Pidin kirjan palapeli-murhajuonesta, jossa pyöritellään matematiikan, logiikan ja filosofian käsitteitä, mukana myös mausteeksi symboliikkaa ja mytologiaa. Henkilökuvauksen syvyys (tai realisimi ylipäätään) ei ehkä ole kirjan parhaita puolia (etenkään päähenkilön romanssi tyttöystävänsä kanssa ei oikein vakuuttanut), mutta henkilögalleria ja juonenkäänteet tuntuvat hauskasti päivitetyltä versiolta klassisista brittidekkareista. Akateemista johtolankapyörittelyä, yes Sir!
Sain Naomi Wolfin kirjan Vagina: A New Biography (2012) lainaksi ystävältä ja luin tämän pseudotieteellisen pläjäyksen naisen sukupuolielinten psykologiasta ja kulttuurihistoriasta kohtalaisen kiinnostuksen, mutta sivujen edetessä kasvavan hämmennyksen ja yhä vahvistuvan ärsytyksen vallassa.
Kirja on amerikkalaistyylisen vetävästi kirjoitettua kevyttä narratiivista tietokirjallisuutta, jossa kirjoittajan omat kokemukset nivoutuvat tiedonhakuun ja "totuuden" etsintään. Matkan varrella referoidaan tutkijoiden löydöksiä ja tarinoidaan koskettavista kohtaamisista.
Wolfilla on kirjassa jonkinlainen pointti, sillä totta on, että naisen anatomia ja kaikki, mitä siihen liittyy, on historian eri vaiheissa ollut monin tavoin hyljeksitty, unohdettu, väheksytty, kaltoin kohdeltu tai naurunalaiseksi saatettu aihe. Kirjan moninaiset tulokulmat aiheeseen olivatkin tältä osin kiinnostavia: mukana oli kaikenlaista fysiologiasta taidehistoriaan ja uskonnoista lääketieteeseen.
Kirjan keskeinen idea on antaa vaginalle sille kuuluva kunnia naisen itseymmärryksen ja elämänvoiman lähteenä (hm!). Vapaasti muotoillen Wolfin teesinä on, että yhteiskunnan muovaamat tabut, asenteet ja käytännöt estävät naisia olemassa aidossa ja syvässä yhteydessä vaginaansa, ja tästä seuraa kaikenlaisia ongelmia niin naisten fyysiselle kuin psyykkisellekin hyvinvoinnille kuin myös heidän asemalleen yhteiskunnassa.
Tämä kaikki on sinällään mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Raivostuttavan kirjasta kuitenkin tekee Wolfin ote materiaaliinsa ja tyyli, jolla hän siitä kirjoittaa. Asiallinen tutkittu tieto, yksittäiset anekdootit ja new age -henkiset pohdinnat sekoittuvat vauhdikkaasti kirjoitetuksi mutta sisällöllisesti hyllyväksi sopaksi, joka sai ainakin minut tuon tuostakin miettimään, että meniköhän tuo nyt ihan noin ja olikohan tämä nyt ihan reilu tapa yrittää perustella näkemyksensä. Mutkia vedettiin suoriksi oikein olan takaa, ja aluksi virkistävältä vaikuttanut näkökulma alkoikin matkan varrella tuntua tarkoitushakuiselta, tunkkaiselta ja yksisilmäiseltä.
Kirjan luettuani luin netistä lisää Wolfista. Kirjailija tuli tunnetuksi esikoisteoksestaan The Beauty Myth (1991, suom. Kauneuden myytti - kuinka mielikuvilla hallitaan naista), joka on ilmeisesti jonkinlainen feministisen kirjallisuuden merkkiteos. Sittemmin Wolfia ja hänen myöhempiä teoksiaan on kritisoitu juurikin samoista asioista, jotka minua tässä kirjassa häiritsivät, eli esimerkiksi tutkimustulosten vääristelystä ja yltiöpäisistä yksinkertaistuksista. Viime vuosina Wolf on herättänyt huomioita salaliittoteorioita tihkuvilla näkemyksillään muun muassa koronapandemian aikana.
Kirjan sankaritar on Isabel Dalhousie, joka asuu vanhassa talossa Edinburghissa ja toimittaa työkseen filosofisia julkaisuja. Kesken teatteri-illan Isabel joutuu sattumalta oudon kuolemantapauksen silminnäkijäksi. Tapahtuma ei jätä häntä rauhaan, ja tasaista elämää viettävästä leidistä kehkeytyy amatöörisalapoliisi, joka yhdistää vaivihkaisiin varjostusharjoituksiin pohdintoja elämän ja moraalin keskeisistä kysymyksistä.
En ollut aiemmin lukenut McCall Smithin suosittuja Mma Ramotswe -dekkareita, joten The Sunday Philosophy Club toimi minulle johdantona kirjailijan tuotantoon. Rakastan vanhoja kunnon Agatha Christieitä, joten viihdyin mainiosti Brittein saarilla historiallisessa miljöössä murhia sivistyneesti ratkovien henkilöiden keskuudessa.
Samalla kirja ehkä kuitenkin tuntui jo hieman liiankin pliisulta. Päähenkilö Isabel tuoksahti sanaristikoineen ja kotiapulaisineen niin vahvasti neiti Marple -tyyliseltä ikäneidolta, että lukiessani olin välillä unohtaa, että hän oli nelikymppinen nykyajan nainen. Kaikki tuntuu käyvän varakkaalle ja intellektuellille Isabelille vähän liian helposti, enkä oikein saanut otetta hänen persoonastaan.
