaisiin tunteisiin ja samalla hämmennystä ja ärtymystä, koska Edna on niin hankala – ja sitten vielä hämmennystä ja ärsytystä siitä, että minä, vapaamielinen 2010-luvun nainen, hämmennyn ja ärsyynnyn naisesta, joka ei ajattele ja toimi niin kuin naisen ”pitäisi”.

Oli mielenkiintoista lukea kirja sen jälkeen, kun olin itse käynyt sen kuvaamilla seuduilla ja lueskellut Louisianan historiasta. Edna oli helppo kuvitella New Orleansin hienostokortteleihin, ja kirjan novelleissa vilahtelevat hahmot tarjosivat kurkistuksia 1800-luvun Louisianan monimuotoisuuteen. Chopinin novelleissa on ovela tunnelma, jossa onni häilyy vain hiuskarvan päässä epäonnesta, ja kumpikin saattaa sittenkin olla sitä toista.

Katja Kallio: Karilla (2008)

Tartuin tähän Kallion kirjaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, mutta silloin ei jotenkin napannut. Nyt sen sijaan nappasi.

Pidän Kallion tyylistä kirjoittaa: teksti tuntuu harkitulta ja hiotulta, kuin kirjailija haluaisi antaa lukijalle huolella valitun ja kauniisti paketoidun lahjan, mutta ei silti väkinäiseltä tai elottomalta. Tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa arkitodellisuuteen ankkuroituja ja kiinnostavalla tavalla tyyliteltyjä tutkielmia ihmisluonnon erikoisuuksista. 

Kalliolta olen lukenut myös Säkenöivät hetket, Elokuvamuistin ja Tyypit.

Ronald Wright: A Short History of Progress (2004)

Tämä kuuluu sarjaan hyvät mutta masentavat kirjat. Kirja vastaa teemoiltaan Jared Diamondin teosta Collapse – How Societies Choose to Fail or Succeed eli aiheena on tässäkin yhteiskuntien nousu ja tuho. Wright pohtii sivilisaatioiden kehitystä, kukoistusta ja rapistumista niiden yhteiskunnallisen järjestäytymisen, teknologis-taloudellisen edistyksen ja ekologisten paineiden ristiaallokossa. Lopputulos on, että otsikon progress kaipaisi kenties usein seurakseen kysymysmerkin tai lainausmerkit – ja masentavaa kyllä, sitten kirjan julkaisun moni asia etenkin maapallon ekologisen kantokyvyn osalta on mennyt vain kehnompaan suuntaan.

Wrightin ja Diamondin kirjojen historiallisesta tarkkuudesta tai analyysin validiudesta en osaa sanoa, mutta molemmat olivat mielenkiintoista luettavaa. Siinä missä Diamondin opus (muistaakseni) pureutuu esittelemiensä yhteisöjen ja ajanjaksojen vaiheisiin yksi kerrallaan, Wrightin kirja sukkuloi aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Tällainen läpileikkaus tuottaa lukijalle kiinnostavia oivalluksia, mutta vaatii kouluhistoriapohjalta ponnistavalta lukijalta jonkinasteista tarkkaavaisuutta, kun muinaisesta Mesopotamiasta syöksähdetään milloin Pääsiäissaarille, milloin mayatemppeleihin. Wright kyllä pyörittelee laajoja kokonaisuuksia miellyttävän helposti lähestyttävästi.