Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Paluu Finlandia-haasteen pariin! Listalta luettavaksi valikoitui Pirkko Saision Punainen erokirja, Finlandia-voittaja vuodelta 2003.

Punainen erokirja on kolmas kirja Saision omaelämäkerralliseen romaanitrilogiaan, josta olen vuosia sitten lukenut alkuosan Pienin yhteinen jaettava (1999). Lapsuusmuistojen ja opiskeluajan välissä on vielä Vastavalo (2000). Kirjat olisi ehkä voinut lukea järjestyksessä, mutta ne toimivat vallan mainiosti myös itsenäisinä teoksina.

Muisti vie nykyisyydestä tuliaisensa menneeseen.

Omaelämäkerrallinen romaani on hämmentävä keksintö. Saision trilogia kertoo fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio, jonka elämänkulku seurailee todellisen Pirkko Saision elämänkulkua. Minä ainakin olen niin utelias, etten voi olla miettimättä "onko tämä nyt totta" ja "kuka tuo mahtaa oikeasti olla", vaikka tällaiset spekulaatiot ovat tietysti aivan epäolennaisia, kun kaunokirjallisuudesta on kysymys.

Punainen erokirja ei pyri kertomaan "totuutta" - eikä sellaista oikeastaan edes ole. Wikipedian mukaan Saisio on todennut, että kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen. Saisio leikkii tietoisesti muistojen häilyvyydellä ja muuntautumiskyvyllä: hän saattaa kommentoida tekstissä muistikuviensa epäluotettavuutta tai tai todeta dialogin jälkeen, ettei henkilö itse asiassa noin sanonut. Punaisen erokirjan päähenkilö on limittäin ja lomittain sekä "minä" että "hän".

Ei muisti ole mikään haltijatarkummi.
Muisti on oikukas ruhtinas.
Jalokivet se pitää itsellään, jäljitelmät heittää alaisilleen.

Kirjassa risteilee monta aikatasoa. On nykyhetki, jossa mukana ovat elämänkumppani Honksu ja aikuiseksi kasvanut Sunnuntailapsi. On aika parikymmentä vuotta aiemmin, kun Sunnuntailapsi on vasta vauva ja suhde Havva-rakastettuun rakoilee. Ja sitä ennen on aika, jolloin nuori epävarma opiskelija vähitellen liukuu irti kodin piiristä, rakastuu yliopistolla klovnisilmäiseen tyttöön, aloittaa opinnot teatterikorkeakoulussa ja tempautuu Ylioppilasteatterin riveissä mukaan politisoituvan 70-luvun kuohuntaan.

Paljon on kyse identiteetin etsinnästä. Kirjan Pirkko Saisio etsii niin poliittista, seksuaalista kuin taiteilijaidentiteettiäänkin. Ylioppilasteatterin ideologinen ehdottomuus ei tunnu aivan omalta, ja kirjailijan vapaus löytyy lopulta aivan muualta. Ihotautisairaalan öiseen saliin ilmestyy "kirjoista tuttu otsatukkamies" Bertolt Brecht, joka kehottaa potilasta olemaan unohtamatta kynää. Ja niin "sairaalan käytävällä, ikkunasyvennyksessä, katulampun valokeilassa hän kirjoittaa ensimmäiset rivit esikoisromaaniinsa".

Kaikkeen tottuu, rakastamiseen ei.

Rakkaus on kirjassa vaikeaa. Homoseksuaalisuus on 70-luvun Suomessa vielä rikos, mutta ulkoisia rajoitteita enemmän rakkaudesta tuskaa tekee itsensä ja toisen tuntemisen vaikeus. Kirjan rakastetut, klovnisilmäinen ja Havva, ovat kaukana silloinkin kun ovat lähellä. Usein päähenkilö katsoo itseään ja rakastettujaan kuin ulkopuolelta, varovasti tarkkaillen, onnen ohimenevyydestä tietoisena.

Toisaalta menneet rakkaudet ovat ole koskaan täysin menneitä. Ne kulkevat mukana muistoissa ja limittyvät osaksi nykyhetkeä. Kirjoittaminen on yksi tapa pitää menneisyys aisoissa: "Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei umpeudu vaan märkii, vuodesta toiseen, kunnes painan Havvan kansien väliin, muutan lihan takaisin sanaksi."

Ei muisti sanoihin tartu vaan kuviin, toisiaan töniviin värien, hajujen ja liikkeiden kiteisiin. 

Punainen erokirja on täynnä menneisyyden palasia, irtonaisia liepeitä jo melkein kadonneista tai tarkoituksella pois työnnetyistä tunteista ja tapahtumista. Kurkistusaukkoja, jotka aukeavat ja sulkeutuvat, muistin avaimenreikiä.

Hieno kirja.