Kirjan mittaan verkkaisesti ratkottava murhamysteerikään ei varsinaisesti nosta hiuskarvoja pystyyn, mutta sitä en toisaalta odottanut tai toivonutkaan. Dekkarimieltymykseni ovat vahvasti teetä ja sympatiaa -osastoa, ja sinne The Sunday Philosophy Club sopii mainiosti.
Oli mielenkiintoista lukea näistä naisista, joiden kaikkien nimet ovat tulleet muissa kirjoissa vastaan, mutta joista en ennalta tiennyt paljonkaan. Vain Aino Järnefelt (Sibelius) oli tutumpi: muistelen lukeneeni hänen kirjeitään, kyseessä taisi olla joko Aino Sibeliuksen kirjeitä Järnefelt-suvun jäsenille tai Sydämen aamu - Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä (tai ehkä molemmat?).
Kirjan naiset edustavat eri kulttuurin aloja näyttämöltä (Siri von Essen, näyttelijä ja August Strindbergin vaimo) kuvanveistoon (Sigrid af Forselles, oman tiensä kulkija maailmalla), tanssi- ja maalaustaidettakin sivuten (Thyra Thesleff, Ellen Thesleffin sisar). Mukana on sekä tinkimättömiä uranaisia (Alma Söderhjelm, historioitsija, journalisti ja Suomen ensimmäinen naisprofessori) että naisia, joiden osana tai valintana oli rooli miehensä tukijana ja kodin kannattelijana (miehensä uralle omistautunut Aino Sibelius ja vaikeammin tilanteeseensa sopeutuva Ellan de la Chapelle, Albert Edefeltin vaimo).
Naiset ovat keskenään kiinnostavan erilaisia, ja toisaalta heitä yhdistää moni asia. Modernin murroksen kynnyksellä yhteiskunta ja sen myötä naisen asema on muutoksen keskellä. Kirjan naisista jokainen painiskelee omalla tavallaan ympäristön odotusten ja omien toiveidensa ristipaineissa. On avioliitto, perhe, työ, taiteilijuus, on luomisen halu ja vapauden kaipuu mutta myös seurapiirien juorut ja rahapussin realiteetit.
Kirja esittelee naiset vuorotellen, jokaisen omassa luvussaan. Näitä eräänlaisia mini-elämäkertoja pohjustavat Schreckin "kirjeet" kullekin naiselle. Olin aluksi hieman epäileväinen tämän ratkaisun suhteen, mutta lämpenin matkan varrella: kirjeistä paistaa kirjoittajan intohimo aiheeseen ja ne asettuvat vuoropuheluun historian naisten kanssa.
Erityismaininta kirjan kauniista ulkoasusta, joka on Tuomo Parikan käsialaa. Kiva kansi ja hieno myös sisältä!
Emma Hamilton oli aikansa kohujulkkis, joka tuli tunnetuksi tenhoavana viettelijättärenä ja sotasankari amiraali Nelsonin rakastajattarena.
Naisen elämä oli uskomaton: Emma Hamilton syntyi Amy Lyon -nimisenä tyttörukkana rutiköyhään perheeseen. Monen kaltaisensa tavoin hän päätyy teini-ikäisenä piiaksi Lontooseen ja, samoin monen kaltaisensa tavoin, siisteistä sisätöistä katutytöksi jo alle parikymppisenä.
Emma kuitenkin välttyy monen prostituoiduksi ajautuneen nuoren naisen huonosti päättyvältä kohtalolta päästessään kiinni parempiin (joskin toki paheellisina pidettyihin) töihin taiteilijoiden mallina, teatterinäyttelijänä, helppoheikki-showmiesten spektaakkelien koristuksena ja ennen pitkää varakkaiden aatelismiesten seuralaisena.
Monen mutkan kautta köyhästä tytöstä tulee lopulta Britannian Napolin-lähettiläs Sir William Hamiltonin vaimo, Lady Hamilton, joka seurustelee Euroopan kruunupäiden kanssa ja käyttää kauneuttaan ja karismaansa nyt kansainvälisen diplomatian koukeroissa.
Iäkkään Sir Williamin ja tämän nuoren vaimon seurapiiriin kuuluu myös ponnekas sotapäällikkö Nelson, johon Emma oitis rakastuu. Avioparin ja Nelsonin välille kehittyy erikoinen kolmiosuhde, josta tulee skandaalinkäryinen julkinen salaisuus. Emma, juhlitun Napoléonin-kukistajan glamöröösi kumppani, on aikansa tabloid-julkimo ja trendsetteri, jonka tyyliä kopioidaan ja jonka kuvilla myydään fanituotteita - kunnes ajat taas muuttuvat ja suosion tuulet kääntyvät.
Emman tarinaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, millaisen annoksen sisua, neuvokkuutta, viehätysvoimaa ja onnenkantamoisiakin nuori nainen on tarvinnut luoviakseen elämässä eteenpäin Amy Lyonista Emma Hartiksi ja Lady Hamiltoniksi ja tartuessaan aina uuden elämänvaiheensa vaatimuksiin ja mahdollisuuksiin.
Kirja kertoo poikkeuksellisesta naisesta, jolla oli poikkeuksellinen elämä, mutta Williams nivoo Emma Hamiltoniin tarinaan paljon muutakin kiinnostavaa tietoa 1700-luvun elämästä niin Englannin köyhälistön kuin eliitinkin keskuudessa. Tämä elämäkerta oli minulle täyden kympin lukukokemus, suosittelen!
