Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Virpi Hämeen-Anttilan Railo (2011) kertoo Teppo ”Tepa” Korpelaisesta, joka jää työttömäksi IT-firmasta. Inka-vaimon yllätykseksi junttijuuriaan halveksiva mies päättää muuttaa takaisin kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan ja perustaa perintötontille tuliterän matkailukeskuksen. Mistä moinen suunnanmuutos, ja miten onnistuu Tepan, Inkan ja Kukka-tyttären uusi elämä maalla?

Aiemmat kokemukseni Hämeen-Anttilan kirjojen parissa ovat olleet ristiriitaisia. Suden vuoden akateeminen viihde ihastutti, ja ihan viihdyttävästi taiteen maailmassa pyörittiin myös Alastonkuvissa. Muistan sinut Amanda sen sijaan oli minusta henkilöhahmoiltaan ja juonikuvioiltaan jotenkin ärsyttävä ja epäuskottava, ja sen jälkeen en ole tullut tarttuneeksi uusiin Hämeen-Anttiloihin.

Railossa Hämeen-Anttila etääntyy kaupunkilaisista kulttuuripiireistä. Miljöönä on ehta maaseutu. Inka ja Tepa asettuvat asumaan Tepan kotikylälle, ja sillä aikaa, kun Tepa uppoutuu raivokkaalla tarmolla hotellin rakennusprojektiin, Inka tutustuu kylän elämään ja ihmisiin. Heihin kuuluvat myös Tepan sisarukset, joihin kaupunkilaistunut velipoika on katkaissut kaikki välit. Railoja ihmisten välillä on siis avoinna ennestään, ja tarinan edetessä niitä aukeaa uusia.

Railo oli rehtiä, maanläheistä viihdettä, ja Hämeen-Anttila kuljettaa tarinaa sujuvasti. Pääpaino on Inkan kokemuksissa ja tuntemuksissa. Inka oli minusta sympaattinen ja samaistuttava päähenkilö, vaikka välillä nainen kyllä tuntui käsittämättömän sopeutuvaiselta ja pitkämieliseltä siihen nähden, miten välinpitämättömästi Tepa vaimoaan kohteli ja miten itsekeskeinen soheltaja mies oli. Inkan rinnalla Tepa ja sivuhenkilöt olivat kärjistetympiä, yksiulotteisempia, mutta tämäntyyppisessä tarinassa se ei minua haitannut. Itse asiassa paikoin esiin pilkahteleva moniulotteisuus pikemminkin hämmensi: Rilken runoja siteeraava sikafarmari haastaa mielenkiintoisesti stereotypioita, mutta hahmolla ei ehkä ollut tarpeeksi lihaa luiden päällä tuntuakseen täysin uskottavalta.

Maalla kun ollaan, paikalliset puhuvat mehevää murretta. Sen kanssa minulla oli hienoisia sopeutumisvaikeuksia. Pääkaupunkiseudulla länsisuomalaisista sukujuurista kasvaneelle lukijalle Pohjois-Karjalan murre nimittäin hyppäsi silmiin ja särisi korviin. Eivät kai ihmiset oikeasti puhu noin? Tunnustan nolona, että minun korviini kirjan henkilöiden murre kuulosti hassulta ja sai vakavatkin asiat tuntumaan, no, hassuilta. Ilomantsia tuntevat bloggarikollegat Susa ja Mari A. kuitenkin kiittelevät Railon paikallisväriä ainakin suurin piirtein onnistuneeksi. Minulla taitaa siis olla edessä kotimaan matkailun ja kielikorvan avartamisen paikka!

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava, 2011. E-kirja lainattu Helmet-kirjaston Ebib-palvelusta, luettu puhelimella.

Lue ja syö: Piimäkakku

Valittelin jonkin aikaa sitten, että viime aikoina lukemissani kirjoissa on syöty vain Lue ja syö -haasteeseen kehnosti sopivia, erityisen ällöttäviä ruokia. Pirjo Rissasen Kamomillasola kuitenkin pelasti minut valaanaivoilta. Kirjassa nimittäin mainittiin ohimennen piimäkakku. Mieleni alkoi tehdä tätä klassikkoleipomusta, jossa on jo ajatuksena jotain ihanan perinteistä ja kotoista.

Näin siis Kamomillasolassa:

Heillä on usein nukkekesteissä mehun kanssa tarjolla piimäkakkua, jota Ninnin äiti Helvi leipoo. Äiti naureksii Helvin selän takana, kun tämä ei osaa leipoa muuta kuin piimäkakkua, joka onkin kuulemma maailman helpoin leivonnainen. Maarit ei välitä äidin väheksynnästä, sillä hän rakastaa nimenomaan Helvin piimäkakkua, sen siirappista tahmeutta ja rusinaista makeutta, joka täyttää suun kitalakea myöten.

Pätkä jatkuu kuvauksella Ninnin rusinoidentäyteisistä oksennuskokemuksista (toim. huom. syynä ei ollut piimäkakku), mutta jätetään ne nyt tästä pois ja keskitytään herkulliselta kuulostavaan siirappiseen tahmeuteen ja aloittelevaa leipuria rohkaisevaan kuvaukseen maailman helpoimmasta leivonnaisesta.

