Joululahjakirjoja

Hyvää joulua kaikille näin jälkikäteen! Lurun luvuissa on ollut joulukuussa hiljaista, mutta muuten takana on touhukas kuukausi - tärkeimpänä tapahtumana muutto uuteen kotiin. Huh! Muuton keskellä tuli niin kiire jouluvalmistelujen kanssa, että piparitalokuvakin piti kaivaa arkistojen kätköistä. Myös kaikki talon kirjat ovat vielä sekalaisten laatikoiden kätköissä, joten onneksi pukinkontista löytyi uusia ihania lahjakirjoja.

Varsin vaatimatonta (toisin sanoen olematonta) runokirjahyllyäni täydentää Henriikka Tavin runokokoelma Toivo (Teos, 2011). Tähän taidan palata joulunvieton hälinää täynnä olevien välipäivien jälkeen.

Toinen vuoden uutuus Teokselta on Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat (Teos, 2011), joka oli toivelistallani taiteilija-aiheensa vuoksi. Taidehistoriallinen dekkari yliopistomaailmasta kuulostaa hurmaavalta, vaikka silmäilemäni arviot ovatkin olleet vähän ristiriitaisia. Kirjan ovat jo lukeneet ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, Booksy ja Sananen kirjasta -blogin Heli.

Toinen toivelahja oli Riikka Pulkkisen Totta (2010).

Yllätyslahjana pukki toi Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän (WSOY, 2009), joka sekin kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana, Erjan lukupäiväkirjan Erja ja Kotikirjaston Saara.

Tarkkaavainen aviomies oli pannut korvan taakse nimen Gavin Pretor-Pinney, jonka haastattelun näimme jonkin aikaa sitten telkkarissa pilvistä kertovassa ohjelmassa. Pilviharrastaja Pretor-Pinney on perustanut kansainvälisen Cloud Appreciation Societyn kaikille niille, joiden mielestä pilviä parjataan liikaa. The Cloudspotter's Guide (2006) kertoo siis näistä taivaan ihmeistä monelta eri kantilta.





Lahjakirjojen pariin palattaneen siis tuonnempana. Luvassa myös vuoden 2011 luettujen loppukatsaus ja Taiteilijaelämää-haasteen yhteenveto. Ilmoittautukaapa, jos olette lukeneet tänä vuonna taiteilijaromaaneja!

Marraskuun luetut

Marraskuussa blogiin asti ehti neljä kirjaa. Viidennenkin luin, mutta siitä ehdin näköjään turinoida vasta joulukuun puolella. Siis:

Marraskuun luetut

• Tom Hodgkinson: How to Be Idle
• Miranda July: No One Belongs Here More Than You
• Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
• Annika Idström: Veljeni Sebastian 

Lukukuukautena marraskuu ei ollut ihan parhaimmasta päästä. Muut puuhat veivät aikaa lukemiselta, ja luetut kirjat eivät tällä kertaa olleet niitä kaikkein unohtumattomimpia lukukokemuksia. Tom Hodgkinsonin manifesti joutilaisuuden puolesta tarjosi kyllä virkistävän kyseenalaistavaa mietittävää, vaikka sen filosofian toteuttaminen käytännössä jäikin kiireiden keskellä puolitiehen. Ernest Hemingwayn nuoruusmuistelmiin en aluksi juurikaan ihastunut, mutta tapahtumapaikkojen bongailu Pariisissa toi kirjaan uusia antoisia ulottuvuuksia. Miranda Julyn novellikokoelma ja Annika Idströmin romaani taas sisälsivät kumpikin oudonpuoleisia henkilöitä ja tapahtumia. Marraskuun synkkyydessä varsinkin Idströmin raadollisuus oli minulle vähän liikaa.

Joulukuussa onkin sitten aika päivittää laskurit käynnissä olevien lukuhaasteiden osalta. Lurun lukuihin on tulossa yhteenvetoa ainakin Totally British -haasteesta ja Taiteilijaelämää-haasteesta.

Lukuisaa joulukuuta!

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Annika Idströmin romaanilla Veljeni Sebastian (1985) on uteliaisuutta kutkuttava nimi ja kansi. Millainen on tämä Sebastian ja mitä hänen veljensä aikoo hänestä kertoa? Onko Sebastian veljeään vanhempi vai nuorempi? Onko kannen selin katsojaan seisova poika Sebastian vai hänen veljensä, kirjan kertoja? Millainen on veljesten suhde? Tällaisia kysymyksiä pyörittelin mielessäni kirjaan tarttuessani, mutta ne jäivät vaille vastausta, sillä kirja ei ollutkaan uumoilemani veljessuhteen kuvaus eikä Sebastian edes ollut päähenkilön veli.

Kirjan päähenkilö on Antti, huippuälykäs varhaiskypsä 11-vuotias. Antti elää kaksin äitinsä Kaarinan kanssa ja havainnoi maailmaa omintakeisella tyylillään lähes pakkomielteisesti muistiinpanoja tehden. Fiksuuteensa vetäytyvän yksinäisen pojan ajatuksissa ja teoissa on ripaus huvittavaa pikkuvanhuutta, mutta paljon enemmän kyynisyyttä, kovuutta ja julmuutta, jotka saavat olon epämukavaksi. Antin hahmo yhtä aikaa kiehtoo ja kammottaa. Ei kai tällaisia lapsia ole - tai ehkä sittenkin on?

Älyltään Antti on ehkä ikätovereitaan edellä, mutta tunnepuolella ei kaikki ole ihan kunnossa. Antin ja hänen äitinsä suhde on toisaalta lähes symbioottisen läheinen, toisaalta valtapeliä, jossa lapsi ei ole juurikaan viattomampi kuin aikuiset, vaan osaa tietoisesti tahtoa pahaa ja kykenee sitä myös tekemään. Tarinan edetessä Antin, Kaarinan ja tämän uuden miesystävän Mikan välille kehkeytyy outo kolmiodraamamainen perhekuvio. Kun soppaan sotketaan vielä väkivaltaa, päihteitä, koulukiusaamista, henkirikoksia, huostaanottoja ja vilkasta mielikuvitusta, en oikein enää tiedä, jaksanko antaa inhotuksen kasvaa vai lakkaanko vain kiinnostumasta.

Luulen, että olisin mieluummin lukenut kirjan, joksi Veljeni Sebastiania kuvittelin, kuin sen, joka se oli. Romaani on varmasti kirjallisesti ansiokas - ainakin se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana - ja mielenkiintoista lukemista dysfunktionaalisista perhesuhteista, väkivallan dynamiikasta tai psykologisesti häiriintyneiden lasten mielenmaisemasta kiinnostuneille lukijoille, mutta minun tikkataulustani kirja meni vähän ohi.

Annika Idström: Veljeni Sebastian. WSOY, 1985. 169 s. Vanhempien kirjahyllystä.

Hemingwayn kanssa Pariisissa (Kirjallinen pyhiinvaellus -haaste)

Kirjainten virrassa -blogin Hanna haastoi taannoin kirjabloggaajia ikuistamaan blogiinsa kirjallisia pyhiinvaelluskohteita. Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi -muistelmien innoittamana tartuin siis tuoreella Pariisin-reissulla kameraan ja kävin kuvaamassa kulmia, joilla kirjailija vaimoineen eleli 1920-luvulla "niinä varhaisina päivinä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia."

Tämän talon kolmannessa kerroksessa Hemingway ja hänen vaimonsa Hadley asuivat tammikuusta 1922 elokuuhun 1923. Näin kertoo kirjailija itse:

Ylimpään kerrokseen työhuoneeseeni oli matkaa joko kuusi tai kahdeksan porraskäännettä ja huone oli kovin kylmä ja minä tiesin, mitä maksaisivat pieni risukimppu, kolme rautalangalla sidottua mäntylastujen nippua, jotka sytyttäisin risujen avulla ja joissa ei ollut pituutta enempää kuin lyijykynän puolikkaassa, ja lopuksi puolikuivien halkojen pino, joka minun olisi pakko ostaa uuniini, jotta huone lämpiäisi.

Talven tullen Hemingwayt haluavat kuulla lumen narskuvan jalkojensa alla ja matkustavat lomailemaan Alpeille. Pariisiin palattua:

Kaikki etäisyydet näyttivät nyt niin lyhyiltä meidän oltuamme vuoristossa. Korkeuksista palattuamme minä tuskin enää huomasin mäkiä, enintään nautin niistä, ja minusta oli vain hauskaa kiivetä hotellin ylimpään kerrokseen työhuoneeseeni, mistä saatoin katsella korkean kukkulakaupunginosani kaikkien kattojen ja savupiippujen yli. Huoneessani veti uuni hyvin ja minun oli lämmin ja hyvä työskennellä.

Meidän oli suljettava ikkunat yöksi, ettei olisi satanut sisään, ja kylmä tuuli riipi lehdet Place Contrescarpen puista. Lehdet likosivat märkinä sateessa ja tuuli paiskoi sadetta päätepysäkillä odottelevan ison vihreän linja-auton kylkiin ja Café des Amateurs oli täpösen täynnä ja siellä oli niin kuumaa ja savuista, että huuru sumensi ikkunat. Se oli kurja, kehnosti hoidettu kahvila, minne kaikki kaupunginosamme juopot ahtautuivat, ja minä karttelin sitä likaisten ihmisruumiiden löyhkän ja myös juoppouden happaman lemun takia.

Hemingwayn asunto on Pariisin viidennessä kaupunginosassa kulmilla, jotka ovat vuosien varrella siistiytyneet aika tavalla. Työläisten asumusten ja rähjäisten juottoloiden tilalla on nyt turistien kansoittamia kahviloita ja matkamuistokauppoja. Busseja ei Place Contrescarpella enää näy, mutta enpä hoksannut tarkistaa, onko aukiolla vielä Café des Amateurs -niminen kahvila. Likaisten ihmisruumiiden löyhkä ei ainakaan kantautunut kadulle asti...

