Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Pirjo Rissasen nimi ei sanonut minulle mitään, kun se tuli vastaan selaillessani Elisa Kirjan valikoimia. Ensin hyppäsin nimen saman tien yli johtuen jonkinlaisesta Enni Mustonen -assosiaatiosta (tunnustan, etten ole lukenut yhtään Mustosen kirjaa, mutta olen vähän ennakkoluuloinen), mutta myöhemmin palasin sittenkin napsauttamaan Kamomillasolan ostoskoriini muistaakseni edullisen tarjoushinnan rohkaisemana.

Onnistunut ostos! Ensimmäinen Rissaseni ei nimittäin ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Kamomillasola (2012) on naisten romaani. Mukana on kolme sukupolvea: isoäiti Taina, tytär Maarit ja tyttärentytär Ilona. Tarinan kehyksenä on Berliiniin muuttaneen Maaritin paluu Suomeen luokkakokoukseen. Kuten arvata saattaa, kotiinpaluu nostaa pintaan menneisyyden tapahtumat kipeine muistoineen ja pakottaa sovittelemaan niitä yhteen nykyhetken kanssa.

En lainkaan tiennyt, mitä kirjalta odottaa, mutta viihdyin hyvin Rissasen viihteellis-vakavan, ihmissuhteisiin keskittyvän romaanin parissa. Kirja oli positiivisessa mielessä helppolukuinen: selkeää, konstailematonta kerrontaa, joka vei tarinaa jouhevasti askel askeleelta eteenpäin ja syvemmälle henkilöiden elämään. Vastuunkantaja Taina, ainainen itsensä etsijä Maarit ja omaa elämäänsä aloitteleva Ilona olivat kaikki omalla tavallaan vetoavia hahmoja, jotka saivat minut kiinnostumaan ja välittämään. Jäin miettimään kirjan naisten elämänpolkuja vielä (virtuaalisen) takakannen sulkeuduttuakin.

Rissasesta tuli siis hyvä lisä 13 kotimaista -listalleni. Kirjailijaa jo aiemmin lukeneet: mitä muuta kirjaa häneltä suosittelisitte?

Pirjo Rissanen: Kamomillasola. Gummerus, 2012. Noin 380 s. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Ostettu lahjakortilla Elisa Kirjasta, luettu tabletilla.

Liebster Blog ja 11 kirjallista jossittelukysymystä

Kirjasfäärin Taika lähetti tänne Liebster Blog -tunnustuksen, kiitos! (Olisi muuten metkaa tietää, mistä tämä kirjablogeissakin ahkerasti kiertävä germaanisvaikutteinen kunniamerkki on alun perin peräisin. Tutkimattomat ovat blogitunnustusten tiet!)

Haasteen säännöt ovat siis:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Taika kysyi minulta nämä:

1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat?
Hm, tjaa. Kotini kärsii kroonisesta remontista, joten kirjoilla ei mene kovin hyvin. Osa niistä on pahvilaatikoissa, joita availen silloin tällöin kirjankaipuun iskiessä, osa epämääräisissä pinoissa ja osa Ikean isossa Expedit-hyllykössä, jossa ne keräävät käsittämättömiä määriä pölyä.

2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi?
Kuten edellisestä voi päätellä, kotini säilytysratkaisuissa on parantamisen varaa. Kirjahyllyn virkaa tekevässä hyllykössäkin säilytetään tällä hetkellä siis myös esimerkiksi kosmetiikkaa, asusteita, kodinelektroniikkaa ja mystisesti paisuvaa sekalaista roinaa.

3. Nauratko ääneen lukiessasi?
Harvoin hohotan, mutta toisinaan hörähtelen. Blogiaikana hymyn huulille ovat tuoneet ainakin Katja Kallion Tyypit ja Elokuvamuisti. Mutta ehdottomasti parhaat kirjanaurut olen kyllä saanut kirjablogien viimevuotisesta flashmob-tempauksesta! Hepuliainesta!

4. Itketkö lukiessasi?
Harvoin. Joskus saattaa silmäkulma kostua, mutta nenäliinaa en muista tarvinneeni. Jostain syystä elokuvat kirvoittavat kyyneliä helpommin kuin kirjat.

5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta?
Viime vuonna lukumaratonilla hotkaisin Tuomas Kyrön Miniän. Maaliviiva häämötti, joten piti pitää kiirettä.

6. Millaisen kirjan kirjoittaisit?
Romaanin, joka olisi vastustamattoman mukaansatempaava ja säkenöivän älykäs, ja jossa olisi ainakin ihmissuhteita, henkevyyttä, salaisuuksia, kaunista kieltä, useita aikatasoja ja moninaisia tulkintamahdollisuuksia. Rima on sen verran korkealla, että pöytälaatikko on toistaiseksi tyhjä. :)

7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta?
Viihdyttävyys (= kirja vie mukaansa), uskottavuus (= uskon kirjan maailman totuuteen) ja sujuvuus (= nautin kirjan kielestä ja kerronnasta).

8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)?
Voi ei! En edes tiedä, kuka on lempikirjailijani. Jos tapaisin esimerkiksi Margaret Atwoodin, en varmasti saisi sanaa suustani, koska ajattelisin vain, miten paljon paremmin kirjailija olisi osannut tuntemukseni ilmaista. Kuka kyseinen kirjailija sitten olisikin, sanoisin varmaan ainakin ”kiitos”.

