Cressida Connolly: After the Party

Cressida Connollyn After the Party (2018) oli erilainen kuin takakannen perusteella odotin, mutta olipa kiinnostava kirja!

Kirjan minäkertoja Phyllis palaa Englantiin miehensä ja lastensa kanssa ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen vuonna 1938, mutta ei tunne olevansa kotonaan.  Yksinäinen ja ikävystynyt Phyllis seuraa sisartaan tämän uuden harrastuksen pariin, vireään yhdistystoimintaan.

Keskusteluillat, lastenleirit ja iloiset piknikit tempaisevat yläluokkaiset perheet mukaansa. Yhteiskunta on muuttumassa huolestuttavaa vauhtia, mutta onneksi ympärillä on fiksuja samanmielisiä ihmisiä, joiden kanssa parantaa maailmaa.

En heti ymmärtänyt, mistä oikeasti oli kyse: karismaattista johtajaa seuraavista fasisteista. Sodan lähestyessä ja syttyessä Phyllis on yhä tiiviimmin mukana liikkeen toiminnassa, kauaskantoisin seurauksin.

Connolly ui ovelasti Phyllisin nahkoihin. Lukija ymmärtää yhtä ja toista rivien väleistä, mutta paljon jää myös auki. Ymmärtääkö Phyllis, mihin on menossa mukaan? Mihin hän lopulta uskoo, mitä uskottelee itselleen ja mitä lukijalle?

Phyllis ja hänen lähipiirinsä eivät ole erityisen mukavia ihmisiä. Kirja ei kalastele lukijan sympatioita heitä kohtaan, mutta ei toisaalta myöskään sormea osoitellen asetu heitä, historian "pahiksia", vastaankaan.

On kiusallisen helppoa ymmärtää, miksi ja miten ihminen tarttuu ideologiaan, joka kutsuu mukaan oikealla tavalla ja hetkellä - ja miten vaikeaa kerran omaksumistaan ajatuksista on irrottautua.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto - kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

Ostin Maria Vainio-Kurtakon kirjan

Sovelias liitto - kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Teos, 2022) vierailtuani Ateneumin Edelfelt-suurnäyttelyssä.

Näyttely oli hieno, ja niin on tämä kirjakin. Vainio-Kurtakko on tehnyt mittavan työn, ja tulos on sekä vaikuttavan perusteellinen että hurjan mielenkiintoinen ja miellyttävä lukea. 

Kuten otsikko kertoo, kirjan näkökulma Edelfeltin elämään on taiteilijan avioliitto toisen aatelissuvun vesan, Helsingin seurapiireissä kauneudestaan ja älystään tunnetun Ellan de la Chapellen kanssa. 

Toisin kuin otsikko vihjaa, kirja kuitenkin tarjoaa paljon enemmän kuin vain "kohtauksia". Vainio-Kurtakko valottaa antoisasti molempien puolisoiden taustaa ja elämänvaiheita yksin ja yhdessä. Edelfeltien avioliittoa ei tunneta erityisen onnellisena eikä se kirjan perusteella sitä tosiaan ollut, mutta Vainio-Kurtakko onnistuu käsittelemään aihetta pintaa syvemmältä.

Edelfeltien avioliittoa taustoittaa mehevä kerros aikakauden kulttuuri-, aate- ja tapahistoriaa. Alkuperäiset asiakirjat, kirjeet ja muut aikalaislähteet tuovat mukaan herkullista väriä ja aitoutta. Rakastan lukea elämäkerroista sellaisista yksityiskohdista kuin ruokaostosten hintojen valittelusta tai kesänviettopaikkaan unohtuneista lempihousuista.

Meri Valkama: Sinun, Margot

Upea kirja! Meri Valkaman palkitussa ja kehutussa romaanissa Sinun, Margot (WSOY, 2021) oli likipitäen kaikkea, mistä tapaan lukijana innostua:

Ihmiskohtaloita historian pyörteissä. Päähenkilö Vilja palaa lapsuutensa muistoihin 1980-luvun Itä-Berliinistä. Viljan ja hänen perheensä kautta kirja avaa mikrotason näkökulman Itä-Saksan viimeisiin vuosiin, romahdukseen ja sen jälkikaikuihin. Valkama piirtää elävää ja huolellista ajankuvaa kaikille aisteille.