Kävelin Lycée Henri Quatren ja St-Etienne-du-Montin ikivanhan kirkon ohi ja tuulisen Place du Panthéonin halki ja käännyin oikealle päästäkseni suojaan ja tulin lopulta Boulevard St-Michelin suojaiselle puolelle ja kävelin edelleen Clunyn ja Boulevard St-Germainin sivuitse, kunnes tulin erään hyvän kahvilan luo, jonka Place St-Michelin laidalta tunsin.

Tässä kuvassa ollaan reitin alkupäässä. Minun ja Ernestin tiet erkanivat ennen Place St-Micheliä, mutta olisi ollut hauskaa käydä katsastamassa Hemingwayn ravintolavinkit!

Tunsi saaneensa lahjaksi suuren aarteen, kun pääsi sukeltamaan tähän uuteen kirjallisuuden maailmaan ja ehti lukea kirjoja Pariisin kaltaisessa kaupungissa, missä köyhinkin kykeni elämään hyvin ja työskentelemään.

Viimeisen osalta taitavat ajat olla muuttuneet. Nyky-Pariisissa elämä on tyyriinpuoleista, mutta kaupungin tunnelmasta ja kirjallisista antimista nauttimista se ei onneksi estä. Kuten Hemingway sanoo, Pariisi on aina paluun arvoinen!

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (Kirjallista elämää -haaste)

La petite lectrice -blogin Katri kirjoitti jonkin aikaa sitten Ernest Hemingwayn kirjasta Nuoruuteni Pariisi (alkuteos A Moveable Feast, 1964) ja sai minutkin tarttumaan tähän jo jonkin aikaa hyllyssäni odotelleeseen kirjaan, jossa Hemingway siis muistelee nuoruuttaan 1920-luvun Pariisin ekspatriaattitaiteilijapiireissä.

Olen samaa mieltä Katrin kanssa: Hemingway-faneille ja -tietäjille kirja tarjoaa varmasti mielenkiintoista antia, mutta ilman pohjatietoja siitä ei kyllä irtoa suuria elämyksiä. Nuori kirjailija istuu Pariisin kahviloissa, juo, kirjoittaa ja juoruilee. Hemingwayn tuttavapiiriin kuului kyllä mielenkiintoisia tyyppejä Gertrude Steinista F. Scott Fitzgeraldiin, ei siinä mitään, mutta heidän ei voi varsinaisesti sanoa heräävän eloon kirjan sivuilla - paitsi ehkä juuri Fitzgeraldin, jonka kanssa vietetyistä tuokioista kertovat luvut olivat kirjan mielenkiintoisimpia. Taiteilijaelämän kuvaus jää enimmäkseen yksittäisiksi, irtonaisiksi kohtauksiksi, joista piti hakemalla hakea kirjalta kaipaamaani nostalgisen boheemia Pariisi-tunnelmaa.

Hemingway kirjoitti Nuoruuteni Pariisin 1950-luvun lopulla, mutta kirja julkaistiin vasta postuumisti 1964. En tiedä, kuinka moni kirjassa mainituista henkilöistä oli silloin vielä elossa kirjaa lukemassa, mutta monella heistä olisi kyllä ollut aihetta vetää herne nenäänsä. Hemingway ei kohtele ystäviään mitenkään erityisen lempeästi sen kummemmin heidän luonteenpiirteidensä kuin ulkonäkönsäkään suhteen.

Esimerkiksi edellä mainitusta Gertrude Steinista hän kirjoittaa, että naiseen "alkoi tulla roomalaisen keisarin näköä, ja se tietysti oli vain hyväksi, jos piti roomalaisen keisarin näköisistä naisista". Fitzgeraldin osalta Hemingway taas kertoo muun muassa vieneensä ystävänsä Louvreen tutkimaan antiikin alastonpatsaiden mittoja todistaakseen, ettei Fitzgeraldilla nyt niin pieni ollut. Tämä juttu oli kyllä aika huvittava, myönnän! (Selvennykseksi lisättäköön, etteivät Fitzgerald-osuudet olleet kirjan mielenkiintoisimpia sen takia, että olisin erityisen kiinnostunut tästä nimenomaisesta aiheesta, heh, vaan koska innostuin Scottista ja Zeldasta luettuani Lucy Mooren kirjan 1920-luvun Amerikasta.)

Tiukinta arvostelua saavat osakseen muut kirjailijat. Katherine Mansfieldin novelleja lukiessaan Hemingwaystä "tuntui siltä kuin olisi kuunnellut nuoren vanhanpiian huolellisia, tekemällä tehtyjä näperrelmiä" ja Sherwood Andersonin hän kertoo kirjoittaneen "niin kammottavan kurjan, typerän ja teennäisen tekeleen, etten malttanut olla tekemättä siitä ivamukailua". En ole lukenut kumpaakaan näistä enkä muitakaan Hemingwayn haukkumia aikalaiskirjailijoita, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kurjaa heidän tuotantonsa oikeastaan on.

No mutta, oli kirjassa hyvääkin. Pariisi on kaikesta huolimatta Pariisi, ja kirjasta löytyi myös hauskoja kurkistuksia kirjailijan arkeen. Luen ja kirjoitan -blogin Paulan Kirjallista elämää-haasteen ja NaNoWriMo-marraskuun kunniaksi tässä siis muutama Hemingwayn hyväksi havaitsema vinkki kirjailijantyöhön. 

Tyhjän paperin kammosta:

Kirjoitin aina niin kauan, että sain syntymään valmista jälkeä ja lopetin aina kun tiesin, kuinka novelli jatkuisi. Noin tehdessäni saatoin olla varma siitä, että pystyisin jatkamaan työtäni seuraavana päivänä. Mutta joskus kun olin aloittanut uuden novellin enkä päässyt vauhtiin, istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: "Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät." Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä.

Taukojen tärkeydestä:

Työhuoneessani minä myös opin ajattelemaan työtäni sen jälkeen kun lopetin siihen saakka, kunnes taas aloin kirjoittaa. Kun noin tein, askarteli piilotajuntani aiheen kimpussa samalla aikaa kun itse kuuntelin muiden puheita ja panin merkille kaiken mahdollisen niin kuin toivoin panevani ja opin uutta niin kuin toivoin oppivani, ja minä myös luin, etten ajattelisi työtäni ja riistäisi itseltäni kykyä viedä sitä loppuun saakka.

Työvälineistä:

Sinikantiset muistikirjat, kaksi kynää ja kynänteroitin (taskuveitsi tuhlasi liikaa), marmoripintaiset pöydät, varhaisen aamun tuoksu, luutiminen ja huosiminen ja hyvä onni, muuta en tarvinnut. Oikeanpuoleisessa sivutaskussa olivat onnen tuojina hevoskastanja sekä jäniksen käpälä.

Inspiraation lähteistä:

Kaksikymmentäviisivuotiaan miehen, joka luonnostaan kuuluu raskaaseen sarjaan, tekee yhden ainoankin aterian laiminlyöminen ylen nälkäiseksi. Mutta nälkä myös teroittaa aisteja, ja minä totesin, että useimmilla novellieni henkilöillä oli valtava ruokahalu ja suuri kiinnostus hyvään ruokaan ja että enimmät heistä olivat ryypyn kipeitä.

Työtahdista:

Työnteko oli ollut minulle sulaa nautintoa sen jälkeen, kun olin alkanut perin pohjin mullistaa kirjoitustapaani ja pyrkinyt karttamaan kaikkea pintapuolista helppoutta ja yrittänyt pelkän kuvailun asemasta luoda elävää todellisuutta. Mutta hyvin vaikeaa se oli enkä minä kerta kaikkiaan jaksanut käsittää, kuinka pystyisin koskaan kirjoittamaan romaanin pituista teosta. Joskus minulta meni koko aamu pelkän kappaleen kirjoittamiseen.

Hevoskastanjoita ja jäniksenkäpälöitä kaikille kirjoittajille!

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi. Tammi, 1964. Suomentanut Jouko Linturi. 208 s. Englanninkielinen alkuteos A Moveable Feast, Scribner's, 1964. Saatu lahjaksi.

Miranda July: No One Belongs Here More Than You

 

Nyt täytyy sanoa, että olipa hämmentävä kirja.

Lainasin Miranda Julyn novellikokoelman No One Belongs Here More Than You (2007) kirjastosta tutun nimen perusteella. Muistin nähneeni Julyn ohjaaman elokuvan Me and You and Everyone We Know (2005) ja pitäneeni siitä: sympaattinen pieni elokuva, ei ihan perushollywoodia amerikkalaiseksi.

Novellit sitten. Jo kirjan nettisivuista (noonebelongsheremorethanyou.com) voi päätellä, että July tekee asiat omalla tyylillään. Pientä kikkailua, mutta kannattaa klikkailla! Kenties hiukan tekotaiteelliset mutta hauskan kotikutoiset sivut toivat ainakin minulle hymyn huulille. Kirja itsekin on, no, vähän outo. Kokoelman kuusitoista tekstiä sijoittuvat nykypäivään ja amerikkalaiseen arkeen, mutta niissä kaikissa on jotain vähän vinksahtanutta - joskus mielikuvituksellisen ilahduttavaa, mutta useammin jotain häiritsevää, olon epämukavaksi tekevää.