9. Mikä on lempirunosi?
Ensimmäisenä tulee mieleen Lauri Viidan ihana ”Alfhild”.

10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti?
Yleensä sillä tavalla avoimesti mutta teeskennellyn välinpitämättömästi (”jaa-mitäs-täällä-onkaan-en-minä-sillä-että-mitenkään-analysoisin...”).

11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit?
Japanilaisia tanka- ja haikurunoja, esimerkiksi niitä, joita on Tuomas Anhavan suomentamissa kokoelmissa Kuuntelen, vieras ja Oikukas tuuli.

Olipas kivoja kysymyksiä! Jatkan haastetta seuraavilla:

1. Kenet kirjan henkilön ottaisit mieluiten kämppikseksi?
2. Miten sopisitte siivousvuoroista?
3. Kenen kirjan henkilön kanssa lähtisit mieluiten lomamatkalle?
4. Mihin matkustaisitte?
5. Kenet kirjan henkilön kutsuisit mieluiten illalliselle?
6. Mitä ruokaa tarjoaisit?
7. Kenet kirjan henkilön mieluiten adoptoisit?
8. Miten hänet kasvattaisit?
9. Kenen kirjan henkilön kanssa joutuisit mieluiten autiolle saarelle?
10. Miten siellä pärjäisitte?
11. Kuka kirjan henkilö mieluiten olisit?

Kysymyksiin saa vastata kuka vaan, mutta sääntöjä seuraten kutsun tällä kertaa virallisesti mukaan nämä 11:

Tessa (Aamuvirkku yksisarvinen)
Liisa (Luetut, lukemattomat)
Hdcanis (Hyönteisdokumentti)
Suketus (Eniten minua kiinnostaa tie)
Katri (La petite lectrice)
Sannabanana (Pinon päällimmäinen)
Minna (Ja kaikkea muuta)
Jokke (Jokken kirjanurkka)
Laura (Lukuisa)
Satu (Satun luetut)
Norkku (Nenä kirjassa)

Herman Melville: Moby Dick

Ääh, mihin aika kuluu? Edellisestä bloggauksesta on taas vierähtänyt viikkoja, vaikka kirjoja on kertynyt luettujen pinoon jo useampikin. Nyt alkaa ryhtiliike! Jatkakaamme siis amerikkalaisen eläinkirjallisuuden teemaviikkoja, eli Jack Londonin Valkohammas-susiseikkailun perään Herman Melvillen valasklassikko Moby Dick (1851).

Uumoilin etukäteen, että kirja saattaisi olla jokseenkin raskassoutuista luettavaa, mutta alku olikin yllättävän mukaansatempaava, joten rohkaistuin yrittämään. Nantucketilaisen kalastajakylän kolkko, tuulinen tunnelma ja päähenkilö Ishmaelin kohtaamiset villin harppuunamiehen Queequegin ja muiden omalaatuisten valaanpyytäjäpersoonien kanssa lupailivat vetävää meriseikkailua.

Mutta sitten vauhti hyytyi. Meriseikkailuihin päästiin kyllä silloin tällöin, mutta action-kohtauksia odotellessa oli kahlattava läpi sivukaupalla yksityiskohtaisia kuvauksia eri valaslajien ja valaanpyyntimenetelmien ominaispiirteistä ja niiden ohessa solmuisia filosofisia jaaritteluja. Toivoin sitkeästi, että jossain vaiheessa kaikki loksahtaisi paikalleen ja oivaltaisin kirjan hienouden, mutta enpä tiedä, tuliko sitä oivallusta koskaan. Kävi niin kuin joskus käy, kun kirja ei oikein vedä: ensin odottaa, että josko tämä tästä vielä paranisi, ja sitten jossain vaiheessa tajuaa sinnitelleensä jo niin pitkälle, ettei viitsi enää jättää kesken vaan lukee sisulla loppuun, tuli mitä tuli.
 
Ei Moby Dickin kanssa vietetty aika toki aivan hukkaan mennyt. Minulle olisi ehkä riittänyt jonkinlainen Valitut Palat -tyylinen lyhennelmä, mutta merenkäynnin ja valaanpyynnin saloista oli sinänsä mielenkiintoista lukea. Sattumalta hoksasin vastikään telkkarista myös aihetta käsittelevän amerikkalaisen dokumentin (sen voi näköjään katsoa myös netissä PBS-kanavan sivuilla). Dokumentti täydensi lukukokemusta mukavasti. En nimittäin ollut täysin sisäistänyt, miten tärkeä taloudellinen merkitys valaanpyynnillä aikoinaan oli. Ennen öljyä nuoren Amerikan talous pyöri valaanrasvalla: sillä syttyivät lamput ja kävivät koneet. Siksi sitä kannatti lähteä hakemaan toiselta puolen maailmaa vaarallisilla, jopa vuosia kestäneillä merimatkoilla. Kirjan Pequod-laivakin seilaa valaiden perässä käytännössä maailman ympäri, kuten taiteilijan näkemys yllä havainnollistaa.