Leipominen oli kieltämättä helppoa, mutta kakkuni vaati silti hieman vaivannäköä. Belgialaisista marketeista ei nimittäin löydy piimää, ja lähikauppojen maustevalikoimatkin osoittautuivat varsin vaatimattomiksi. Piimän sai siis korvata puolalaisen kulmakaupan kefiiri (olisikohan maustamaton jugurttikin kelvannut?). Mausteet kävin hakemassa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan ruokiin erikoistuneesta kaupasta. Neilikkaa ei tosin löytynyt sieltäkään, ja kardemumma oli jauhettu Suomessa myytävää hienommaksi, mutta eipä tuo haitanne.

Tein piimäkakun Kotikokki-sivustolta löytyneellä reseptillä. Päädyin tähän ohjeeseen, koska useimmissa muissa oli siirappia, joka siirappisen tahmeuden houkuttelevuudesta huolimatta unohtui ostoslistalta.

Piimäkakku
3 kpl munaa
3 dl sokeria
175 g sulatettua voita
2,5 dl piimää
4,5 dl vehnäjauhoa
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
1 tl inkivääriä
0,5 tl neilikkaa

Toimi näin: Vaahdota kevyesti esim. puuhaarukalla munat ja sokeri. Lisää vaahtoon piimä ja sulatettu voi. Lisää seokseen jauhot ja mausteet, jotka olet ensin sekoittanut keskenään (minä sekoitin mukaan myös kourallisen rusinoita). Kaada seos voideltuun, korppujauhotettuun vuokaan. Paistetaan noin 1 tunti 175 asteessa.

Kuten kuvasta näkyy, ensimmäiset palat syötiin jo ennen kuin sain kameran esiin. Hyvää oli, mutta vielä paremmaksi kakku muuttui vanhetessaan, kun ainekset saivat mehevöityä keskenään kaikessa rauhassa.

Sara Gruen: Ape House (Apinatalo)

Sara Gruen on keikkunut TBR-listallani siitä asti, kun Vettä elefanteille -kirja suomeksi ilmestyttyään kiersi kirjablogeja. Jonkin aikaa sitten näin myös kirjasta tehdyn elokuvan. Se kutitteli lukuhaluja entisestään, mutta en ole tullut vielä hankkineeksi kirjaa käsiini. Elefanttien sijasta aloitin Grueniin tutustumisen siis divarissa vastaan tulleilla apinoilla.

Ape House (2010) eli Apinatalo (Bazar, 2011) kertoo Isabel Duncanista, joka on omistautunut työlleen bonobo-apinoiden käyttäytymistä tutkivassa kielilaboratoriossa. Arki saa dramaattisen käänteen, kun tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku. Pahoista vammoista toipuva Isabel joutuu seuraamaan sivusta, miten apinoiden käy, kun ne singotaan tutusta elinympäristöstään villiin pyöritykseen median maailmassa. Mukaan juttuun sekaantuu myös John Thigpen, juuri ennen iskua kielilaboratoriossa vieraillut toimittaja, jonka ura lehtimiehenä on pahasti jumissa.

Apinatalo oli menevää luettavaa. Gruen on vispannut kirjaan aineksia runsaalla kädellä: mukana on apinoita, kielentutkimuksen saloja, mediaskandaaleja, pohdintoja tosi-tv:n moraalista, innokkaita eläinsuojelijoita, parisuhteiden haasteita, vaikeaa perhetaustaa, työpulmia... Eniten kiinnostuin Isabelin työstä bonobojen kielen parissa. Kiehtovaa! Myös apinoiden yhdistäminen tv-maailmaan nosti esiin mielenkiintoisia pohdintoja niin viihteen lainalaisuuksista kuin ihmisluonnosta ylipäätäänkin.

Tarina eteni siis vauhdikkaasti ja viihdyttävästi, mutta välillä tuntui, että tapahtumia, henkilöitä ja teemoja oli mukana jo liikaakin. Runsaus alkoi kääntyä itseään vastaan, kun huomio hajautui niin moneen asiaan. En oikein tiedä, halusiko Gruen tarjota Apinatalolla lukijoilleen mukaansatempaavaa viihdettä, koskettavan eläintarinan, vakavaa filosofista pohdintaa vai räväkkää yhteiskunnallista satiiria. Ehkä vähän kaikkia. Tulos ei ehkä ollut suurempi kuin osiensa summa, mutta pisteet silti reippaasta yrityksestä: Apinatalo täytti tehtävänsä mukavana matkalukemisena.

Blogiarvioiden perusteella Apinatalo on ollut pettymys monelle Vettä elefanteille -kirjaan ihastuneista lukijoista. Gruen pysyy siis lukulistallani, ja odotukset elefanttien suhteen ovat korkealla!

Sara Gruen: Ape House. Spiegel & Grau International Edition, 2010. 359 s. Ostettu käytettynä.

Karismaattinen kantritähti ja muita kevään elokuvia

Aloin vuoden alussa listata blogiin kirjojen lisäksi myös katsomiani elokuvia. Syksyn ja joulun ja alkuvuoden jatkoksi siis kevään elokuvaelämyksiä, joihin mahtuu niin ihastuksia kuin pettymyksiäkin.