Outous kumpuaa enimmäkseen novellien henkilöistä. Julyn hahmot ovat yksinäisiä, estyneitä ja ahdistuneita ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää ote omasta elämästään, muista ihmisistä ja ympäröivästä todellisuudesta. Monista novelleista jäi hämmentynyt olo: mitä tässä nyt oikeastaan tapahtui, ja tapahtuiko se kaikki sittenkin vain päähenkilön päässä? Tapahtumista ja henkilöiden suhtautumisesta niihin tulevat mieleen todentuntuiset unet, jotka vasta herättyään tajuaa järjettömiksi. Yhdessä novelleista on esimerkiksi kohtaus, jossa aikuiskoulutuskeskuksen ompelukurssin päätteeksi yksi kurssille osallistuneista naisista astelee luokkaan alasti, koska hänen mekontekeleestään ei tullutkaan kelvollista, ja tarina päättyy siihen, että kurssilaiset istuvat nuotiopiiriin lattialle heitetyn kangasmytyn ympärille. Joskus unet ovat mukana aivan konkreettisestikin: yksi novelleista kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka näkee eroottisia unia prinssi Williamista.

Joistain kokoelman novelleista en saanut oikein minkäänlaista otetta, mutta muutamasta melkein jopa pidin. "The Swim Team" -novellin naisessa, joka opettaa uintia kuivaharjoitteluna olohuoneessaan, oli jotain sympaattista. Mielenkiintoinen oli myös "Birthmark", jossa päähenkilö viisitoista vuotta harkittuaan leikkauttaa kasvoiltaan ruman syntymämerkin, mutta huomaa jälkeenpäin menettäneensä muutakin kuin palan ihoa. "Mon Plaisir" oli sekin jotenkin liikuttava kuvaus erilleen lipuvasta pariskunnasta, joka pestautuu taustanäyttelijöiksi elokuvan kuvauksiin.

Ehkä eniten pidin kokoelman pisimmistä ja ehkä siksi rikkaimmilta, moniulotteisimmilta tuntuneista novelleista. "Something That Needs Nothing" -novellin aiheena on kahden nuoren naisen rakkaus, "How to Tell Stories to Children" taas kertoo lapsettoman naisen kiintymyksestä ystäväpariskunnan tyttäreen.

Nämä kaksi novellia - ja oikeastaan kaikki muutkin - pyörivät paljon sen ympärillä, miten vaikeaa on rakkaus ja läheisyys. Monet novellien ihmissuhteista ovat epätavallisia, usein sääntöjen tai tottumusten vastaisia, tabujakin: iäkkään miehen ihastus nuoreen naiseen, aikuisen naisen suhde teinipoikaan, kahden naisen välinen mustasukkaisuus, toisiaan koskettamaan kykenemätön pariskunta, lähes romanttista rakkautta muistuttava rakkaus vieraaseen lapseen ja niin edelleen. July kuvaa salattuja ja kiellettyjä tunteita koskettavasti, niin kuin vaikka tässä pätkässä, jossa ikääntyvä mies haaveilee työtoverinsa nuoresta sisaresta, jota ei ole koskaan tavannut:

Some may say that such a girl is not ready for a relationship with a man, especially a man in his late sixties. But to that I say: We don't know anything. We don't know how to cure a cold or what dogs are thinking. We do terrible things, we make wars, we kill people out of greed. So who are we to say how to love. I wouldn't force her. I wouldn't have to. She would want me. We would be in love. What do you know. You don't know anything. Call me when you've cured AIDS, give me a ring then and I'll listen.

Tai tässä kohtauksessa, jossa aikuistumisen kynnyksellä oleva nuori nainen katselee rakastettuaan, jolta tietää tulevansa aina saamaan vähemmän vastarakkautta kuin mitä itse antaa:

This made her so angry that she did the dishes. We never did this unless we were trying to be grand and self-destructive. I stood in the doorway and tried to maintain my end of our silence while watching her scratch at calcified noodles. In truth, I had not yet learned how to hate anyone but my parents. I was actually just standing there in love. I was not even really standing; if she had walked away suddenly, I would have fallen.

Se minua hiukan häiritsi, että melkein jokaisessa novellissa päähenkilön elämänhämmennystä käsiteltiin seksuaalisuuden kautta. Tarinat kertoivat yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteista ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta niin monin tavoin ja usein niin osuvan omaperäisin ilmaisuin, ettei jutun juju olisi minusta aina välttämättä vaatinut novellista toiseen melko samanlaisena toistuvia viittauksia kömpelöihin tai nöyryyttäviin seksikokemuksiin tai kummallisiin seksifantasioihin. Outo seksi tuntui turhan alleviivaavalta maailmassa, joka oli tarpeeksi outo muutenkin.

Miranda July: No One Belongs Here More Than You. Canongate, 2007. 205 s. ISBN 978-1-84195-930-6. Lainattu kirjastosta.

Tom Hodgkinson: How to Be Idle

Naakun blogissa keskusteltiin vastikään lukiessa tehdyistä muistiinpanoista. Tehdäkö vai eikö tehdä? Hiirenkorvia, tarralappuja vai muistivihkoja? Aiheen innoittamana päätin esitellä päivän kirjan tutkailemalla erään muistilapun anatomiaa. Tässä siis näyte autenttisista muistiinpanoistani Tom Hodgkinsonin kirjasta How to Be Idle (2005), joka on englantilaisen toimittajan manifesti joutilaisuuden puolesta.

Kuten kuvasta näkyy, minun tyylini on suhertaa kirjanmerkin virkaa toimittaville lippulappusille irrallisia sivunumeroita. Kirjan loppuun luettuani en joskus enää ollenkaan keksi, mistä hyvästä tietty sivu alun perin lapulle päätyi, mutta muuten nämä pikamuistiinpanot ovat minulle sopiva tapa merkitä muistiin kiinnostavia kohtia ilman, että itse lukeminen juurikaan häiriintyy (paitsi jos kynä on kateissa, mitä se kieltämättä harmillisen usein on).

Ja ei kun analysoimaan! Muistiin merkittyjen sivunumeroiden määrästä paljastaa, että teos oli kiitettävän mielenkiintoinen ja antoi lukijalleen ajattelemisen aihetta. Numeroiden jakauman perusteella kiinnostavia kohtia oli kirjassa vähän siellä täällä, vaikkakin sivujen 180 ja 235 välissä näkyy olleen vähemmän inspiroiva pätkä. Muistilapun materiaalista (Google-kartta) ja käsialan tärinästä voi päätellä myös, että kirjaa on luettu kulkuvälineessä matkalla johonkin.

Sitten sisältöön. Hodgkinsonin kirja on siis puolustuspuhe laiskottelulle tai ehkä oikeammin joutenololle. Kirja ei ole mikään käytännön käsikirja niille, jotka haluavat vinkkejä irrottautuakseen työelämän oravanpyörästä, vaan enemmänkin arjen inspiroimaa filosofista, kulttuurihistoriallista ja paikoin poleemista pohdintaa joutilaisuuden hyveistä.

Kirja etenee vuorokauden rytmissä, tunti ja luku kerrallaan. Näin käsitellyksi tulevat niin myöhään nukkumisen ilot, pitkät lounaat, iltapäivänokoset kuin myöhään valvominenkin. Jotkut luvuista ovat mainion brittiläisiä: hodgkinsonilaisen leppoistamiseen kuuluvat olennaisina osina muun muassa teen juominen ja paikallisessa pubissa norkoilu. Myös suurin osa Hodgkinsonia innottaneista joutilaan elämäntavan esikuvista kuuluu brittiläiseen kulttuuripiiriin. Taajaan siteerataan esimerkiksi sellaisia kirjailijoita kuin Robert Louis Stevenson, G. K. Chesterton, Jerome K. Jerome ja Oscar Wilde.

Muistilapulleni on tarttunut monta sivunumeroa luvusta, joka käsittelee työntekoa ja työelämää. Läpi kirjan toistuva ajatus siitä, miten teollinen vallankumous alisti ihmisen - luontaisen laiskottelijan - koneellisen tuotannon luonnottomaan rytmiin löytyy pääpiirteissään sivulta 20:

The Industrial Revolution, above all, was a battle between hard work and laziness, and hard work won. Machines stole the process of production from hands and minds. Workshops became 'manufactories'; the self-employed became the employed; families began to live on wages alone and to buy in the groceries that perhaps they had grown themselves in previous generations. They might have been earning more money, but a terrific blow was dealt to their quality of life. Joyful chaos, working in tune with the seasons, telling the time by the sun, variety, change, self-direction; all this was replaced with a brutal, standardized work culture, the effects of which we are still suffering from today.

Ei esiteollinen elämä kai sekään helppoa ollut, mutta kirjan teesit saavat kyllä mielen mietteliääksi. Hodgkinson pohdiskelee muun muassa sitä, miten ja miksi työnteosta tuli (tai tehtiin) välineen sijasta päämäärä, itseisarvo, jonka ympärille nyky-yhteiskunnan rakenteet ja elämänrytmit itsestään selvästi jäsentyvät. Työ ja kulutus muodostavat itseään ruokkivan noidankehän, jossa teemme töitä ansaitaksemme rahaa ratkaistaaksemme työnteosta aiheutuvia ongelmia, ja yhtäkkiä ratkaisu unenpuutteeseen ei olekaan nukkuminen vaan vitamiinipilleri. "You don't get ads on the Underground saying: 'Tired? Sleep More', as no one has figured out how to make money this way."

Minä en ole tarpeeksi anarkistinen luonne noudattaakseni Hodgkinsonin kehotuksia lopettaa työnteko tykkänään tai edes pitää reippaasti rokulipäiviä ottaakseni "anastetun" vapaa-aikani takaisin. Nykymenossa on paljon pielessä, mutta enpä haluaisi, että vaikkapa sairaaloissa ja paloasemilla työskentelevät kanssaihmiseni päättäisivät tuosta vain leppoistaa elämäänsä jäämällä aamulla peiton alle. Koko systeemin "rentouttaminen" taas onkin sellainen pähkinä purtavaksi, ettei urakalle loppua näy.