Risteileviä aikatasoja. Vuonna 2011 Vilja matkustaa Berliiniin selvittämään, kuka oli arvoituksellinen Margot, jonka kirjeitä löytyi Viljan isän jäämistöstä. Vilja yrittää saada selkoa perheen Berliinin-ajoista, joista hänen vanhempansa ovat vuosia vaienneet. Menneitä kaivellessaan Vilja palaa lapsuusmuistoihinsa ja samalla katsoo niitä aikuisen silmin, mielessä uusia kysymyksiä ja uusia tapoja ymmärtää.

Suuria teemoja. Kenen versio menneisyydestä on totuus, kenen versio on muistamisen arvoinen? Voiko ikävöidä asioita, joita ei muista? Mistä saa tai on parasta vaieta? Valkama punoo Viljan tarinaan pohdintaa muistamisen ja menneisyyden käsittelemisen merkityksestä niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Varmaotteista kerrontaa. Juonen palaset loksahtelevat paikoilleen sujuvasti ja jännite pysyy yllä loppuun saakka. Arvostin myös Valkaman hallittua ja kauniin konstailematonta kieltä.

Juuli Niemi: Tule hyvä

Juuli Niemen kokoelman Tule hyvä (2007) novellit kertovat tytöistä ja nuorista naisista keskellä teini-iän etsikkoaikaa ja aikuisuuden ensiaskelia. 

Tarinoiden henkilöt painiskelevat erilaisten tilanteiden ja valintojen kanssa, ihmissuhteiden pienistä harmeista elämän suuriin kysymyksiin. Kerronta kulkee keveästi, mutta arkisten tilanteiden kuvausta sävyttää myös nuoruuden totisuus.

Olen samaa ikäluokkaa kirjoittajan kanssa, joten novellit resonoivat paitsi yleismaailmallisen tyttöyden kokemuksen myös ajankuvan tunnelman ja yksityiskohtien kautta. 

Suosikikseni kokoelmasta nousi Päästä ulos -novelli, jossa bussipysäkiltä löytynyt päiväkirja antaa Nealle uutta näkökulmaa.

Guillermo Martínez: The Oxford Murders

Edinburgh-dekkari The Sunday Philosophy Clubin jälkeen jatkoin samantapaisissa tunnelmissa. Tällä kertaa miljöönä toimi historiallinen yliopistokaupunki Oxford, jossa murhaa (ja sitten murhia!) ratkomaan joutuu kaupunkiin juuri saapunut argentiinalainen matemaatikko.

Pidin kirjan palapeli-murhajuonesta, jossa pyöritellään matematiikan, logiikan ja filosofian käsitteitä, mukana myös mausteeksi symboliikkaa ja mytologiaa. Henkilökuvauksen syvyys (tai realisimi ylipäätään) ei ehkä ole kirjan parhaita puolia (etenkään päähenkilön romanssi tyttöystävänsä kanssa ei oikein vakuuttanut), mutta henkilögalleria ja juonenkäänteet tuntuvat hauskasti päivitetyltä versiolta klassisista brittidekkareista. Akateemista johtolankapyörittelyä, yes Sir!

Naomi Wolf: Vagina - A New Biography

Sain Naomi Wolfin kirjan Vagina: A New Biography (2012) lainaksi ystävältä ja luin tämän pseudotieteellisen pläjäyksen naisen sukupuolielinten psykologiasta ja kulttuurihistoriasta kohtalaisen kiinnostuksen, mutta sivujen edetessä kasvavan hämmennyksen ja yhä vahvistuvan ärsytyksen vallassa.

Kirja on amerikkalaistyylisen vetävästi kirjoitettua kevyttä narratiivista tietokirjallisuutta, jossa kirjoittajan omat kokemukset nivoutuvat tiedonhakuun ja "totuuden" etsintään. Matkan varrella referoidaan tutkijoiden löydöksiä ja tarinoidaan koskettavista kohtaamisista.