Walk the Line (2005)

Tämä kantritähti Johnny Cashistä kertova elokuva seuraa sinänsä melko tavanomaista muusikkoelämäkertojen kaavaa, mutta tekee sen hyvin. Retkahdin täysillä Joaquin Phoenixin Cashiin, vaikka mies on murjottava ja tasapainoton vaimoaan pettävä pilleriaddikti. Ooh, ne katseet...! Etenkin musiikkikohtauksissa Phoenixin kemia Reese Witherspoonin kanssa sai kylmät väreet selkäpiihin.

Je vous trouve très beau (2005)

Ranskalainen maanviljelijä jää leskeksi ja tarvitsee riuskan nuoren vaimon ruokkimaan kanat ja pesemään pyykit. Sellainen löytyy postimyynnillä Romaniasta. Elokuvassa on ihan sympaattinen idea, mutta jotenkin henkilöt eivät vetäneet mukaansa. En tajunnut varsinkaan romanialaisen morsiamen mielenliikkeitä.

Bridget Jones's Diary (2001)

Tuli vastaan telkkariuusintana. Romanttisten komedioiden parhaimmistoa! En ole suuri Renée Zellweger -fani, mutta rooli toimii, ja eivätpä Colin Firth ja Hugh Grant ole hullumpia hekään...

Intouchables (2011)

Rikas pyörätuolipotilas saa avustajakseen lähiöiden kasvatin. Olin kuullut tästä Ranskassa megamenestykseksi muodostuneesta elokuvasta etukäteen niin paljon, että ennakko-odotukset vähän söivät tehoa, mutta mukava filmi kuitenkin.

Potiche (2010)

Lisää ranskalaista cinémaa. Elokuvassa on nimekäs näyttelijäkaarti – Catherine Deneuve, Gerard Depardieu, Fabrice Luchini – mutta lopputulos on ihmeen kömpelö ja tylsä. Pisteet vain hauskasta 70-luvun miljööstä.

Unknown (2011)

Ihan ookoo action-leffaksi, mikä minulle tarkoittaa sitä, että väkivalta ei ole liian raakaa ja että en tylsisty kuoliaaksi takaa-ajojen ja räjähdysten aikana. Muistinmenetys on aina hedelmällinen aihe, ja Liam Neeson oli ihan symppis päähenkilö. Plussaa myös Berliini-miljööstä, vaikka jotkut paikallisväriä tuovat yksityiskohdat vähän huvittivatkin: kaikkien saksalaisten nimi ei ole Jürgen eikä varsinkaan Gretchen...

Side Effects (2013)

Trilleri masennuslääkkeiden sivuvaikutuksista piti tiukasti otteessaan. Kuvittelin etukäteen, että tämä olisi Erin Brockovich -tyylinen elokuva pienen ihmisen taistelusta isoa pahaa lääkeyhtiötä vastaan, mutta kuvio olikin ilahduttavasti monimutkaisempi. Epäilin kaikkea ja kaikkia. Jude Law ja Rooney Mara olivat hyviä pääosissa.

Alice in Wonderland (2010)

Voi, mikä pettymys! Kuvittelin, että surrealistisen Tim Burtonin tulkinta surrealistisesta Liisasta Ihmemaassa olisi surrealismia potenssiin kaksi, mutta elokuva tuntuikin jäykältä ja kaavamaiselta. Tarina oli ennalta-arvattava, henkilöt eivät jaksaneet kiinnostaa, ja tietokoneanimoidusta Ihmemaasta puuttui tunne ja elämä.

Mariages ! (2004)

Johannan ja Benjaminin häät nostavat pintaan niin hääparin kuin vieraidenkin parisuhdepulmat. Elokuva sekoittaa mustaa huumoria ja vakavaa draamaa. Molemmilla ainesosilla on hetkensä, mutta yhdistelmä jotenkin ontuu.

Toukokuussa luettua

Oi ihana toukokuu! Tosiasiassa ylläoleva kuva on huhtikuulta, sillä toukokuussa ei täälläpäin Eurooppaa ole juuri sinistä taivasta näkynyt. No, surkean sään hyvä puoli on se, että on aikaa ja intoa möllöttää sohvannurkassa ja nököttää tietokoneen ääressä, kun ulos ei kerta kaikkiaan tee mieli mennä.

Toukokuussa kirjoitin blogiin seitsemästä kirjasta:

• Herman Melville: Moby Dick 
• Pirjo Rissanen: Kamomillasola
• Nick Hornby: Poika
• H. G. Wells: Maailmojen sota
• Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
• Robert Louis Stevenson: Aarresaari
• Minna Canth: Anna Liisa

Luettujen kirjojen kannalta kuukausi oli sikäli ennätyksellinen, että näistä seitsemästä kirjasta peräti viisi on 1800-luvulta. Klassikkointoon vaikutti omalta osaltaan Hyönteisdokumentti-blogin lukudiplomihaaste, jonka onnistuin kuin onnistuinkin rykäisemään valmiiksi.

Toinen toukokuussa päättynyt haaste oli Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haaste, jonka tiimoilta tuumailin, millaisia äitejä vuoden varrella lukemissani kirjoissa tuli vastaan.

Kuun päätteeksi osallistuin vielä Hesarin äänestykseen 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista.