Paras ehkä aloittaa teenjuonnista, meditoinnista ja nukkumisesta.

Tom Hodgkinson: How to Be Idle. Penguin Books, 2005. 337 s. ISBN 978-0-141-01506-4. Ostettu käytettynä.

Lokakuun luetut

Lokakuu on ollut kirjablogeissa vilkkaan keskustelun ja itsetutkiskelunkin kuukausi. Paljon puhuttaneita aiheita näkyvät olleen ainakin arvostelukappaleet, kirjamessut ja palkinnot.

Omalta osaltani osallistun keskusteluun onnittelemalla aivan kerrassaan kaikkia kirjabloggaajia Rakkaudesta kirjaan -palkinnosta! On hauskaa, että tällainen kollektiivinen tunnustus osaltaan levittää lukemisen ilosanomaa. Palkitut viisi bloggaajaa edustavat hienosti erilaisia tapoja kirjoittaa ja keskustella kirjoista. Uutisen rohkaisemana oli erityinen ilo tutustua myös kirjabloggaukseen toisella kotimaisella eli minulle ennestään tuntemattoman Bokbabbelin sivuilla.

Noista muista puheenaiheista mainittakoon arvostelukappaleet, joista virisi keskustelua esimerkiksi Ilsen ja Marjiksen tartuttua aiheeseen. Moneen blogiin on viime aikoina ilmestynyt bloggaajan ja blogin "toimituksellisen linjan" esittely. Lurun luvuissa näin pitkälle ei ole vielä päästy, mutta mainitsenpa aiheen nyt, kun satuin tässä kuussa lukemaan blogihistoriani toisen arvostelukappaleen eli Henna Helmi Heinosen Veljen vaimon. (Se toinen oli Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Vai puhutaanko arvostelukappaleista vain uutuuksien kohdalla?)

Omalta osaltani olen ratkaissut asian siinä samalla, kun olen viime aikoina ottanut tavaksi kirjata blogikirjoitusten loppuun perustiedot lukemistani kirjoista, mukaan lukien sen, mistä olen kirjan käsiini saanut. Alkusysäyksenä käytännölle oli oma tilastointi-innostukseni, mutta mukavaa on, jos tiedoista on iloa tai hyötyä myös blogin lukijoille. Näissä pienen präntin peräkaneeteissa yritän muistaa mainita myös kirjojen kääntäjät ja kuvittajat, joiden panos kokonaisuuteen tuppaa muutoin helposti unohtumaan.

Arvostelukappaleita tullee blogissa näkymään harvakseltaan, sillä olen huono pysymään uutuuskirjojen tahdissa ja muutenkin melko pihalla kirjamaailman päivänpolttavista kysymyksistä. Niistä on kuitenkin aina hauskaa lukea, joten kiitos ja kannustus kaikille ajan hermolla oleville bloggareille! Kirjoissa hienoa on, että niitä tulee koko ajan uusia -  ja silti vanhat eivät vanhene.

No, pitemmittä puheitta:

Lokakuun luetut

• Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo
• Sarah Waters: The Little Stranger (Vieras kartanossa)
• Inari Krohn: Musta ja muut värit
• Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There
• Helena Frith Powell: Two Lipsticks and a Lover

Kuukauden helmi oli tällä kertaa Sarah Watersin mukaansatempaava ja huikean vahvatunnelmainen Vieras kartanossa, joka on kerännyt paljon faneja blogeissa ja sai minusta yhden lisää. Myös kuukauden molemmat kotimaiset olivat mieluisia lukukokemuksia. Heinosen kohuesikoinen Veljen vaimo yllätti myönteisesti henkilöhahmoillaan, ja Inari Krohnin Musta ja muut värit oli viehättävä taiteilija- ja aikuistumisromaani 60-luvun Helsingistä. Suosittelen kaikille taiteen ystäville!

Marraskuussa tulossa on ainakin kirja laiskottelun taidosta, joka tulee näin syyskiireiden keskellä tarpeeseen. Yöpöydällä partaansa raapii myös herra Hemingway.

Valoisaa marraskuuta kaikille!

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo

Aioin kirjoittaa Henna Helmi Heinosen Veljen vaimosta (2011) tuoreeltaan sen ilmestyttyä, mutta kirjailijaa ympäröinyt nettijulkisuus oli sen verran hämmentävää, että päätin jättää kirjan hetkeksi hautumaan voidakseni lukea sen "puolueettomasti". Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin jokseenkin varautuneet ennakko-odotukset kääntyivät yllättävän positiiviseksi lukukokemukseksi.

Veljen vaimo on takakannen mukaan "sukutarina, rakkaustarina ja ennen kaikkea selviämistarina". Kolmekymppinen Marja saapuu tuoreena vaimona Kuusikon perheen rintamamiestaloon, jossa asuu Marjan miehen Kristianin lisäksi tämän Tuulikki-äiti. Naapurustoon ovat asettuneet myös Kristianin isoveljet Antti ja Santtu. Juureton Marja löytää Kuusikkojen luota kauan kaipaamansa perheen, mutta joutuu vähitellen huomaamaan, että ihmissuhteiden mannerlaatat liikkuvat sielläkin, missä alla on ydinperheen turvallinen kivijalka.

Kirja oli sujuvalukuinen ihmissuhderomaani. Tarinan keskiössä on Kuusikon veljeskolmikko vaimoineen ja tyttöystävineen, nuorten aikuisten itsensä etsintä. Tältä osin viehdyin erityisesti kirjan mieshahmoihin. Kannen perusteella kuvittelin kirjaa naisiin keskittyväksi naisten viihderomaaniksi, joten oli mukava yllätys pujahtaakin miesten nahkoihin. Varsinkin Antti ja Santtu olivat sympaattisia ja todentuntuisia hahmoja. Monipuolinen henkilökuvaus oli minusta yksi Heinosen vahvuuksia: tuntui, että kirjailija todella välitti henkilöistään ja sai siksi minutkin välittämään.

Pidin kirjassa myös sen henkilöiden ja miljöön "tavallisuudesta". Kirja kertoi suomalaisesta arjesta sen kummemmin suuresti runollistamatta kuin kurjistamattakaan. Tarinan kotoisissa rintamamiestaloissa, sohjoisissa talvi-illoissa ja kankeissa sosiaalisissa tilanteissa oli paljon varmasti melkein jokaiselle suomalaiselle tuttua, mutta sopivasti dramatisoituna ja kirjalliseen muotoon suodatettuna.

Ihan ilman risuja Veljen vaimo ei silti selviä. Henkilöhahmot ja tarinan kaaret olivat paikallaan, mutta kielessä ja kerronnassa oli minusta hiukan horjuntaa. Kirjassa on runsaanpuoleisesti henkilöitä, ja tiuhat näkökulman vaihdokset aiheuttivat sen, että minulla oli välillä vaikeuksia pysyä mukana, kenen päässä milloinkin oltiin. Kun yhden henkilön mietteistä toisen tuntemuksiin hypätään kesken kappaleen tai jopa lauseen, koen lukijana etääntyväni henkilöistä.

Kielen osalta minua häiritsivät puhekieliset tai muuten korvaan särähtävät ilmaisut, jotka eivät aina tuntuneet istuvan luontevasti kokonaisuuteen. Usein kyse oli yksittäisistä sanavalinnoista, sellaisista kuin "holiton", "heipata" tai "heittää vettä" (kuvaannollisessa merkityksessä). Tällaiset ilmaisut voisivat sopia hyvinkin tietynlaisiin kertojanääniin, mutta nyt ne eivät minusta juurikaan rakentaneet henkilöiden mielenmaisemia, vaan lähinnä häiritsivät satunnaisesti yleiskielen sekaan ripoteltuina. Pientä haparointia yleis- ja puhekielen välillä oli minusta myös dialogissa.

Viimeinen risu menee kirjan kansille. Kuvapankkimaisen kannen perusteella olisin odottanut kepeää kesäistä rakkausviihderomaania, mutta kirjan tunnelmat olivat paljon tummasävyisemmät ja monikerroksisemmat kuin kuvan punainen mekko ja päivänkakkara. Veljen vaimo olisi minusta ansainnut paremmin tarinaansa kuvastavat kannet.

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo. Arktinen Banaani, 2011. 337 s. ISBN 978-952-5768-85-5. Arvostelukappale.

Sarah Waters: The Little Stranger (Vieras kartanossa)

Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011, alkuperäinen The Little Stranger, 2009) on yksi niitä kirjoja, joiden nimi on vilahdellut blogeissa tiuhaan viime aikoina. Ostin kirjan kesällä divarista ja sen jälkeen olen vältellyt lukemasta muiden arvioita pitääkseni odotushorisonttini kurissa. Se onnistui näköjään hyvin, sillä kun tartuin kirjaan, en muistanut enää ollenkaan, mistä sen oli tarkoitus kertoa ja miksi olin siitä kiinnostunut.

Kirja vei minut täysillä mukanaan. Luin kolmesataa ensimmäistä sivua yhteen putkeen ja sen jälkeenkin tahti hidastui vain käytännön syistä. En oikein muistakaan, milloin olisin viimeksi lukenut jotain kirjaa tällaisella innolla uppoutua ja eläytyä, ja Watersin monisanainen, kuvaileva kerronta oli loistavaa lannoitetta ahmattilukutuulelleni. Vielä kun olisi ollut viltti, kynttilä ja kuumaa kaakaota, niin lukuhetket olisivat olleet täydellisiä!