Wolfilla on kirjassa jonkinlainen pointti, sillä totta on, että naisen anatomia ja kaikki, mitä siihen liittyy, on historian eri vaiheissa ollut monin tavoin hyljeksitty, unohdettu, väheksytty, kaltoin kohdeltu tai naurunalaiseksi saatettu aihe. Kirjan moninaiset tulokulmat aiheeseen olivatkin tältä osin kiinnostavia: mukana oli kaikenlaista fysiologiasta taidehistoriaan ja uskonnoista lääketieteeseen.

Kirjan keskeinen idea on antaa vaginalle sille kuuluva kunnia naisen itseymmärryksen ja elämänvoiman lähteenä (hm!). Vapaasti muotoillen Wolfin teesinä on, että yhteiskunnan muovaamat tabut, asenteet ja käytännöt estävät naisia olemassa aidossa ja syvässä yhteydessä vaginaansa, ja tästä seuraa kaikenlaisia ongelmia niin naisten fyysiselle kuin psyykkisellekin hyvinvoinnille kuin myös heidän asemalleen yhteiskunnassa. 

Tämä kaikki on sinällään mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Raivostuttavan kirjasta kuitenkin tekee Wolfin ote materiaaliinsa ja tyyli, jolla hän siitä kirjoittaa. Asiallinen tutkittu tieto, yksittäiset anekdootit ja new age -henkiset pohdinnat sekoittuvat vauhdikkaasti kirjoitetuksi mutta sisällöllisesti hyllyväksi sopaksi, joka sai ainakin minut tuon tuostakin miettimään, että meniköhän tuo nyt ihan noin ja olikohan tämä nyt ihan reilu tapa yrittää perustella näkemyksensä. Mutkia vedettiin suoriksi oikein olan takaa, ja aluksi virkistävältä vaikuttanut näkökulma alkoikin matkan varrella tuntua tarkoitushakuiselta, tunkkaiselta ja yksisilmäiseltä.

Kirjan luettuani luin netistä lisää Wolfista. Kirjailija tuli tunnetuksi esikoisteoksestaan The Beauty Myth (1991, suom. Kauneuden myytti - kuinka mielikuvilla hallitaan naista), joka on ilmeisesti jonkinlainen feministisen kirjallisuuden merkkiteos. Sittemmin Wolfia ja hänen myöhempiä teoksiaan on kritisoitu juurikin samoista asioista, jotka minua tässä kirjassa häiritsivät, eli esimerkiksi tutkimustulosten vääristelystä ja yltiöpäisistä yksinkertaistuksista. Viime vuosina Wolf on herättänyt huomioita salaliittoteorioita tihkuvilla näkemyksillään muun muassa koronapandemian aikana.

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club

Alexander McCall Smithin The Sunday Philosophy Club (2004) osoittautui oivaksi valinnaksi, kun kaipasin lukemista mukaan matkalle. Skotlantiin sijoittuva lempeä dekkari aloittaa samannimisen sarjan, johon näkyy 20 vuoden aikana kertyneen jo 17 kirjaa. 

Kirjan sankaritar on Isabel Dalhousie, joka asuu vanhassa talossa Edinburghissa ja toimittaa työkseen filosofisia julkaisuja. Kesken teatteri-illan Isabel joutuu sattumalta oudon kuolemantapauksen silminnäkijäksi. Tapahtuma ei jätä häntä rauhaan, ja tasaista elämää viettävästä leidistä kehkeytyy amatöörisalapoliisi, joka yhdistää vaivihkaisiin varjostusharjoituksiin pohdintoja elämän ja moraalin keskeisistä kysymyksistä.

En ollut aiemmin lukenut McCall Smithin suosittuja Mma Ramotswe -dekkareita, joten The Sunday Philosophy Club toimi minulle johdantona kirjailijan tuotantoon. Rakastan vanhoja kunnon Agatha Christieitä, joten viihdyin mainiosti Brittein saarilla historiallisessa miljöössä murhia sivistyneesti ratkovien henkilöiden keskuudessa. 

Samalla kirja ehkä kuitenkin tuntui jo hieman liiankin pliisulta. Päähenkilö Isabel tuoksahti sanaristikoineen ja kotiapulaisineen niin vahvasti neiti Marple -tyyliseltä ikäneidolta, että lukiessani olin välillä unohtaa, että hän oli nelikymppinen nykyajan nainen. Kaikki tuntuu käyvän varakkaalle ja intellektuellille Isabelille vähän liian helposti, enkä oikein saanut otetta hänen persoonastaan.