Dokumentissa valotettiin myös Melvilleäkin innoittanutta tositarinaa Essex-laivasta, joka joutui 1820-luvulla valaan upottamaksi keskellä Tyyntämerta. Osa miehistön jäsenistä pelastui ajelehdittuaan merellä yli kolme kuukautta, liki 5000 kilometrin matkan Etelä-Amerikan rannikolle (ja syötyään henkensä pitimiksi muutaman kollegansa, yöh). Essexin kohtaloon viitataan Moby Dickissä suoraan, selviytyjien päiväkirjoja siteeraten, ja taitaa hurja tarina olla vaikuttanut koko hirmuvalas-juonikuvioonkin.

Pequod-laiva jahtaa siis Moby Dickiä, valtavaa valkoista valasta. Jahtia johtaa synkkämielinen kapteeni Ahab, jolta Moby Dick on aikoinaan repäissyt jalan ja joka janoaa nyt kostoa. (Enpäs tajunnutkaan, mutta tässähän on ilmiselvä yhteys Peter Paniin: kapteeni Koukulta vain puuttuu käsi ja koston kohteena on krokotiili.) Ahabin lisäksi henkilögalleriaan kuuluu liuta muita miehistön jäseniä, jotka ikävä kyllä jäävät vähän taka-alalle, kun Melville keskittyy enemmän kaskelottien anatomiaan. Olisin mielelläni tutustunut paremmin eksoottisiin polynesialaisiin harppuunanheittäjiin ynnä muihin. Starbuck-perämieskin oli kirjassa kovin pienessä roolissa siihen nähden, miten paljon kahvia miekkosen nimellä tänä päivänä myydään...

No, meriseikkailut eivät luultavasti ole kirjan varsinainen pointti. Alleviivailin lukiessa kyllä myös kaskelottien lomaan siroteltuja mietteitä elämästä, maailmasta ja ihmisluonnon olemuksesta, mutta tarinan syvällisempi tulkinta jäi minulta puolitiehen, kun merimaisemat innostivat enemmän. En tiedä, vaikuttiko lukukokemuksen työläyteen sekin, että luin kirjan alkukielellä. Melville nimittäin venytti englannintaitoni äärirajoilleen: Moby Dickin kieli on monimutkaista ja monisanaista, ja 1800-luvun merenkulkusanasto toi lukemiseen omat haasteensa. Sikäli kirja oli kyllä mainiota Kindle-luettavaa, että Oxford Dictionary of English oli vain kevyen sormenpään painalluksen päässä. Opin monta uutta sanaa (jotka taisin kyllä unohtaa saman tien).

Moby Dickin ovat lukeneet myös ainakin Kirjavinkkien Mikko ja Kirjaurakan Raisa. Liityn ylpeänä joukkoon ja nappaan samalla pisteen Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Kuva: Everett Henry (1893–1961) (http://www.loc.gov/exhibits/treasures/tri064.html) [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3AThe_voyage_of_the_Pequod.jpg

Herman Melville: Moby Dick; or, The Whale. 1851. E-kirja ladattu Project Gutenbergistä, luettu Kindlellä.

Jack London: White Fang (Valkohammas) - lukudiplomisuoritus!

Kuva: Wikipedia

Viime vuoden So American -haaste sai minut lataamaan Kindleen läjän amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Tällä kertaa vuorossa on Jack Londonin White Fang (1906), joka on suomennettu nimillä Valkohammas ja Susikoira.

En muista, miksi valitsin Londonilta luettavaksi juuri tämän kirjan enkä Erämaan kutsua, joka lienee miehen tunnetuin teos ja on mukana muun muassa Yhdysvaltain kongressin listalla sadasta kirjasta, jotka muovasivat Amerikkaa (ehkä silkasta erehdyksestä?). Valkohammas kuitenkin osoittautui yllättävänkin mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi, joten ehkäpä innostun joskus myös Erämaan kutsusta. Nämä kaksi ovat nimittäin sisaruksia siinä mielessä, että toinen kuvaa kesyn koiran kaipuuta villiin luontoon ja toisessa erämaan kasvatti susi tutustuu elämään ihmisen rinnalla.

Kirjan päähenkilö (jos sutta voi henkilöksi kutsua?) on siis aluksi nimetön, sitten intiaanien Valkohampaaksi nimeämä pentu, jossa on kolme neljännestä sutta ja yksi koiraa. Suojaisan luolan turvaan syntynyt pennunrääpäle uskaltautuu päivä päivältä kauemmas ulkomaailmaan, kasvaa ja vahvistuu, oppii saalistamaan ja taistelemaan. Kantapään kautta tulevat tutuiksi ensin luonnon ja sitten ihmisten lait, kun Valkohammas kohtaa intiaaneja ja 1800-luvun lopun kultakuumeen Yukoniin ajamia onnenetsijöitä.

Viehdyin kirjassa suden näkökulmaan. Eläydyin täysillä kuvauksiin siitä, miltä tuntuu upottaa hampaansa kuolintuskissa pyristelevän linnun lihaan tai miten kiivas on sisäinen pakko raadella vihollinen ennen kuin tulee itse raadelluksi. Valkohammas ei todellakaan ollut mikään lutunen pehmosusi, vaan villi ja vihainen peto. En muista lukeneeni montakaan kirjaa, jossa olisin tehnyt matkaa yhtä verenhimoisen päähenkilön kanssa, mutta eläimen näkökulma teki raakuuden hyväksyttäväksi: ”The aim of life was meat. Life itself was meat. Life lived on life. There were the eaters and the eaten. The law was: EAT OR BE EATEN.” Väärältä väkivalta ja tappaminen tuntui vain silloin, kun julmurina oli ihminen, joka kohteli eläimiä kaltoin piittaamattomuuttaan tai pelkäksi huvikseen.