Vieras kartanossa on ehdottomasti kirja synkkiin syysiltoihin, kun tuuli ulvoo ulkona. Waters luo Hundreds Hallin ränsistyvästä kartanosta hyytävän tunnelmallisen miljöön yliluonnollisin aineksin maustetulle kuvaukselle englantilaisen luokkayhteiskunnan murroksesta toisen maailmansodan jälkeen. Leskirouva Ayres ja hänen kaksi aikuista lastaan yrittävät pitää kiinni maalaisaatelin perinteisestä elämäntavasta, mutta tarinan edetessä talossa alkaa rapistua moni muukin asia kuin antiikkihuonekalut. Minäkertoja tohtori Faraday, paikkakunnan lääkäri, seuraa sivusta Ayresien perheen alamäkeä ja huomaa olevansa itsekin kaltevalla pinnalla, kun talossa alkaa tapahtua kummia.

En ole erityisen kiinnostunut kummitusjutuista ja yliluonnollisista ilmiöistä, mutta Watersin säikyttelemänä viihdyin mainiosti. Kirjan verkkainen kerronta tiivisti jännitystä juuri sopivasti, vangitseva tunnelma jäi pyörimään mieleen ja arvoituksellisen avointa loppuratkaisua pureskelen edelleen. Juonesta näkyy käytäneen perusteellisempaakin keskustelua Järjellä ja tunteella -blogissa (sisältää spoilereita!). Susan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös ainakin Morre, Kirsi, Lainatäti, Erja, Kirjapeto, Karoliina, Sonja, Rachelle, Ahmu, Päkä, Maailmankirjat, Penjami, Vinttikamarissa, Maija ja aivan vastikään Lumiomena.

Osallistun kirjalla Totally British -haasteeseen.

Sarah Waters: The Little Stranger. Virago Press, 2009. 500 s. ISBN 978-1-84408-606-1. Ostettu käytettynä. Suom. Vieras kartanossa, Tammi 2011.

Inari Krohn: Musta ja muut värit (Taiteilijaelämää-haaste)

Taiteilijaelämää-tunnelmissa jälleen. Inari Krohnin Musta ja muut värit (2006) on nimenomaan taiteilijaromaani: kirja taiteilijaksi ja siinä sivussa aikuiseksi kasvamisesta. 1960-luvun Helsinkiin sijoittuvan kirjan päähenkilö, parikymppinen Inkeri, etsii itseään ja ilmaisuaan vuoroin Ateneumin tärpätintuoksuisista maalausluokista, vuoroin junalla puksutetuilta matkoilta ympäri Eurooppaa ja kauemmaskin.

Musta ja muut värit on kirjalle huippuhieno nimi. Inkeri katselee maailmaa juuri väreinä ja muotoina, nuoren taideopiskelijan nälkäisin silmin, ja kirjassa ovat mukana niin taiteilijan työn synkät kuin kirkkaatkin hetket. Inkeriä ajaa pakottava itseilmaisun, kuvan tekemisen tarve. Hän havainnoi ja hahmottaa maailmaa yhtä aikaa vähän ulkopuolisena ja samalla voimakkaasti eläytyvänä tarkkailijana. Varmuus ja epävarmuus omasta työstä ovat jatkuvassa aaltoliikkeessä, näkymättömän tekeminen näkyväksi on ikuista etsintää.

Kirja kuvailee paljon myös konkreettista tekemistä: miten käsi etsii viivaa, miten kalkkikivi hioutuu litografialaataksi. Luin mielelläni näitä kohtia, joissa yhdistyy taiteilijan työn henkinen ja fyysinen puoli. Uuden luominen ja vuosisataiset kädentaidot elävät symbioosissa, kun inspiraatio saa muodon vasta silmän ja käden yhteistyön kautta.

Inkeri pingottaa itselleen pohjan ja keittelee puoliöljypohjustuksen kuten muutkin, vetelee valkoista velliä kankaalle, joka löystyy kostuessaan ja pingottuu pinkeäksi rummunkalvoksi kuivuessaan. Valkoinen kangas seisoo vaativana telineessä ja tuijottaa Inkeriin sokeasti. Hänellä ei ole pienintäkään aavistusta, mitä sille pitäisi maalata. Kaikki hänen kuvansa ovat edelleen mustanpuhuvia.

Inkerin taiteilijantien lisäksi kirja kuvaa nuoren aikuisen elämää. Ystävyyssuhteet syntyvät ja säröilevät, rakkaus on vielä vaikeampaa. Inkerin ympärillä kuohuu 1960-luvun maailmanpolitiikka ja kotoinen opiskelijapolitiikka. Vanhan valtausta Inkeri katselee sivusta, Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen menee mukaan. Kaukaiset sodat tulevat uniin, ja Inkeri miettii, että "kärsivä maailma lähettää viestejä ihmisten tajuntaan ja ne muuttuvat kuviksi eikä kukaan ole yksin, erillinen".

Erityisen tärkeitä Inkerille ovat matkat. Pariisissa kiehtoo taide, Prahassa aistii aavistuksen pian koittavasta keväästä. Inkeri matkustaa junalla Siperian halki, rakastuu Japaniin ja kiinnostuu Aasian taiteesta, jonka rakennuspalikat ovat aivan erilaiset kuin ne tutut Ateneumissa opetetut. Jo aiemmin näköalat ovat laajentuneet kesätöissä Norjassa. Pesti on proosallisesti kalatehtaalla, mutta maisemia katsellaan täälläkin taiteilijan silmin:

Kaupunki on värikäs, rinteillä kiipeilevät siniset, punaiset ja vihreät puutalot. Ikkunasta näkyy vihreän vuonon takana siniharmaa vuori, jonka huipulla hohtaa ultramariininsininen lumiläikkä. Edessä on satama, jossa pienet kalastaja-alukset lepäävät laiturissa. Rahat riittävät sardiinipurkkiin ja näkkileipäpakettiin.

Kirjan rakenne on vähän erikoinen. Romaani tuntuu hiukan hämmentävästi fiktion, muistelmien ja päiväkirjan sekoitukselta, ja taitaa sitä ollakin. Kustantajan esittelyn mukaan Musta ja muut värit on itsenäinen teos, mutta samalla fiktiomuotoinen jatko Krohnin muistelmateokselle Muusa kirjahyllyssä (Gummerus 2005). Romaani kerrotaan pääosin kolmannessa persoonassa, mutta sekaan limittyy ensimmäisen persoonan mietteitä. Aikamuodotkin venyvät edestakaisin nykyhetken ja menneen välillä:

Hän menee katsomaan paperivarastoon. On siellä isoakin paperia. - Jospa painaisin tuon saman saaren moneen kertaan isolle paperille ja saisin kuvan saaristosta. Sellaista hän ei ollut ennen tehnyt, näin suurta grafiikkaa.

Kirjasta tuli vähän mieleen Pirkko Saision Punainen erokirja. Saision romaani on kirjallisena teoksena hiotumpi, mutta jotain samaa oli aikakauden ja miljöön lisäksi siinä, miten kirjojen päähenkilöt etsivät itseään ja taiteilijantietään. Krohn pysyttelee selkeämmin Inkerin nuoruudessa, ei sekoita sitä limittäin nykyhetken kanssa samalla tavalla kuin Saision autofiktio, mutta jotenkin viehättävä haikeansuloinen aikaperspektiivi oli tässäkin kirjassa. Oi nuoruus, oi nuoruus! Ja taiteilijuus.

Inari Krohn: Musta ja muut värit. Gummerus, 2006. 260 s. Kannen kuva Inari Krohnin matkapäiväkirja, kannen suunnittelu Jenni Noponen. ISBN 951-20-7247-5. Lainattu kirjastosta.

Tunnustuksia Kivi-tunnelmissa

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa lähetti minulle tämän mukavan tunnustuksen. Kiitos! Tunnustukseen kuuluu tunnustaa kahdeksan asiaa. Marian ja Kirsin tavoin innostuin tunnustelemaan Aleksis Kiven päivän hengessä.

1. Olen lukenut Aleksis Kiven tuotannosta vain Seitsemän veljestä. Se oli viihdyttävämpi kuin olin odottanut. Olin yllättynyt siitä, miten paljon tuttuja sananparsia sen sivuilta löytyi.
2. En ole nähnyt Seitsemää veljestä teatterissa, televisiossa tai elokuvana. Mieleeni on jäänyt Jouko Turkan 1980-luvulla ohjaaman tv-sarjan aiheuttama kohu, vaikken tainnut ikäni puolesta olla ihan kohderyhmää (tai ehkä juuri siksi).
3. Olen ollut töissä Aleksis Kiven kuolinmökissä, hyvin lyhyen aikaa tosin. Pikkuruisessa mökissä Tuusulanjärven kulttuurimaisemissa on aivan oma tunnelmansa: aika pysähtyy.
4. Edellisestä huolimatta en muista Kiven synnyin- ja kuolinvuosia. Piti tarkistaa Wikipediasta.
5. Sibeliuksen säveltämä Sydämeni laulu on suorastaan hyytävän hieno.
6. Jos minun pitäisi antaa pojalleni jonkun seitsemän veljeksen etunimi, se olisi Tuomas tai Eero.
7. Seitsemänveljestä.net-sivuston luonnetestin mukaan sielunveljeni on Aapo.
8. Perheessäni on aina syöty Aleksis Kiven päivänä synttärikakkua - ei tosin Kiven kunniaksi. Onnitteluterveiset päivänsankarille!

Tunnustuksia on näkynyt jo niin monessa blogissa, että olen aivan pyörällä päästäni, mutta jos anni.m, Karoliina, Erja, Linnea ja Sanna sekä uutena tuttavuutena Kadonneet kirjanmerkit -blogin Maisie eivät ole vielä tunnustelleet, liittykää joukkoon!