Kesäkuun alun sääennuste ei lupaa hyvää, mutta elän toivossa, että lukuhetkiä pääsee pian viettämään pihallakin. Aurinkoisia lukutunnelmia kaikille!

TTT: 2000-luvun parhaat kotimaiset

Hesari etsii 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Ajattelin ensin, etten rohkene osallistua äänestykseen ollenkaan, sillä en mielestäni ole lukenut tarpeeksi viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia kirjoja, jotta osaisin muodostaa niistä jonkinlaisen kokonaiskäsityksen. Viime vuosikymmenelle osui sellainenkin jakso, jolloin en pariin vuoteen lukenut juuri mitään, saati sitten kotimaisia uutuuksia.

Vaan enpä malta olla listaamatta! Koska otos ei ole suuren suuri, top kympin valinta ei loppujen lopuksi ollut kamalan vaikeaa. Top 5, jota Hesari kysyy, oli jo vaikeampaa, ja viiden parhaan asettaminen paremmuusjärjestykseen tuntui liki mahdottomalta. Fiilispohjalla siis mennään.

Fiilis päätti tällä kertaa, että en nosta kärkiviisikkoon esimerkiksi Oksasta ja Westötä. Huomaan, että mutuhuttuisiin valintakriteereihini liittyy monen kirjan kohdalla jonkinlainen löytämisen ilo: se tunne, että en kirjaa aloittaessani ihan tarkkaan tiedä mitä siltä odotan, mutta lukiessa tajuan sen joko vastaavan tismalleen odotuksiin, joita ei tiennyt olevankaan, tai sitten yllättävän minut tavoilla, joita en olisi osannut kuvitellakaan. Sellaiset valtavasti huomiota saaneet kirjat kuin Puhdistus tai Missä kuljimme kerran eivät ehkä aina tunnu tunnetasolla yhtä ”omilta” kuin kirjat, jotka olen ikään kuin itse löytänyt.

Viisi parastani ovat siis tänään nämä:

1. Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)

Tämän kirjan kohdalla minulla itse asiassa oli kovat odotukset, sillä olen rakastanut Koskimiehen aiempia kirjoja, mutta Hurmion tyttäret vastasi odotuksiin. Blogin vuosikatsauksessa kirjoitin, että tässä kirjassa ”yhdistyivät jotakuinkin kaikki ne piirteet, joihin huomaan tuntevani kirjoissa vetoa: paloja (nais)yksilön elämästä sijoitettuna kiehtovaan historialliseen aikakauteen, höystettynä säväyksellä kulttuuria ja kerrottuna kauniilla, sujuvalla kielellä hivenen haikeansuloisissa tunnelmissa”. Kirja innosti minut lainaamaan kirjastosta myös Katri Valan päiväkirjoja, mutta tunnustan innostuneeni enemmän Koskimiehen kuvittelemasta Valasta kuin siitä oikeasta...

2. Selja Ahava: Eksyneen muistikirja (2010)

Tämä lahjaksi saamani kirja kuuluu sarjaan löydöt. Esikoiskirjailijan herkkä romaani yhdisti muistinsa menettävän Annan ulkoista arkimaailmaa ja maagiseksi sirpaloituvaa sisäistä maailmaa kauniisti, ymmärtävästi ja koskettavasti. Taisin jopa tirauttaa kyyneleen.

3. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001)

Tästä kirjasta en muista paljoakaan, sillä luin sen liki tuoreeltaan eli kauan sitten. Kirja nousi listalle nyt, kun mietin, mitä 2000-luvusta tulee mieleen. Sinun lapsesi eivät ole sinun iski aikoinaan täysillä uuden vuosituhannen kynnyksellä aikuistuneeseen Ultra Bra -sukupolven kasvattiin, vaikkeivät sen henkilöiden kokemukset sinänsä juuri minulle erityisen läheisiä olleetkaan.

4. Ranya ElRamly: Auringon asema (2002)

Toinen mieleenpainuva lukukokemus vuosituhannen alusta. Auringon asemasta muistan kielen ja kerronnan, jotka olivat silmiä avaavalla tavalla erilaisia kuin suurimmassa osassa lukemistani kirjoista. Myös kirjan teemat – kulttuurien kohtaaminen, haikeat muistot – taitavat kuulua niihin, joihin tunnen edelleen kirjoissa vetoa.

5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)

Jatkumona edellisille: kerroksittain rakentuvia muistoja, yksilön ja yhteiskunnan rajojen etsimistä, vahvasti omanlaistaan kieltä ja kerrontaa.

*

Huomaan, että listasta tuli kovin naispainotteinen. Jatketaan siis vielä viidellä muulla, joiden joukkoon mahtuu jo pari miestäkin:

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Sarjassamme ällistyttävät. Sinisalo kaivoi ennakkoluuloisen, fantasiaa vieroksuvan lukijan maailmaan peikon mentävän aukon ja täytti sen.

Hannu Väisänen: Toiset kengät (2007)

Lapsuuskuvausta taiteilijan silmin. Siteeraan taas itseäni: ”Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen.” Myös Vanikan palat oli hyvä, Väisäsen myöhempiä en ole vielä lukenut. 