Jos tarkkoja ollaan, kirjan näkökulma ei ehkä sittenkään ollut suden, vaan suden näkökulmaan eläytyvän ihmisen. Maailmaa kuvataan nimittäin Valkohampaan aistien kautta, mutta ihmisen ja eläimen eroja korostaen. Valkohampaan ajatusten ja tekojen kuvauksessa korostuu aina niiden vaistonvaraisuus: ”But the cub did not think in man-fashion. He did not look at things with wide vision. He was single-purposed, and entertained but one thought or desire at a time.” Toisaalta, eroista huolimatta, eläinten tavat rinnastuvat ihmisten tapoihin ja luonnon kirjoittamattomat lait ihmisyhteisöjen sääntöihin. Vahvimmalla on valta niin susilaumassa kuin yhteiskunnassakin.

Ehkä hienoimmin kirja kuvasi minusta oppimista. Sitä Valkohampaan elämä on: selviytymistä, sopeutumista. Ympäristöään ihmettelevä pentupolo hapuilee liikuttavasti uusien ilmiöiden äärellä. Kotiluolan valkoinen seinä ei olekaan seinä vaan aukko, ja juuri kun on oppinut, että maa on kiinteää jalkojen alla, vastaan tuleekin vettä, joka ei ole. Kiehtovia ovat myös kuvaukset suden oppimisesta ihmisten tavoille ensin vaatimattomassa intiaanileirissä, sitten yhä suuremmissa ympyröissä.

Usein opin vievät perille kovat kokemukset. Toisaalta ne kasvattavat, toisaalta kovettavat. En tiedä, ujuttaako London kirjaan tietoisesti jonkinlaista pedagogista tai psykologista sanomaa, mutta perusajatuksena tuntuu olevan, että pienessä pennussa ei ole idullaan sen kummemmin hyvä kuin pahakaan, vaan vasta ympäristö muovaa siitä tietynlaisen. ”At that time he was a mere puppy, soft from the making, without form, ready for the thumb of circumstance to begin its work upon him. But now it was different. The thumb of circumstance had done its work only too well.” Vaikka Valkohampaasta kasvaa peto, taistelijassa asuu myös pehmeämpi puoli, jonka oikea kohtelu voi kaivaa esiin.

Osallistun Valkohampaalla Lukudiplomi-haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 4/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Luontotarinoita -kirjatarjotin
Kirjailija: Jack London
Kirja: White Fang (Valkohammas/Susikoira)

Tehtävä (7. lk): 1. Esittele kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet teoksen tapahtumapaikkaa.

Valkohammas kasvaa Yukonin jylhissä maisemissa...

... vetää koiravaljakkoa (kuvassa koiravaljakko Yukonin Dawsonissa vuonna 1899)...

... ja jopa matkustaa laivalla (kuvassa Northern Commercial Companyn höyrylaivoja talvitelakalla Yukon-joella vuonna 1901).

Kuvalähteet:
(1) Dave Bezaire & Susi Havens-Bezaire (Yukon River 1) [CC-BY-SA-2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0)], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3AYukon_River_-c.jpg (19.4.2013)
(2) Edwin Tappan Adney [Public domain or Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ADog_team_Dawson_Yukon_1899.jpg (19.4.2013)
(3) Unknown Author, 1901. University of Washington digital collections image PH Coll 246.240. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ANorthern_Commercial_Company_riverboats_in_winter_1901.jpg (19.4.2013)

Jack London: White Fang. 1906. E-kirja ladattu Project Gutenbergistä, luettu puhelimella.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Taiteesta ja taiteilijoista kertovat kirjat saavat sydämeni sykkimään. Luovan työn haasteista ja huumasta, temperamenttisista taiteilijaluonteista ja intohimoisesti eletyistä elämistä kumpuaa vetäviä tarinoita ja kiehtovia kurkistuksia kulttuurihistoriaan, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Kokosin taannoin Taiteilijaelämää-haasteeseen listan taiteilijoista kertovista romaaneista. En itse asiassa ole toistaiseksi tullut lukeneeksi listalta montakaan kirjaa, mutta esimerkiksi Tracy Chevalierin kirjat (Tyttö ja helmikorvakoru, Neito ja yksisarvinen) ovat minusta mainioita historiallisia romaaneja taiteen maailmasta.

Riikka Stewenin pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisromaani Niin kauan kuin rakastat (Teos, 2011) kutsuu lukijan mukaan taidehistorialliseen salapoliisityöhön. Juoni kietoutuu suomalaisen museon varastosta löytyvän salaperäisen maalauksen ympärille ja matkaa kotimaisesta yliopistomaailmasta 1800-luvun Pariisiin ja renessanssin Italiaan. Mukaan mahtuu myös rippunen jännitystä ja rahtunen romantiikkaa.

Olin kirjasta innoissani, sillä yhtään väheksymättä sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa, joskus on mukavaa lukea myös urbaaneista intellektuelleista ja esteetikoista, joita kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy huomattavasti vähemmän. Niin kauan kuin rakastat on tällainen kansainvälisiin ympyröihin kurottava älymystöromaani. Kirjassa liikutaan akateemisissa piireissä museoiden ja kirjastojen käytävillä, ja hienostuneen sivistyneet henkilöt suorastaan hengittävät historiaa ja filosofiaa.