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There

Totally British -haaste innoitti minut lukemaan tämän brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikon. Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa oli entuudestaan tuttu lähinnä tarinan hahmojen tasolla: Irvikissa, Tyyris Tyllerö, Hatuntekijä, Herttakuningatar ja muut omituiset otukset. En ole nähnyt kirjaan perustuvaa vanhaa Disney-piirrettyä enkä muitakaan elokuvaversioita, mutta muistan lukeneeni pienenä Liisa-sarjakuvia lapsille. Ne taisivat perustua alkuperäiseen tarinaan vain melko löyhästi.


Liisa Ihmemaassa -sarjakuvalehti vuodelta 1985. Muistan lukeneeni tämän numeron ihmeellisistä mansikkaleivoksista! Kannessa lukee "Tutut TV-hahmot seikkailevat", mutta telkkarisarja ei kyllä sano minulle mitään. (Kuva: Antikvariaatti.net)



Kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus. Luin sen vuonna 1998 ilmestyneenä alkukielisenä painoksena, johon on samoihin kansiin koottu teokset Alice's Adventures in Wonderland (1865) ja sen jatko-osa Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1871, suomeksi Liisan seikkailut peilimaailmassa). Lisäksi mukana on Ihmemaan alkuperäinen käsikirjoitus nimellä Alice's Adventures Under Ground, Carrollin The Theatre -lehteen kirjoittama artikkeli "Alice" on the Stage, teoksia taustoittava esipuhe ja alaviitteitä kuin meren mutaa.

Hyppäsin aluksi esipuheen yli ja aloitin itse kirjoista. Pakko tunnustaa, että olin vähän pettynyt. Olin odottanut hurjia seikkailuja Ihmemaan kummallisessa maailmassa, mutta tarina olikin lähinnä sarja irrallisia kohtauksia, joissa melko ärsyttävän oloinen pikkutyttö haahuili sinne tänne, kohtasi outoja tyyppejä - ja siinä kaikki. Episodimaisuus yllätti. Molemmissa kirjoissa kehyskertomus, jonka alussa Liisa solahtaa tavallisesta maailmasta Ihmemaahan ja lopussa palaa sieltä takaisin, muodosti tarinalle jonkinlaisen rungon, mutta muuten ne eivät seuranneet mitään arkkityyppistä sadun tai seikkailun kaarta. Liisan ei tarvinnut oppia, löytää tai pelastaa mitään, ainoastaan hämmästellä. Passiivinen päähenkilö tuntui lähestulkoon vain tekosyyltä Ihmemaan asukkien esittelylle.

Mielikuvituksellisia Carrollin otukset kyllä ovat. Hullunkuriset puhuvat eläinhahmot, eläviksi muuttuvat shakkinappulat ja äkilliset muodonmuutokset seuraavat toisiaan lähes hengästyttävään tahtiin. John Tennielin piirroskuvat antavat Carrollin absurdeille keksinnöille hahmon. Hauskimpia olivat minusta korttipelikuninkaalliset ja -sotilaat; Liisa sen sijaan enimmäkseen mököttää.


Liisa teekutsuilla: John Tennielin kuvitusta alkuperäiseen painokseen. (Kuva: Wikipedia)

Vähintään yhtä tärkeää kuin kuvat kirjassa on sen kieli. Oikeastaan monet tarinan visuaalisistakin vitseistä pohjautuvat sanaleikkeihin ja kielen kiemuroihin. Tältä kannalta olisi voinut olla antoisampaa lukea kirjasta suomenkielinen käännös, sillä ilman alaviitteitä monet kirjan englannin kieleen ja englantilaiseen kulttuuriin perustuvista vitseistä olisivat menneet minulta aivan ohi: Liisan vuoropuhelut Ihmemaan asukkaiden kanssa ovat täynnä viittauksia viktoriaanisessa Englannissa suosittuihin lastenloruihin, runoihin ja lauluihin, ja monet hahmoistakin ovat kirjaimellisesti tulkittuja sanaleikkejä. Esimerkiksi "Mock Turtlen" eli valekilpikonnan innoittajana on ruokalaji nimeltä valekilpikonnakeitto, joka tehdään vasikan sisälmyksistä. Tennielin kuvissa valekilpikonnalla on kilpikonnan ruumis ja vasikan pää ja sorkat.

Alaviitteiden ja esipuheen perusteella Liisa Ihmemaassa onkin varsinainen inspiraation aarreaitta kielitieteilijöille ja merkityksen olemuksesta kiinnostuneille filosofeille. Kääntäjille kirja taitaa olla joko painajainen tai toiveuni, riippuen miltä kannalta asiaa katsoo. Suomentaja Markus Långin sivuilla on mielenkiintoisia arvosteluja, joissa vertaillaan toisiinsa kirjan suomalaisia käännöksiä: Tuomas Nevanlinnan käännöstä vuodelta 2000, Alice Martinin käännöstä vuodelta 1995 ja varhempia Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin (1972) sekä Anni Swanin (1906) käännöksiä.

Mainiosti käännösten eroja ja haasteita havainnollistavat myös nämä Hesarin jutusta lainatut esimerkkikatkelmat:

• Lewis Carroll (1865): The Hatter shook his head mournfully. "Not I!" he replied. "We quarrelled last March - just before he went mad, you know -" (pointing with his teaspoon at the March hare,) "- it was at the great concert given by the Queen of Hearts, and I had to sing Twinkle, twinkle, little bat! How I wonder what you're at!"
• Anni Swan (1906): Hatuntekijä pudisti suruissaan päätään. "En minä", lausui hän. "Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri vähän ennen kuin tuo tuossa tuli höperöksi (hän viittasi teelusikalla höperöön jänikseen). Herttakuningattarella oli silloin suuret laulajaiset ja minun piti laulaa: Liuskis, läyskis, lepakko!  Oletpa kumma olento!"
• Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner (1972): Hatuntekijä pudisti alakuloisena päätään. - En minä! hän sanoi. - Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri ennen kuin tuo tuossa tuli hulluksi (hän osoitti lusikalla Hassua Jänistä). Herttakuningattarella oli silloin isot laulajaiset ja minun piti laulaa - odotahan: Tuikit, tuikit, tätönen kuka olet? kyselen . . .
• Alice Martin (1995): Hattumaakari puisti murheellisena päätään. "Minäkö!" hän vastasi. "Ei, me riitaannuimme viime maaliskuussa, Aika ja minä, juuri ennen kuin tuo tuossa tuli hulluksi" (hän osoitti teelusikallaan maalisjänistä). "Herttarouva oli järjestänyt suuren konsertin, ja minun piti laulaa Tuiki, tuiki, tupakkirulla, et kai aio tänne tulla?"
• Tuomas Nevanlinna (2000): Hattu Hassinen pudisti murheellisena päätään. "En minä!" se vastasi. "Me riideltiin viime maaniskuussa - juuri ennen kuin tuo tuli hulluksi, nimittäin -" (hän osoitti lusikallaan Maaniskuun rusakkoa) "- se tapahtui Herttakuningattaren järjestämässä suuressa konsertissa, ja minun piti laulaa: Tuiki, tuiki kärpänen iltaisin sua kyttäilen."

On hauskaa vertailla, miten esimerkiksi Carrollin "March Hare" on eri kääntäjien käsissä kääntynyt höperöksi jänikseksi, Hassuksi Jänikseksi, maalisjänikseksi ja Maaniskuun rusakoksi, ja miten ovelasti "Twinkle, twinkle" -loruparodia on kotoistettu Suomeen.

Liisa teekutsuilla: Walt Disneyn näkemys. (Kuva: Alice-in-Wonderland.net)


Kirjan esipuhe oli mielenkiintoinen kielitieteelliseltä ja kulttuurihistorialliselta kannalta, mutta mielikuvani kirjan kirjoittajasta se kyllä tahrasi pahasti. Lewis Carroll, oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson, oli pikkutarkka ja järjestelmällinen mies, joka työskenteli Oxfordin yliopistossa matematiikan lehtorina ja sepitti vapaa-ajallaan satuja tuttaviensa lapsille. Lapsiystävinään Dodgson suosi erityisesti pikkutyttöjä. Tarkkaa tietoa näiden suhteiden laadusta ei ole, mutta aika epäilyttävältä Dodgsonin lähes pakkomielteinen pikkutyttöjen palvonta kuulostaa. Yäk. Lukunautinnon kannalta olisin voinut jättää tämän tiedon väliin.

Millainen suhde teillä on Liisaan Ihmemaassa?

EDIT: Vasta jälkeenpäin hoksasin katsoa, onko joku muukin lukenut Liisan - ja tietysti on. Klassikko on hämmentänyt tai hurmannut ainakin blogeissa Saran Kirjat, Kirjasieppo, Kirjavinkit, Taimin blogi ja Jokken kirjanurkka.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There. Penguin Classics, 1998. 357 s. ISBN 978-0-14-143976-1. Lainattu kirjastosta.

Helena Frith Powell: Two Lipsticks and a Lover

Helena Frith Powellin Two Lipsticks and a Lover (2005) on kepeä tutkimusmatka ranskalaisen eleganssin saloihin. Ranskassa asuva englantilainen lifestyle-toimittaja ottaa asiakseen selvittää, miten ranskalaiset naiset onnistuvat olemaan niin tyylikkäitä, hoikkia ja hurmaavia. Onko kyse geeneistä vai raa'asta työstä?

Enimmäkseen jälkimmäisestä, Powell päättelee, vaikka annoksen eleganssia ranskattaret saavat hänen mielestään jo äidinmaidossa. Myöhemmällä iällä he sitten vaalivat ja korostavat parhaita puoliaan hankkimalla laadukkaita vaatteita, lotraamalla kalliilla kosmetiikalla, panostamalla seksikkäisiin alusvaatteisiin, syömällä terveellisesti, harrastamalla arkiliikuntaa ja virkistäytymällä silloin tällöin rakastajansa seurassa.