Kirjan mittaan verkkaisesti ratkottava murhamysteerikään ei varsinaisesti nosta hiuskarvoja pystyyn, mutta sitä en toisaalta odottanut tai toivonutkaan. Dekkarimieltymykseni ovat vahvasti teetä ja sympatiaa -osastoa, ja sinne The Sunday Philosophy Club sopii mainiosti.

Elizabeth Kostova: The Historian (Historiantutkija)

Olin ostanut joskus divarista kaksi Elizabeth Kostovan kirjaa, joista satuin tarttumaan ensimmäisenä The Swan Thievesiin. Vasta sen luettuani luin lisää kirjailijasta ja opin, että kirjoista ensimmäisenä oli ilmestynyt tämä The Historian (2005, suomeksi Historiantutkija, WSOY 2006), kirjailijan esikoisromaani ja ilmeisesti aikoinaan sensaatiomainen myyntimenestys.

Kirjassa oli paljon samoja aineksia kuin The Swan Thievesissä: kulttuurihistoriaa, menneisyyden mysteerejä ja niitä pakkomielteisesti jahtaavia päähenkilöitä. Siinä missä joutsentarinassa liikuttiin 1800-luvun impressionistien parissa, Historiantutkija sukeltaa vielä kauemmas ja syvemmälle historian hämäriin ja sen kerrassaan sysimustiin onkaloihin, sillä kirjassa jäljitetään itse kreivi Draculaa. 

En oikein tiedä, mitä mieltä olisin kirjasta. Toisaalta luin mielelläni Kostovan sujuvaa ja runsaiden yksityiskohtien kyllästämää tekstiä, jossa seikkaillaan läpi Itä-Euroopan maita, historiaa, kansantaruja ja mytologiaa. Kuljen mielelläni arkistoja penkovien lukutoukkien seurassa pitkin maita ja mantuja, ja matkan varrelle osui monia seutuja ja aiheita, joista en tiedä paljonkaan, joten oli kiinnostavaa lukea niistä (joskin hyvin romantisoidusta ja verenpunaiseksi väritetystä näkökulmasta). 

Toisaalta vampyyriaihe sinänsä ei kiehdo minua ollenkaan, ja kirjan erittäin pitkäksi ja mutkikkaaksi venytetty matka Draculan jalanjäljissä tuntui - no, juurikin tarpeettoman pitkäksi ja mutkikkaaksi venytetyltä. Kirjan jännitystä tavoittelevat elementit eivät tuntuneet lainkaan jännittäviltä, vaan jenkkityylistä page turner -efektiä tavoittelevalta kikkailulta.

Pisteitä siis seikkailuista Romanian maaseudulla, Istanbulin kaduilla ja moninaisten kirjastojen hämärissä, mutta ehkä seuraavan kerran matkaan sinne muissa merkeissä.

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar - Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina

Lisää historian naiskohtaloita! Tällä kertaa valokeilaan pääsee persoona, jollaisista harvemmin kirjoitetaan elämäkertoja: kouluja käymätön maahanmuuttaja-baarinpitäjä.

Teemu Luukan kirjoittaman New Yorkin uhmattaren aiheena on Tyyni Kalervo (1900-1993), joka lähti parikymppisenä köyhästä Suomesta rapakon taa ja rakensi itselleen uuden elämän suurkaupungin sykkeessä. 

Tyyni syntyi köyhään monilapsiseen perheeseen ja asui lapsena Pasilassa, joka oli siihen aikaan likipitäen hökkelikylä kaupungin ulkopuolella. Yritteliäs tyttö tienasi jo nuorena taskurahoja myymällä kukkia venäläissotilaille. Ennen pitkää veri alkoi vetää paremman elämän perässä kauemmas, ulkomaille asti. 1920-luvulla, kun Tyyni suuntasi Atlantin yli, Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikka oli kiristynyt eikä tulijoita enää otettu avosylin vastaan. Monen muun tavoin Tyyni saapui siis ensin Kanadaan ja sieltä käsin ylitti rajan laittomana siirtolaisena Yhdysvaltoihin.