Stewenin taidehistoriallinen asiantuntemus luo tarinalle vankan pohjan, jolle taideteosten kiemuraisia kohtaloita jäljittävät juonikuviot rakentuvat. Välillä kiemuroita tuntui tosin olevan jo niin runsaasti, että minulla oli pieniä vaikeuksia pysyä kärryillä. Renessanssimaalauksia jäljitettäessä syöksyttiin danbrownmaisiin salaliittoteorioihin, välillä hypähdettiin vallankumous-Pietarin kautta belle époquen Pariisiin ja sitten taas takaisin nykypäivään. Pariisissa olisin mielelläni viettänyt enemmänkin aikaa: suomalaisen taiteilijan Marcus Ekvallin suhde Sergeihinsä oli mielenkiintoinen sivujuonne, ja minua jäi kiinnostamaan sen tosielämän innoittaja Magnus Enckell.

Kiintoisaa oli kurkistaa myös taideasiantuntijoiden pohdiskeluihin attribuoinneista ja proveniensseistä ja mitä niitä nyt olikaan. Ikävä kyllä, romaanin vahvuuksissa piilivät myös sen heikkoudet: liikaa tietoa! Välillä perusteellinen taustoitus lipsahti infodumppauksen puolelle ja henkilöt tuntuivat enemmän käveleviltä väitöskirjoilta kuin todellisilta ihmisiltä. Dialogit jäivät usein paperinmakuisiksi, kun henkilöt innostuivat pitkällisiin tieteellisiin pohdintoihin, ja mukana oli myös hivenen kömpelöitä ”kuten tiedät” -repliikkejä; tyyliin ”sfumato, niin kuin muistat, tarkoittaa valohämyä”, opettaa asiantuntija toiselle.

Muutenkin olisin ehkä kaivannut henkilöihin enemmän ulottuvuuksia, todenmakuisuutta. En oikein päässyt heidän nahkoihinsa. Osaltaan siihen ehkä vaikutti kerrontaratkaisu eli kaikkitietävä kertoja, joka tarkkaili henkilöitä ulkopuolelta, etäältä: ”Nyt hänen määrittelemättömällä tavalla lapsenomaiset kasvonsa valpastuivat ja hänen tarkkaavaisten harmaiden silmiensä katse kohdistui tummaan hahmoon alhaalla korinttilaisen pylvään vieressä.” Sellaisenkiin sivuseikkaan takerruin, että henkilöiden nimet olivat minusta liian hienoja tuntuakseen uskottavilta. Sivistyneistöä toki, mutta että suomalaisnaiset Iris, Dora ja Miriam...?

Lopputulemana sanoisin siis, että en innostunut kirjasta niin paljon kuin toivoin, mutta kiinnostava avaus kiehtovasta aiheesta kuitenkin. Muissa blogeissa mielipiteet näkyvät hajautuneen aika tehokkaasti: Booksy ei ihastunut, Sinisen linnan kirjaston Maria viihtyi, Sananen kirjasta -blogin Heliä häiritsivät tietoiskut ja sekavuus, ja Aikakirjoja-blogin Katri innostui juonesta mutta toivoi hänkin henkilökuvaukseen lisää syvyyttä.

Stewen on kuudes uusi tuttavuus 13 kotimaisen kirjailijan listalleni.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat. Teos, 2011. 304 s. Kansi: Nina Leino. ISBN 978-951-851-137-6. Saatu lahjaksi.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus, 2007) luovi minut lempeästi maaliskuun lukujumista takaisin lukuiloon. Kirjan kymmenen novellia merestä ja rakkaudesta, kuten kannen alaotsikko luonnehtii, tarjosivat hienoja pieniä nojatuolimatkoja maailman merille ja kotisatamiin.

Meri on eri tavoin läsnä kokoelman kaikissa novelleissa, ja niin on rakkauskin, mutta ei aina itsestäänselvästi tai romanttisessa mielessä. Mukana on toisensa löytäviä ja toisistaan erkanevia pareja, vanhempien ja lasten välistä rakkautta, ystävyyttä... Ihastuin kovasti Vuoriston tapaan maalata ihmissuhteiden myrskyjä ja tyveniä merellisiin maisemiin ilman, että miljöiden ja teemojen yhteydet tuntuivat liian osoittelevilta.

Kaiken kaikkiaan Vuoriston tekstiä oli nautinto lukea. Kokoelman novellit olivat riittävän pitkiä, jotta niiden maailmaan ehti sisään, mutta silti sopivan tiiviitä teemoiltaan ja tapahtumiltaan. Rakenteiltaan ja kertojanääniltään erilaiset novellit muodostivat tasapainoisen kokonaisuuden. Pidin myös Vuoriston luontevasti soljuvasta, selkeästä kielestä, jossa väreilivät veden, valon ja vaihtuvien vuodenaikojen tunnelmat.