Kirjasta tuli vähän mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt Mireille Guilianon Miksi ranskattaret eivät liho. Laihojen ranskattarien ihastelua ja rautalangasta väännettyjä elämäntapavinkkejä löytyy tästäkin kirjasta, tyyliin "kannattaa syödä vain sen verran kun on nälkä" ja muuta ruudinkeksintää.

Stereotyyppejä ravistelevaa vakavamielistä sosiologista tutkimusta kirjalta ei siis kannata odottaa, mutta kevyenä välipalana se oli ihan hauskaa lukemista. Suomalaislukijalle oman lisänsä toi se, että Frith Powell kirjoittaa englantilaisena englantilaisille lukijoille, joten ranskattarien lisäksi kirjan kautta pääsi välillisesti kurkistamaan myös brittinaisten mielenmaisemaan.

Suomalaiset taitavat tällä eleganssiasteikolla olla enemmän siellä englantilaisten päässä. Uudesta kotimaastaan käsin Frith Powell kauhistelee esimerkiksi englantilaisnaisten humalahakuista juomista, joka Ranskassa keräisi paheksuvia katseita. Toisaalta hänen mielestään naisten välinen solidaarisuus on Englannissa vahvempaa kuin Ranskassa, jossa kanssasisariin suhtaudutaan paljon kilpailullisemmissa merkeissä.

Helena Frith Powell: Two Lipsticks and a Lover. Arrow Books, 2005. 277 s. ISBN 978-0-099-50425-2. Ostettu käytettynä.

Syyskuun luetut

Syyskuussa blogi on päivittynyt uusilla kirjoilla kohtalaisen tiuhaan tahtiin, sillä aloitin syyskauden muistelemalla mitä luin kesälomalla tietokoneen ulottumattomissa.

Elokuun luettuja (aiempien jatkoksi)

• David Nicholls: One Day (Sinä päivänä)
• Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
• Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars (Taverna tähtien alla)
• Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)
• Kari Hotakainen: Ihmisen osa
• Kari Hotakainen: Finnhits

Lomakirjoista suosikeiksi nousivat Orapihlajapiiri ja Dorian Grayn muotokuva. Nichollsin Sinä päivänä oli imaisevaa lukemista sekin, mutta sitä lukiessani minulla oli ehkä jonkinasteisia ongelmia odotushorisonttini säätämisessä (kiitos Kirsin kirjanurkkaan tästä näppärästä termistä!). Taidan olla huono lukemaan menestyskirjoja: kun tiedän, että jotain kirjaa on kehuttu paljon, alan joko epäillä pitäväni siitä vain koska muutkin pitävät tai sitten oikein etsimällä etsiä siitä vikoja voidakseni osoittaa ajattelevani itse. Laumasieluinen vastarannankiiski siis. Mutta oli Sinä päivänä kyllä hyvä...

No, muuten syyskuussa ei onneksi ollut suurempia odotushorisonttiongelmia. Jatkoin hyvin alkaneeseen Totally British -haasteeseen tutustumista, korkkasin Taiteilijaelämää-haasteen, tutustuin uuteen ranskalaiseen kirjailijaan ja tajusin olevani täysin pimennossa ruotsalaisen nykykirjallisuuden suhteen.

Syyskuun luetut

• Kajsa Ingemarsson: Vettä vain 
• Roald Dahl: Kiss Kiss
• Tracy Chevalier: The Lady and the Unicorn (Neito ja yksisarvinen)
• Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar et la dame rose

Syyskuussa ohi livahti myös aivan huomaamatta blogini sadas postaus. Kippis sille näin jälkikäteen!

Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar et la dame rose

Eric-Emmanuel Schmittin romaani Oscar et la dame rose (2002) kertoo kymmenvuotiaasta Oscarista, joka kuolee pian. Kun Oscar makaa lastensairaalassa ja odottaa mitä tuleman pitää, hän tutustuu Mamie-Roseen, yhteen potilaiden luona vierailevista vapaaehtoisista "vaaleanpunaisista tädeistä", ja alkaa tämän ehdotuksesta kirjoittaa kirjeitä Jumalalle purkaakseen huoliaan jollekin itseään isommalle.

Kirja ei ole niin nyyhky kuin voisi kuvitella, vaan jopa monin paikoin hauska. Oscarin kirjeet Jumalalle kertovat pelosta, surusta ja yksinäisyydestä, mutta myös sairaalan arjesta lapsen silmin. Osaston muut potilaat ovat Oscarille kavereita, joista yksi sattuu olemaan sinertävä (verenkierron sairauden takia) ja toinen kutsuu itseään Pekoniksi (koska toipuu palovammoista), mutta ei siinä sen kummempaa. Hiuksensa menettänyt Oscar itse tunnetaan osastolla Munapäänä.

Oscarin tärkein tukija Mamie-Rose on viisas, ymmärtäväinen nainen, joka näkee pojan pelot, mutta kannustaa häntä olemaan antamatta niille ylivaltaa. Hän sepittää Oscarille mielikuvituksellisia tarinoita hurjasta menneisyydestään vapaapainijana, joka selätti itseään vahvemmat vastustajansa sitkeydellään ja nokkeluudellaan, ja valaa samalla Oscariin uskoa siihen, ettei synkinkään tilanne ole täysin vailla toivoa.

Kun Oscarin aika alkaa huveta käsiin, hän ryhtyy Mamie-Rosen ehdotuksesta ajatusleikkiin, jossa yksi eletty päivä vastaa kymmentä vuotta. Oscar kuvittelee päivän pienet tapahtumat elämän suureen skaalaan. Ihastuminen samalla osastolla hoidettavaan tyttöön kasvaa päivässä seurusteluksi ja kahdessa naimisiinmenoksi. Vain viikon kuluttua vanhuus tuo mukanaan uupumuksen, voimien valumisen tyhjiin, mutta myös hiljaisen hyväksynnän siitä, että elämä lähenee loppuaan.

Koskettavinta kirjassa oli se, miten Oscar katseli maailmaa yhtä aikaa kymmenvuotiaan lapsen reippaudella ja kuoleman läheisyydestä tietoisen ihmisen tyynellä vakavuudella. Lapsen ja aikuisen roolit kääntyvät nurinpäin, kun Oscar lohduttaa lääkäriään, ettei syöpä ole hänen tai kenenkään muunkaan vika. Kipeintä Oscarille on, etteivät hänen vanhempansa osaa käsitellä pojan sairautta oikein mitenkään. Sairaalaan tullessaan he tuovat Oscarille aina uusia leluja ja pelejä ja viettävät koko vierailuajan käyttöohjeita lukien välttääkseen kertomasta Oscarille sitä, minkä hän tietää jo.

Pieni kirja isoista asioista.

Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar et la dame rose. Albin Michel, 2002. 100 s. ISBN 2-226-13502-2. Lainattu kirjastosta.

Tracy Chevalier: The Lady and the Unicorn (Taiteilijaelämää-haaste)

Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru teki minuun vaikutuksen sekä elokuvana että kirjana, mutta meni silti pitkään, ennen kuin tulin tarttuneeksi kirjailijan muihin teoksiin. Taiteilijaelämää-haaste innosti nyt lukemaan Chevalierin toisen taiteilijaromaanin, Neidon ja yksisarvisen (The Lady and the Unicorn, 2003, suom. 2005).

Neito ja yksisarvinen sijoittuu 1400-luvun lopun Pariisiin ja Brysseliin. Oli taas ihanaa lukea tutuista kaupungeista: Pariisista, jossa Saint-Germain-des-Prèsin alue oli vielä soista peltoa kaupungin muurien ulkopuolella, ja Brysselistä, jossa rue Hautella louksuivat kankaankutojien kangaspuut ja haisivat villanvärjäreiden keitokset.

Kuvakudosten pariin kirjassa päädytään, kun rikas aatelismies Jean Le Viste päättää koristella juhlasalinsa sarjalla mahdollisimman komeita gobeliineja. Niiden suunnittelijaksi palkataan nuori kunnianhimoinen taiteilija Nicolas des Innocents. Mies on niittänyt mainetta etenkin ylhäisönaisista maalaamillaan muotokuvilla ja on muutenkin naisiin menevää sorttia. Patologinen flirttailija koettelee charmiaan niin Pariisin aatelisneitoihin kuin Brysselin käsityöläisnaisiinkin.

Kirja perustuu todelliseen taideteokseen, Pariisin keskiaikamuseo Musée de Clunyssä esillä olevaan kuuden kuvakudoksen sarjaan. Ne tilasi tosiaan Le Visten perhe, mutta muilta osin romaani on mielikuvituksen tuotetta: kuvitelma siitä, miten kuuluisat teokset olisivat voineet syntyä. Sekoitus ripausta faktaa ja roppakaupalla fiktiota oli minusta antoisa yhdistelmä. Pidän historiallisista romaaneista, mutta jos ne kertovat todellisista henkilöistä, lukiessa iskee joskus kiusallinen tietoisuus siitä, ettei henkilö ehkä oikeasti tehnyt tai ajatellut ollenkaan noin. Kun faktaa oli mukana vain kuvakudoksen verran ja loput tiesi keksityksi, fiktion maailmaan oli helppo uppoutua.


A mon seul désir. (Kuva: Wikipedia)

Kuvakudoksista viiden on nähty symboloivan ihmisen viittä aistia: näköä, kuuloa, hajua, makua ja tuntoa. Muista jonkin verran eroava kuudes seinävaate, nimeltään A mon seul désir, on tulkittu joko sarjan aloitukseksi tai päätökseksi. Sen arvoituksellinen, monitulkintainen viesti on yksi Chevalierinkin kirjan punaisista langoista.