Piikana ja kokkina vietettyjen vuosien jälkeen Tyyni puski tiensä ravintoloitsijaksi ja perusti ensimmäisen oman ravintolansa Harlemiin 1930-luvulla. Tyyni näki New Yorkin muutoksen kieltolain ajoista juppijuhliin ja kohtasi baarissaan ihmisiä pikkurikollisista valtiovierailijoihin. 60-vuotisen uransa varrella Tyynistä tuli yksi New Yorkin aikoinaan vireän suomalaisyhteisön tukipilareista ja muuttuneessa maailmassa myös sen viimeisiä mohikaaneja.

Ja melkoinen mimmi Tyyni Kalervo olikin. Tyyni oli sitkeä ja rohkea oman tiensä kulkija, joka puski tahtonsa läpi - joskus kenties arveluttavinkin keinoin - eikä pelännyt mitään eikä ketään. Väsymättömän raatajan elämä täyttyi työnteosta. Tyhjästä lähteneellä yksinäisellä naisella ei juuri vaihtoehtoja ollut, mutta Tyynille työ oli myös vapautta. Hän oli ylpeä saavutuksistaan ja ansaitsikin olla: oli omilla rahoilla ostettu uudenaikainen auto, oli kiinteistösijoitukset ja ravintolabisnekset, oli maaseudulta ostettu tila, jonne rauhallisempaa elämää kaipaava aviomies ja poika asettuivat Tyynin valitessa Manhattanin sykkeen.

Luukan teos on hurjan mielenkiintoinen pala henkilöhistoriaa, jota kehystää taustalla kuhiseva ja kehittyvä New York. Suosittelen!

Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna

Riikka-Maria Rosenbergin ensimmäinen Suomen historiaan sijoittuva romaani Hakoisten Anna (Tammi, 2022) kertoo Hakoisten kartanossa 1700-luvulla eläneestä Anna Magdalena Lilliebrunnista. Anna on aatelinen, mutta hieman liian köyhä ja hieman liian vanha ollakseen ensiluokkaista vaimoainesta. Naimisiin Anna kuitenkin ennen pitkää päätyy, järkiliittoon naapurikartanon pojan Karl Gustafin kanssa, ja kirja seuraa Annan matkaa nuorikosta kartanonrouvaksi.

Anna Lilliebrunn oli todellinen henkilö, jonka elämästä tiedetään jonkin verran sen perusteella mitä kirkonkirjoihin, käräjäpöytäkirjoihin ynnä muihin on muistiin merkitty. Nimien, paikkojen ja päivämäärien välit täyttyvät uskottavasti ja elävästi kirjailijan historiallisen asiantuntemuksen avulla. 

En ole ennen lukenut Suomen historian tähän aikakauteen sijoittuvia kirjoja, ja oli ilahduttavaa matkata 1700-luvun Hämeeseen, kartanon juhlaan ja arkeen. Jotenkin koskettavalta tuntui, miten Annan elämänpiirin ihmiset elivät toisaalta varsin hyväosaista elämää ja toisaalta kuitenkin kovin eristynyttä ja yksinkertaista. Piirit olivat pienet, sopivuuden rajat tiukat. Säädynmukainen elämä edellytti tietynlaista käytöstä ja kulutusta, mutta kylmä viima hiipi talvisin kartanoidenkin nurkkiin eivätkä Suomen maalaiskartanoiden aateliset ainakaan nykyajan mittapuulla varsinaisessa ylellisyydessä kylpeneet.

Pidin kirjassa myös Annan ja Karl Gustafin avioliiton kuvauksesta. Se on eräänlainen rakkaustarina, mutta ei suoraviivainen vaikeuksista voittoon ja happily ever after. Karl Gustaf on luonteeltaan äkkiväärä ja monessa suhteessa ei mikään unelmakumppani, ja on Annassakin omat vikansa. Kirjassa heidän välilleen kehittyy monenlaisia sävyjä sisältävä suhde, jossa rakkauden ja kiintymyksen rinnalla kulkee myös nurjempia tunteita, pettymyksiä ja tyytymistä. Se tekee kirjan tunnelmasta jollakin tapaa haikean, mutta samalla todentuntuisen: sokerikuorrutusta on sopivasti viihdyttävään lukuelämykseen, mutta makeaa ei tule mahan täydeltä.