Vahvaa merihenkeä huokui esimerkiksi kokoelman aloitusnovelli ”Sumu”, jossa päähenkilönä on avioliiton myötä maakravusta karun kalliosaaren asukkaaksi oppinut Hanna. Meren suuruus ja voima puskevat vastaan myös laivamatkalla Grönlantiin novellissa ”Tyhjyys”. Monet novelleista ovat näiden kahden tavoin mietteliäitä, surumielisiäkin, mutta mukaan mahtuu myös toivoa. Mielenkiintoinen sekoitus tummia sävyjä ja laineiden liplatusta oli esimerkiksi novelli ”Ankkuripaikka”, jossa parisuhteen pulmat asettuvat uuteen perspektiiviin, kun purjehdusta harrastava nuoripari tarkkailee satamassa naapuriveneen kannella riitelevää pariskuntaa.

Näin jälkikäteen ehkä parhaiten minulle jäivät kokoelmasta mieleen kaksi lapsiaiheista novellia. ”Sukellus” on liikuttava yhdeksänvuotiaan tytön näkökulmasta kerrottu avioliittokuvaus kesäparatiisista, jonka taivaalle ilmestyy pilviä, kun aikuiset alkavat sotkea asioita. Novellissa ”Helmi on meren työtä” näkökulma taas on pikkuvauvan äidin, jonka mietteistä vauva-arjen keskellä välittyvät kauniisti äidinrakkaudesta kumpuavat tunteet, huolet ja unelmat.

Vuoristosta tulee viides uusi kirjailijatuttavuus 13 kotimaisen listalleni. Oiva löytö, sillä tämä minulle ennalta tuntematon kirjailija on näköjään julkaissut jo kolme novellikokoelmaa ja neljä romaania. Lisään ne ilomielin lukulistalleni!

Meren äärellä ovat tunnelmoineet myös ainakin Arte, Satu ja Marielka, ja Kiiltomadosta löytyy kehuva arvio.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille. Gummerus, 2008 (1. painos 2007). Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Saatu lahjaksi.

TTT: Kirjalliset aakkoset - B

Pari viikkoa sitten aloitin Top Ten Tuesday -sarjan kirjallisista aakkosistani. A:n jälkeen seuraa tietysti B.

1. Belgia tunnetaan pikemminkin suklaan ja oluen kuin kirjallisuuden suurvaltana, mutta löytyy täältä kynäniekkojakin. Projektini tutustua belgialaiseen kirjallisuuteen etenee ikävä kyllä hitaahkosti. Toistaiseksi blogiin on ehtinyt vasta kaksi belgialaista romaania: Amélie Nothombin Hygiène de l'assassin ja Willem Elsschotin Juusto. Onneksi sentään tasapuolisesti yksi ranskan- ja yksi hollaninkielinen kirjailija, jotten vahingossa sohi kielipoliittisiin muurahaispesiin! Lisää mietteitä belgialaisesta kirjallisuudesta tässä postauksessa (ensimmäinen kysymys: onko sitä?) ja tunnelmia viimevuotisilta Brysselin kirjamessuilta täällä.

2. Jos Belgiasta puhutaan, on tietysti mainittava bande dessinée eli sarjakuva, paikallisen kulttuurin vientivaltti suklaan ja oluen ohella. Minä en aivan vakuuttunut ensimmäisestä Tintti-kokeilustani, mutta aloitin sankarireportterin seikkailuihin tutustumisen kuulemma väärästä kirjasta. Ehkä siis joskus vielä uusi yritys.

3. Siirrytään naapurimaahan. Ranskalaisen Muriel Barberyn Siilin eleganssi on viehättävä kirja ja sen pohjalta tehty elokuvakin kelpoa katseltavaa.

4. Blogini lastenkirjaosastolta löytyy J. M. Barrien Peter Pan. Oli hauskaa matkata tämän klassikon seurassa mielikuvituksen taikamaahan, mutta yllätyin siitä, että Peter Pan oli oikeastaan aika inha tyyppi, julma ja itsekäs.

5. Mielikuvituksen ilotulitusta tarjosi myös L. Frank Baumin Ihmemaa Oz. Siinä henkilöt olivat kilttejä, paitsi tietysti ne, joiden kuului olla pahoja.

6. Lastenkirjaklassikoista tulee mieleen myös Enid Blyton. Viisikkojen parissa tuli aikoinaan vietettyä monta jännittävää hetkeä. Olisi hauskaa lukea kirjoja uudelleen nyt aikuisena: jännittäisikö vielä? Uusintakierrokselle Viisikon seurassa ovat jo uskaltautuneet ainakin Lumiomena, Riina, Marjis, Zephyr ja Villasukka kirjahyllyssä.

7. Unohdin A:n kohdalla käsittämättömästi Jane Austenin, joten otetaan tähän Austenlandian suurlähettilääksi iki-ihana neiti Elizabeth Bennet.

8. Ja Elizabeth Bennetin innoittama Bridget Jones, vähemmän hienostunut mutta omalla aseistariisuvan tohelolla tavallaan mainio sankaritar.

9. Kirjallisista naishahmoista mainittakoon myös Madame Bovary. Luin kirjan ennen blogiaikaa, joten lukutunnelmat ovat haipuneet mielestä, mutta muistelen henkilön olleen jokseenkin ärsyttävä. Nykylukijan näkökulmasta kirjan aikalaisia kauhistuttanut siveettömyys ei kyllä tuntunut kovin pöyristyttävältä. Elämme paatuneita aikoja.