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

En osaa päättää, mitä mieltä olen Pulkkisesta. Raja ihastutti ja ärsytti, Totta ärsytti ja ihastutti. Vieras pääsi Pulkkisen tähänastisesta tuotannosta lähimmäs varauksetonta ihastusta.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (2009)

Westöltä olisin ottanut mukaan Leijat Helsingin yllä, mutta 90-luvulla ilmestyneenä se diskataan tästä kisasta. Missä kuljimme kerran taas ei jostain syystä sanonut minulle ”klik”, tai ehkä vain luin sen väärään aikaan. Älä käy yöhön yksin nimittäin sen sijaan osui juuri oikeaan saumaan, yhdeksi pitkän lukujumin katkaisijoista.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)

Tästä kirjasta en muista paljonkaan, vain sen, että se käsitteli musiikkia, rakkautta ja muistoja (taas) ja oli hyvä (vaikka hämärästi muistelen, että oli siinä jotain vähän epäuskottavaakin). En tiedä, miksi en ole tullut lukeneeksi Itkoselta mitään muuta.

*

Nyt jätän listan tähän, ettei mene liiaksi märehtimiseksi. Koska yllä olevat kirjat ovat kaikki melkoisen vakavia, haluan kuitenkin antaa peräkaneetiksi pari bonuspistettä hyville ja sen lisäksi hauskoille kirjoille. Siis Miina Supinen (Liha tottelee kuria) ja Eve Hietamies (Yösyöttö), olkaa hyvät!

Lukudiplomi suoritettu!

Onnittelukukkia lukudiplomisteille.

Tiukille meni, mutta valmista tuli! Lukudiplomista nimittäin. On siis aika vetää yhteen suoritukseni Hyönteisdokumentti-blogin hdcaniksen lanseeraamaan haasteeseen, jossa suoritettiin koululaisille tarkoitettua Kunnari-lukudiplomia kirjablogaten.

Haasteesta oli paljon hupia. Valitsin suoritettavaksi yläastelaisille (anteeksi, yläkoululaisille?) tarkoitetun Sinuhe-kirjatarjottimen ja siihen liittyvät 7. luokan tehtävät. Vanhemmille oppilaille suunnatuissa tehtävissä oli enemmän vakavamielistä analyysiä, mutta nuoremmat saavat vielä piirrellä ja askarrella. Kovin työläisiin tehtäviin en viitsinyt tarttua, mutta kivoja ideoita niissä oli! Ehkä joskus vielä innostun rakentamaan pienoismalleja lukemieni kirjojen tapahtumapaikoista...

Lukudiplomia oli hauska suorittaa siksikin, että sen myötä tulin lukeneeksi monta klassikkoa, joihin en ollut tullut aiemmin tarttuneeksi. 7.–9.-luokkalaisten Sinuhe- ja lukiolaisten Odysseia-kirjatarjottimilta löytyy hyviä lukuvinkkejä aikuisillekin.

Mitä siis tuli luettua?

1. Jännitystä:
Zacharias Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari tarjosi kartanoromantiikkaa ja hurmasi satusetämäisellä kielellään. Tein etsintäkuulutuksen kartanon kummituksesta.

2. Menneisyyden tarinoita:
Kerstin Johansson i Backen Näkymätön Elina sai minut eläytymään ujon pikkutytön elämään ja kirjoittamaan Elinalle kirjeen.

3. Tulevaisuuden taruja:
H. G. Wellsin Maailmojen sodan myötä tutustuin 1800-luvun tieteiskirjallisuuteen ja piirsin avaruusaluksen, joka muistuttaa erehdyttävästi lypsyjakkaraa.

4. Fantasiaa: 
Leena Krohnin Tainaron oli kiehtova kurkistus hyönteisten asuttamaan maailmaan. Piirsin Tainaronin kartan ja kadehdin toisen lukudiplomisuorittajan eli Kujerruksia-blogin Linnean upeita hyönteispelikortteja.

5. Ihmisiä:
Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut tutustuttivat minut nokkelaan Tomiin, joka jopa täytti sivun ystäväkirjaani. Tähän kategoriaan olisi sopinut myös Nick Hornbyn Poika, mutta siitä en väsännyt tehtäviä.

6. Matkalla:
Toinen neuvokas poikaviikari löytyi Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta. Annoin Jim Hawkinsille muutaman vinkin saarella tarpeellisista varusteista.

7. Luontotarinoita:
Jack Londonin Susikoira, toiselta nimeltään Valkohammas, vei minut Alaskan erämaahan, jota esittelin myös valokuvin. Kategoriaan olisi sopinut myös Herman Melvillen Moby Dick.

8. Huumoria:
Alun perin en hoksannut, että Miika Nousiaisen Metsäjätti sopisi huumorikategoriaan, sillä kirja oli minusta vakava ja aika surullinenkin. Tehtävä jäi siis tuoreeltaan tekemättä, mutta kun nyt muistelen teoksen huumoripitoisia kohtauksia, valitsisin esimerkiksi jonkin kitkeränhauskan dialogin päähenkilön raivostuttavan bisnes-bullshittiä suoltavan pomon kanssa.

9. Lyhytproosaa:
Tämäkin tehtävä unohtui, mutta Katja Kallion Tyypit viihdytti nasevilla ihmiskuvauksillaan. Yhdessä tehtävistä vaihdetaan kahden novellin päähenkilöt keskenään ja mietitään, millaisia kommelluksia vaihdoksesta syntyisi. Vaihdan siis keskenään italialaisen poikaystävän ja synnytyssairaalaystävän, jotta saadaan aikaan hedelmällinen romantiikan ja realismin yhteentörmäys.