Aistit ovat kirjassa avain paitsi kuvakudosten tulkintaan, myös tarinan henkilöhahmoihin. Aistien maailma on heille kaikille erilainen. Nicolas-maalari elää täysin viettiensä vietävänä eikä saa maallisista nautinnoista kyllikseen, kun taas Jean Le Visten vaimo Geneviève kaipaa oman elämänsä yltäkylläisyydestä rauhaan ja yksinkertaisuuteen. Hänen tyttärelleen Claudelle aistillisuus on herkullinen kielletty hedelmä, johon hyvin kasvatetun nuoren naisen ei sovi kajota. Brysselissä kuvakudosten ompeleita taas solmii sokea Aliénor-tyttö, jonka silmät eivät näe, mutta sormet ovat herkät ja puutarha tuoksuu.

Keskiajan kaupunkielämän hajut, maut ja äänet elävät kirjassa vahvoina. Historian asiantuntijoilla saattaa tietysti olla yksityiskohdista huomauttamista, ja kirjan jälkipuheessa Chevalier tunnustaa itsekin ottaneensa vapauksia muun muassa henkilöiden puhuman kielen suhteen, mutta minulle keskiaikainen tunnelma kyllä meni täydestä. Sitä tosin välillä hämmästelin, miten huolettomasti kirjan naiset heittäytyivät eroottisiin nautintoihin. Oli Nicolas miten hurmuri tahansa (ällöttävä tyyppi!), kovin helposti naiset hänelle antautuivat kaikista mahdollisista seurauksista välittämättä.

Chevalier käyttää kirjassa seitsemää eri kertojaa. Aluksi tuntui vähän hämmentävältä, että joka luvussa oli eri kertoja, mutta loppujen lopuksi tyyli toimi ihan hyvin, vaikka ehkä pari vähemmänkin olisi riittänyt. Etäisimmiksi minulle jäivät kutojapomo Georges ja piirtäjä Philippe, mieluiten seurasin Aliénoria ja Genevièveä. Rakenne, jossa uusi kertoja loi tarinaan aina uuden palan, sopi minusta hyvin kirjan aiheeseen: tarina rakentui kuin kuvakudos.

Neidossa ja yksisarvisessa on paljon yhteistä Tytön ja helmikorvakorun kanssa. Molemmissa kirjoissa taidetta tehdään kiellettyjen intohimojen innoittamana, yhtä aikaa suurten tunteiden myrskyissä ja kotipiirin arkeen ankkuroituna. Nautin kovasti sukelluksesta kirjan viiden vuosisadan takaiseen maailmaan, jossa pellavaloimet ja silkkilangat limittyivät liedellä porisevien papujen tuoksuun ja pohdintoja taiteen tarkoituksesta säesti kangaspuiden väsymätön kolke.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjahiiri, Booksy ja Le Masque Rouge.

Tracy Chevalier: The Lady and the Unicorn. HarperCollins, 2003. 235 s. Ostettu käytettynä.

Roald Dahl: Kiss Kiss

Olen lukenut Roald Dahlin Kiss Kiss -kokoelman novellit jo, mutta kun tämä Penguin-pokkari tuli divarissa vastaan, sitä ei voinut jättää hyllyyn. Niin loistava kansi: aikakoneella suoraan 70-luvulle! Minun painokseni on vuodelta 1978, mutta Googlen mukaan kannen suunnitteli vuonna 1970 Omnific-toimiston Derek Birdsall. Olisipa hauska saada kirjan seuraksi muutkin samassa sarjassa ilmestyneet Dahlin kokoelmat. Someone Like Youn kannessa on samaan tyyliin piirretty pelottava silmä, Over To Youssa reikäinen laskuvarjo ja Switch Bitchissä hassut nänninamikat. Kuvia täällä.

Kirja sisältää 11 tarinaa, joista osa on alun perin ilmestynyt amerikkalaisissa lehdissä ja kokoelmana vuonna 1959. Suomeksi Dahlin novelleja on niputettu kokoelmiksi vähän eri tavalla. Kiss Kissin novelleja löytyy Pentti Saarikosken suomentamina kokoelmista Rakkaani, kyyhkyläiseni (Otava, 1961) ja Joku kaltaisesi (Otava, 1970) ja niiden yhdistelmästä Nahka ja muita novelleja (Otava, 2007).

Takakansi mainostaa kirjaa näin:

If your taste is for the macabre, the sick, the outrageous, the unexpected, the horrifying - Roald Dahl will give you orgiastic delight. If not, you are going to miss one of the most sophisticated collections of short stories in print.

No, "orgiastic delight" on ehkä vähän liioiteltu ilmaus, mutta hyrisyttäviä Dahlin novellit kyllä ovat. Suosikkejani olivat kokoelman aloittava The Landlady, jossa nuorimies löytää yösijan herttaisesta mutta omintakeisesta majatalosta, Parson's Pleasure, jossa kirkonmies harjoittaa sivutoimenaan antiikkikauppaa, ja Mrs Bixby and the Colonel's Coat, jossa uskoton aviovaimo juonittelee. Yhtä herkullisen hyytäviä käänteitä on kyllä kokoelman muissakin tarinoissa.

Dahlin novellit sijoittuvat tavalliseen maailmaan, jossa tavalliset ihmiset elävät tavallista elämää, kunnes  kuvaan ilmestyy jotain outoa, vinksahtanutta. Makaaberit loppuhuipennukset eivät tule aivan puun takaa, sillä Dahl tiputtelee matkan varrelle vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää. Lukija aavistaa, että tulossa on jotain inhaa, ja odottaa yhtä aikaa kammoten ja kieli pitkällä, että tarinan henkilöt astuvat ansaan.

Dahlin ihmiskuva on mustan huumorin sävyttämä eikä kovin lempeä. Novellit ovat täynnä hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät näe nenäänsä pidemmälle, ja omahyväisiä juonittelijoita, jotka kompastuvat omaan nokkeluuteensa. Joskus paha saa palkkansa, usein ei. Masentava Dahl ei silti ole, vaan vain kekseliään, kutkuttavan pirullinen. Suosittelen!

Roald Dahl: Kiss Kiss. Penguin Books, 1978 (1. painos Alfred Knopf, 1959). 232 s. ISBN 0140018328.

Kajsa Ingemarsson: Vettä vain

Lumiomena vinkkasi taannoin, että Kajsa Ingemarssonia kannattaa kokeilla, jos ruotsalainen chick lit kiinnostaa. Vettä vain (alkuteos Bara vanligt vatten, 2009) olikin viihdyttävä sukellus tukholmalaiseen luksuselämään ja sen vetisiin kääntöpuoliin.

Takakansi tiivistää lähtökohdat:

Kirjailija Stella Friberg on saanut kaiken, mistä nainen voi haaveilla: hänellä on komea ura, unelmien poikaystävä, kallis auto ja upea asunto. Kylpyhuoneen vesivahingosta alkaa odottamattomien tapahtumien sarja, joka myllertää menestyskirjailijan elämän ihmissuhteita myöten.

Kuten arvata saattaa, lopussa moni asia on toisin kuin alussa. Siinä välissä pukeudutaan kalliisiin vaatteisiin ja syödään Tukholman cooleimmissa ravintoloissa. Ulkoisen menestyksen merkit ovat tärkeä osa juonta, mutta mukaan mahtuu myös sankarittaren jokapäiväisen kirjailijantyön kuvausta. Tietokoneen ääressä tuskaillut tunnit ja tarinan lomaan sirotellut pätkät Stellan keskeneräisestä käsikirjoituksesta viihdyttivät minua yhtä paljon kuin hienot kuteet ja huonekalut, jolleivät enemmänkin.

(Tällä kirjallahan voisi osallistua Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen! Kirjailijakuvauksen realismista en tiedä, mutta voisi kuvitella, että "Ruotsin viihdekuningattareksi" tituleeratulla Ingemarssonilla on mistä ammentaa.)

Päähenkilöstä on sanottava sen verran, että Stella oli minusta niin ärsyttävä itsekeskeinen snobi, että yli 500-sivuisen kirjan ensimmäiset parisataa sivua odottelin kasvavan kärsimättömyyden vallassa, milloin hänestä alkaa paljastua se sydämellisempi puoli. Loppujen lopuksi Stellasta kuoriutui ihan sympaattinen sankaritar, mutta olisin ehkä kaivannut alkupuolelle vähän enemmän tarttumapintaa siihen, miksi moisesta töykeilijästä kannattaa kiinnostua. Stellasta tuli vähän mieleen Kira Poutasen Kotimatkan Laura, mutta sillä erotuksella, että Ingemarsson sai minut tarinan edetessä välittämään Stellastaan. Myös remonttimies Johnny, joka vähitellen siirtyi kulisseista valokeilaan, oli mukava hahmo.

Vettä vain sai minut miettimään myös sitä, miten järkyttävän vähän olen lukenut ruotsalaisia kirjoja. Siis todella vähän. Itse asiassa en varmaan ole lukenut yhtään ruotsalaista kirjaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen, sillä ainoat ruotsalaiset kirjailijat, joiden tuotantoon muistan tutustuneeni, ovat Astrid Lindgren, Elsa Beskow, Maria Gripe ja Merri Vik. Tähän on tultava muutos!

Kajsa Ingemarsson: Vettä vain. Otava, 2011. 511 s. ISBN 978-951-1-25228-3. Saatu kaverilta. Ruotsinkielinen alkuteos Bara vanligt vatten, 2009, suom. Sanna Manninen.