10. Nobel-voittajista olen lukenut Heinrich Bölliä (Katharina Blumin menetetty maine oli muistaakseni hyvä), mutta lukematta ovat Joseph Brodsky (Nobel 1987), Saul Bellow (1976), Samuel Beckett (1969), Pearl Buck (1938), Henri Bergson (1927), Jacinto Benavente (1922) ja Bjørnstjerne Bjørnson (1903). Näistä eniten kiinnostaisi Buck.

TTT: Kirjalliset aakkoset - A

Viime viikkoina ilmassa on ollut pientä lukujumia. Kesken on useampikin kirja, mutta mistään ei tule valmista. Onneksi aina voi suunnitella tulevia lukemisia ja muistella menneitä, ja  siihen puuhaan sopii mainiosti Top Ten Tuesday -listailu. Päätin siis aloittaa oman tiistaisarjan kirjallisista aakkosistani.

Ensimmäisenä ohjemassa vanha kunnon A!

1. Margaret Atwood on hyvä kirjailija. Vaikutuin Sokeasta surmaajasta, Nimeltään Gracestä ja Kissansilmästä (kaikki luettu ennen blogiaikaa). Oryx ja Crake innosti vähemmän.

2. Avonleaan olen matkannut mielikuvituksen siivin monet kerrat. En tiedä, haluaisinko käydä siellä oikeasti: todellisuus saattaisi jäädä jälkeen kuvitelmista.

3. Prinssi Edwardin saari on vedonnut myös Suvi Aholaan, jonka yhdessä Satu Koskimiehen kanssa toimittama Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt on läpikotaisin ihana kirja.

4. En ole lukenut juuri lainkaan Afrikkaan sijoittuvia kirjoja. Äkkiseltään tulee mieleen yksi Mma Ramotswe -dekkari (Botswana), J. M. Coetzeen Michael K:n elämä (Etelä-Afrikka), Aya-sarjakuva (Norsunluurannikko) ja Amin Maaloufin Leo Afrikkalainen (pitkin poikin Pohjois-Afrikkaa).

5. Jatketaan maanosilla: Kirjallinen Aasiakaan ei ole minulle kovin tuttu. Blogitunnisteista löytyy kaksi Intiaa, mutta enpä tiedä, kuinka aidon ja monipuolisen kuvan maasta antavat Eat, Pray, Love ja Viidakkokirja... Kiinaan matkasin viime vuonna Guy Delislen seurassa. Japania olen katsellut nöyrimmän palvelijanne Amélie Nothombin silmin ja muutaman kulttuurihistoriallisen tietokirjan kautta. Muiden maiden kohdalla lyökin sitten tyhjää.

6. Australiasta olen lukenut, hih, yhden harlekiinipokkarin.

7. Amerikka on sentään vähän paremmissa kantimissa. Viime vuonna innostuin So American -haasteesta, ja amerikkalaista kirjallisuutta tulee muutenkin luettua melko ahkerasti – tai siis lähinnä yhdysvaltalaista. Etelä-Amerikasta blogiin on toistaiseksi päässyt ainoastaan Gabriel García Márquez.

8. Blogissani näkyneistä A-kirjailijoista haluaisin erityisesti mainita Selja Ahavan, jonka esikoisromaani Eksyneen muistikirja oli kaunis, koskettava kuvaus muistin hapertumisesta.

9. Toinen mielenkiintoinen tuttavuus oli Päivi Alasalmen vahvatunnelmainen Tuo tumma nainen.

10. Eikä tietenkään sovi unohtaa Juhani Ahoa! Yksin-pienoisromaani sisältää sellaista tunteen paloa että ah ja voi, ja kirjan Helsinki- ja Pariisi-kuvaus on herkullista.

Kuka tai mikä on teille kirjailijoiden tai kirjojen parasta A-ryhmää?

Elokuvia alkuvuodelta

Syksyn ja joulun elokuvien jatkoksi listaan tällä kertaa elokuvaelämyksiä tammi- ja helmikuulta. Edelliseen satsiin sattui mukaan pari mafiapläjäystäkin, mutta viime viikkoina on tullut katseltua hempeämpää menoa.

Atonement (2007)

Tämän elokuvan kohdalla olin aikonut lukea ensin Ian McEwanin kirjan, mutta en nyt sitten malttanut olla katsomatta elokuvaa. Kaunis se olikin: visuaalisesti upea (Keira Knightleyn vihreä iltapuku, ah) ja tunnelmaltaan tiheä (pisteet myös musiikille!). Jotenkin minusta tuntui silti, että elokuvan osat olivat eri paria keskenään: alun raukea kesäpäivä 30-luvun englantilaisessa maalaiskartanossa, keskiosan sota ja lopun nykyaika tuntuivat olevan kuin eri elokuvista. Petyin siis vähäsen, mutta olen entistä kiinnostuneempi lukemaan kirjan, joka vaikuttaa elokuvaversion perusteella vaikuttavalta, monikerroksiselta lukuelämykseltä.

Les Enfants du marais (1999)

Kiltti, nostalgiantäyteinen elokuva erilaisten ihmisten ystävyydestä Ranskan maaseudulla 1930-luvulla. Ei oikein iskenyt minuun. Ystävyyden ja yksinkertaisen elämän ylistys on sinänsä sympaattinen aihe, mutta elokuva oli jo liiankin naiivi ja muutenkin lattea.