10. Runoja ja näytelmiä:
Minna Canthin Anna Liisan luin jo aikoinaan koulussa, vaikka meillä ei lukudiplomeja suoritettukaan. Näytelmäklassikko vaikutti edelleen. Tein sille myös uudet kannet.

Kiitos hdcanikselle hauskasta haasteesta ja muille suorittajille mielenkiintoisista kirja-arvioista ja hienoista suorituksista tehtäviin!

Minna Canth: Anna Liisa - lukudiplomisuoritus

Minna Canthin Anna Liisa (1895) on siitä sopiva valinta lukudiplomihaasteeseen, että sen muistan oikeastikin lukeneeni koulussa. Kirjan lukemisen lisäksi tunneilla katsottiin 80-luvulla tehty tv-elokuva, jossa Anna Liisaa esittää Anna-Leena Härkönen.

Anna Liisa on sen tason klassikko, että enpä ryhdy tässä perusteellisiin juoniselostuksiin. Sellaisen sitä paitsi kirjoitti jo taannoin Lumiomena-blogin Katja. :)

En muista, millaisen vaikutuksen Anna Liisa teki minuun aikoinaan koulun äidinkielen tunnilla, mutta tällä kerralla se ainakin vaikutti vahvasti. Anna Liisan kohtalo särki sydäntä. Tuntui kamalalta ajatella, miten paljon nuori ihminen oli saanut kärsiä ymmärtämättömyydestään ja varomattomuudestaan. Tyttöparka oli kantanut valtavaa surun, pelon, katumuksen ja synnintunnon taakkaa vuosia aivan yksin.

Näytelmän miehet pistivät vihaksi. Johannes-sulhanen oli enimmäkseen pihalla tapahtumien kulusta ja jäi suhteellisen värittömäksi hahmoksi, mutta Mikko, Anna Liisan aikoinaan vietellyt renki, oli kerta kaikkiaan raivostuttava. Oli vaikea käsittää, että Mikko osoitti niin täydellistä välinpitämättömyyttä muka rakastamansa naisen tunteiden suhteen ja silti halusi tämän omakseen ”hyvällä tai pahalla”. Käsittämättömältä tuntui myös se, miten hanakasti Anna Liisan isä työnsi syyn ja häpeän tapahtuneesta yksinomaan tyttärensä niskoille, ei lainkaan Mikon.

Miesten asenne heijastaa tietysti ajan moraalikäsityksiä. Vahinkoraskaus ja avioton lapsi oli naisen ongelma, ei miehen. (Niin se tosin taitaa käytännössä usein olla vielä nykypäivänäkin, vaikka naisen ulottuvilla onkin enemmän mahdollisuuksia kuin Anna Liisan aikaan.) Näytelmässä ainut ymmärtävä ääni kuuluu Anna Liisan äidille Riikalle, eikä sekään kuulu kovin vahvasti:

RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina. Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.

KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä ajattelen—!

RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.

KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!

RIIKKA. Luulenpa melkein.

Näytelmän kahteen ensimmäiseen näytökseen verrattuna kolmannen näytöksen loppuratkaisu tuntui minusta ehkä jotenkin äkkinäiseltä. Anna Liisa, joka oli siihen asti vaiennut ja epäröinyt, teki yhtäkkiä täyskäännöksen. En lukiessani muistanut näytelmän loppuratkaisua ennalta ja suoraan sanottuna odotin Anna Liisan päätyvän toisenlaiseen, siihen traagisimpaan ratkaisuun. Mietin, mikä oli näytelmän lopun viesti. Toiko Anna Liisan päätös todellisen rauhan ja sovituksen vai oliko loppuratkaisu vielä viimeinen osoitus siitä, miten yksin Anna Liisa sai kärsiä?

Edelliseen lukemaani Canthin näytelmään eli Papin perheeseen verrattuna Anna Liisa oli vakavampi ja vaikuttavampi. Vaikka näytelmän tapahtumat ja henkilöiden maailmankuva ovat selvästi aikaansa sidoksissa, monet sen esimerkiksi syyllisyyteen ja sovitukseen liittyvistä teemoista ovat ajattomia. Myös Canthin kieli on nykylukijallekin helposti lähestyttävää. Jotkut sanavalinnat tosin toivat ainakin minun korvissani tahatonta huumoria traagiseen tarinaan: esimerkiksi vaarallista viettelijä-Mikkoa kuvattiin pariinkin otteeseen ihailevasti ”pulskaksi pojaksi”, mikä vei jotenkin vähän terää hahmon dramaattisuudelta. 

Anna Liisa on luettu monissa kirjablogeissa, ja moni bloggaaja osallistui taannoin myös Lukupiiri-blogin keskusteluun kirjasta. Minä osallistun kirjalla lukudiplomin lisäksi Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen. (P. S. Lukudiplomin yhteenveto tulossa vielä tänään!)

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 8/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Runoja ja näytelmiä -kirjatarjotin
Kirjailija: Minna Canth
Kirja: Anna Liisa

Tehtävä (7. lk): Piirrä kirjalle uusi kansi ja laadi takakansiteksti. Voit tehdä myös etu- ja takaliepeet eli kirjan kannen sisäpuolelle kääntyvät osat, joissa voi olla taustatietoa kirjailijasta.

Kansitaiteilija lähti tällä kertaa minimalistis-symbolistiselle linjalle. Tadaa:

Minna Canth: Anna Liisa. 1895. Ladattu Project Gutenbergistä, luettu puhelimella.

Robert Louis Stevenson: Treasure Island (Aarresaari) - lukudiplomisuoritus

Huh hah hei ja rommia pullo!

Tänään ollaan merirosvotunnelmissa, sillä aiheena on Robert Louis Stevensonin Treasure Island eli Aarresaari (1883, suom. 1909). Tähänkin kirjaan tartuin lukudiplomihaasteen innoittamana. Kirja sopi myös hyvin toisen vastikään lukemani meriseikkailuklassikon eli Moby Dickin jatkoksi.

Kirjan päähenkilö on Jim Hawkins, Englannin rannikolla majataloa pitävän leskiäidin poika, joka saa majatalossa yöpyvän merimiehen kautta vihiä kaukaiselle saarelle kätketystä aarteesta. Poika lyöttäytyy miestä hoitaneen lääkärin seuraan päämääränään tuo salaperäinen saari. Kun mukaan saadaan vielä rahoittajaksi rikas patruuna Trelawney ja miehistöksi joukko Bristolin satamasta palkattuja merimiehiä, seikkailu voi alkaa. Mutta keneen Hispaniola-laivan miehistön jäsenistä voi luottaa, ja kenet kullan kiilto sokaisee?

Välillä ajattelin, että onpas Stevenson ympännyt tarinaansa kaikki mahdolliset merirosvokliseet romminjuonnista pääkallolippuun, aarrekarttaan, kultakätköön, puhuvaan papukaijaan ja jalkapuoleen merirosvoon. Sitten tajusin, että hetkinen, Stevensonhan saattaa olla keksinyt ne. En tunne merirosvotarinoiden historiaa tarpeeksi arvioidakseni, mikä kirjassa on uutta ja mikä lainattua, mutta uumoilen, että Aarresaaresta ammentavat liki kaikki myöhemmät merirosvotarinat ja lukuisten lapsisukupolvien mielikuvitus.

Eniten pidin kirjassa sen tunnelmasta, seikkailun tunnusta. Jim Hawkins oli reipas päähenkilö, jonka seurassa oli mukavaa jännittää tarinan seuraavia käänteitä. (En muuten tiedä, minkä ikäinen Jimin oli tarkoitus olla: pojan nuoruuteen viitattiin moneen kertaan, mutta pikkupojaksi kyseessä oli kyllä varsin rohkea ja neuvokas nuorukainen.) Muista henkilöistä kiinnostavin oli laivan kokiksi palkattu ovela Long John Silver. Aluksi Silver herättää kapteenin ja Jimin luottamuksen, mutta vähitellen miehestä paljastuu uusia arveluttavia puolia. Silver oli minusta mainio pahis: ei yksiselitteisen paha, vaan niin kaksinaamainen, että lukijakaan ei tiedä, mistä suunnasta milloinkin tuulee.

Meno saarella on aika raakaa. Aarretta havittelevat hyvikset ja pahikset tappelevat eri kokoonpanoissa, ja ruumiita tulee. Ennen pitkää aloin jo vähän väsyä yhä uusiin väijytyksiin ja taisteluihin, kun aarteenetsintä muuttui sissisodaksi eikä niitä paljon puhuttuja kultakasoja alkanut kuulua. Kiinnostusta piti kuitenkin yllä saaren miljöö, jonka vuorenrinteitä, hiekkarantoja ja havumetsiä Stevenson kuvailee yhtä elävästi kuin Hispaniolan miehistöäkin. Olin oikeastaan melkein yllättynyt siitä, miten vetävää kirjan kieli ja kerronta oli 1800-luvulla kirjoitetuksi: värikkään kuvailun lisäksi Stevenson sirotteli toiminnan sekaan uteliaisuutta kutkuttavaa ennakointia ja käytti lukujen lopussa miltei danbrownmaisia cliffhangereitä.

Aarresaaren ovat lukeneet myös ainakin Jokke, Aletheia, Suvi ja Sonja.

Osallistun kirjalla lukudiplomin lisäksi Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 7/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Matkalla-kirjatarjotin
Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Kirja: Aarresaari

Tehtävä (7. lk): Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Jim Hawkins pärjää mallikkaasti varsin vähin varustein, mutta Aarresaarella hyötyä on ainakin näistä:
- tulentekovälineet, sillä ilman lämmintä ruokaa ei ole kivaa seikkailla;
- kiikari, jolla voi tarkkailla ympäristöään;
- ase, jolla puolustautua kapinallisten hyökkäyksiltä;
- ensiapupakkaus, jolla selviää haavereista; 
- sekä tietysti se aarrekartta.

Robert Louis Stevenson: Treasure Island. 1883. Ladattu Feedbooksista Bluefire Readeriin, luettu puhelimella.

Kuva: Treasure Island by Robert Louis Stevenson, Charles Scribner's Sons, 1911. N.C. Wyeth [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ATreasure_Island-Scribner's-1911.jpg

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari - lukudiplomisuoritus!

Kaija Rahola ja Rauli Tuomi Valentin Vaalan elokuvassa Linnaisten vihreä kamari (1945).

Hurja loppukiri lukudiplomisuoritusten kanssa! Aikaa on jäljellä enää muutama päivä, mutta blogattavaa riittää vielä...

Tällä kertaa vuorossa on jännitystä eli satusetä Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1857), kauhuromanttinen kummitustarina. Kartanon isäntä eversti Littow kertoo heti alkuun tyttärilleen, vakavalle Annalle ja vilkkaalle Ringalle, sukua vaanivasta vuosisataisesta kirouksesta. Piinaa lisää kartanon sopukoissa lymyävä kummitus. Se hiipii pelottelemaan muun muassa nuorta arkkitehti Kaarle Lithauta, jonka eversti kutsuu uudistamaan vanhanaikaiseksi käynyttä kartanoaan. Tarinan edetessä Lithaun ja Littowien kohtalot kietoutuvat yhteen monellakin tavalla, kun muinaisten sukusalaisuuksien lisäksi ajankohtaiseksi tulevat nuorison kosioaikeet.

Hurmaavinta kirjassa on – aina yhtä kiehtovien kartanoiden ja kummitusten lisäksi – sen kieli. Topeliuksen kieli on kaartelevan kertoilevaa, sanat ja sanakäänteet ihanan vanhanaikaisia, ja etenkin luonnonkuvaus äityy paikoin suorastaan runolliseksi. Pohjoisen luonnon lisäksi kirjassa liikutaan joutilaan aateliston seurapiireissä, joissa harrastetaan muun muassa näin hienostuneita luistinretkiä:

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa, ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.

Viehkeän kielen lisäksi pidin kirjassa Linnaisten elämäntavan kuvauksesta: juuri illalliskutsuja ja koruompeluahan sitä kartanoromaaneilta kaipaa. Se, että kuvauksen kohteena oli parhaat päivänsä nähnyt kartano keskellä suomalaista maaseutua, toi kirjaan oman sympaattisen lisänsä. Arvostaan tarkat aateliset sirottelevat puheeseensa ranskankielisiä korulauseita, mutta eivät loppujen lopuksi elä keskellä hienostunutta ylellisyyttä, vaan matalia torppia ja savisia peltoja.

Aateluus on kirjassa tärkeä aihe. Syntyperä määrittää ihmisen paikan maailmassa, ja suvun kunnia menee kaiken muun edelle. Nykypäivänä, kun kuninkaallisetkin naivat tavallisia tallaajia ja kunnia kuuluu korkeintaan juhlapuheisiin, syrjäseutujen maalaisaatelin tinkimättömyys sukunsa puhtauden suhteen henkii totisesti mennyttä maailmaa. Nimen kunnian tärkeys tiivistyy arkkitehti Lithaun vaikeaan valintaan oman ja muiden onnen välillä: Lithau on periaatteen mies.

Kovin hyytävää jännitystä kirjalta ei kannata odottaa. Lithau viettää viheriässä kamarissa värisyttävän yön, mutta kauhua enemmän kirjasta löytyy dramatiikkaa, romantiikkaa ja komiikkaakin. Nuoren arkkitehdin, kartanon isännän ja hänen tyttäriensä lisäksi tutustutaan muun muassa sveitsiläiseen kotiopettajattareen neiti Triste-Rubaniin ja Littowin neitien innokkaisiin kosijoihin, Kuurinmaalta saapuneeseen kreivi Spiegelbergiin ja naapurikartanon Eusebius Winterloohon. Näistä viimeinen on hulvaton hahmo: omahyväinen tomppeli, joka möläyttelee hovineuvoksetar-äitinsä kauhuksi milloin mitäkin rahvaanomaisuuksia.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös ainakin Morre, Anna J ja Ruusa, jotka hekin tykästyivät Topeliuksen kieleen ja Eusebius Winterloohon.

Osallistun kartanoromantiikalla lukudiplomin lisäksi Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen ja Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 6/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Jännitystä -kirjatarjotin
Kirjailija: Zacharias Topelius
Kirja: Linnaisten kartanon viheriä kamari
Tehtävä (7. lk): Laadi etsintäkuulutusilmoitus lukukirjasi rikollisesta.

Etsintäkuulutus!

Linnaisten kartanon kummitus

Tuntomerkit silminnäkijän mukaan:

- kalvaat, kuihtuneet kasvot

- pienet läpitunkevan terävät silmät

- kylmä, kostea hengitys

- taipumus liikutella esineitä ja sammutella kynttilöitä

Palkkio ilmiantajalle:

- kartanonherran ikuinen kiitollisuus

- mahdollisuus pyytää perijättären kättä

Kuva: Kuvakaappaus (Wikipedia). Eino Heino / Suomi-Filmi Oy. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Linnaisten_vihre%C3%A4_kamari.jpg

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari. Alkuteos Gröna kammaren i Linnais gård (1857, suom. 1881). Ladattu Kindleen Project Gutenbergistä osana kokoelmaa Talvi-iltain tarinoita 1 (WSOY, 1909).