Big Fish (2003)

Tämä Tim Burtonin elokuva oli mukavaa katseltavaa. Nuori mies palaa kotiin hyvästelemään sairaan isänsä, joka on aina tuskastuttanut jälkikasvuaan taipumuksellaan perättömään tarinointiin. Isän kuolinvuoteen äärellä poika oppii näkemään tarinoiden taakse. Elokuva tarjosi huikeaa mielikuvituksen lentoa, tarinankerronnan hurmaa ja koskettavaa sanomaakin. Olisi mielenkiintoista lukea alkuperäinen kirja, Daniel Wallacen Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998).

High Fidelity (2000)

Olen lukenut Nick Hornbyltä vain kaksi kirjaa, romaanin Hyvät ihmiset ja kolumnikokoelman The Complete Polysyllabic Spree, mutta niiden ja About a Boy -elokuvan perusteella olen fani. Tämän Hornbyn samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan muistan nähneeni aiemminkin, mutta en ehkä kokonaan. Elokuva oli virkistävän miesnäkökulmainen (siirapiton) romanttinen komedia. John Cusack hyvä pääosassa. Sivuosassa ilveilevää Jack Blackiä en voi sietää.

Carnage (2011)

Roman Polanskin ohjaama, Yasmina Rezan näytelmään perustuva elokuva tapahtuu yhdessä huoneessa yhden iltapäivän aikana. Kaksi pariskuntaa tapaa selvittääkseen kahnauksen 11-vuotiaiden poikiensa välillä, mutta sivistynyt keskustelu lipsuu pian raiteiltaan. Intiimin pienimuotoinen elokuva tuntuu melkein siltä kuin olisi päässyt katsomaan Jodie Fosteria ja Kate Winsletiä livenä teatterin lavalla. Miespääosatkin ovat hyviä (Christoph Waltz ja John C. Reilly).

Water for Elephants (2011)

En ole lukenut Sara Gruenin kirjaa, mutta rohkenin jälleen katsomaan elokuvan ensin. Ihastuin 1930-luvun miljööseen ja värikkääseen sirkusmaailmaan upeine pukuineen ja yksityiskohtineen. Rakkaustarinan käänteet olivat ehkä jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta kaiken kaikkiaan oikein viihdyttävä Hollywood-elokuva. Haluaisin lukea myös kirjan. Kummaa muuten, että vasta nyt tajusin, että tämän elokuvan pahiksena oli sama Christoph Waltz kuin Carnagessa!

Music and Lyrics (2007)

Kotikatsomomme miesjäsentä kiinnostavat enemmän gangsterileffat, mutta tämän romanttisen komedian katsoimme peräti jo toiseen kertaan, kun se sattui tulemaan telkkarista uusintana. Jostain syystä tämä menee paremmin alas kuin moni muu lajityypin edustaja. Hugh Grant comebackiä yrittävänä 80-luvun poptähtenä on kieltämättä aika hauska. Sympaattista tässä on minusta sekin, että pääpari tutustuu ja rakastuu yhdessä töitä tehden, ei maagisesta salamaniskusta.

L'Arnacoeur (2010)

Kappas, heti perään toinen romanttinen komedia, josta mieskin tykkäsi! Minua taas hämmästytti se, että hauskutuin ranskalaisesta komediasta, joita yleensä hieman vieroksun. Elokuvan idea on metka: Romain Durisin esittämä ammattihurmuri pelastaa naisia onnettomilta suhteilta. Durisin ja kumppaneiden jekut viihdyttivät, ja ah niin aurinkoiset maisemat saivat kaipaamaan kesäiselle Rivieralle. 

Emma McLaughlin & Nicola Kraus: The Nanny Diaries

Sitkeä flunssa pehmensi aivoni niin, että oli ryömittävä kirjahyllyn hömppäosastolle. Ensimmäisenä käteen osui ehtaa amerikkalaista chick litiä eli Emma McLaughlinin ja Nicola Krausin The Nanny Diaries (2002).

Päähenkilö Nanny on parikymppinen opiskelijatyttö, joka tienaa vuokrarahoja kaitsemalla Manhattanin ökyrikkaiden jälkikasvua. Kirja seuraa Nannyn tuskien taivalta herra ja rouva X:n taloudessa nelivuotiaan Grayer-pojan hoitajana. Grayer on metka ipana, mutta pojan äitiä kiinnostaa enemmän illalliskutsujen servettien väri ja isää taas ei näy mailla halmeilla, joten Nanny on käytännössä perheen ainoa aikuinen.

Toipilaslukemiseksi tämä oli ihan kelpoa ajankulua. Rikkaiden röyhkimysten oikkuja on aina hauskaa kauhistella, ja rouva X oli asiaankuuluvan kiero ja kohtuuton megabitch. Déjà vu -tunteelta oli silti vaikea välttyä, sillä kirjan hirviöpomoteema oli käytännössä ihan sama kuin esimerkiksi Paholainen pukeutuu Pradaan -bestsellerissä ja monissa muissa saman tyylilajin edustajissa. (Moite on kenties epäreilu, sillä The Nanny Diaries ilmestyi ennen Lauren Weisbergerin kirjaa, mutta minä nyt satuin lukemaan kirjat näin päin.) 

Kirjan juonen tärkeimpiä rakennuspalikoita ovat Nannyn koettelemukset ja kommellukset lastenhoidon parissa. Mukaan mahtuu monenlaista, mutta loppupuolella meno kävi jo vähän toisteiseksi ja aloin turtua Nannyn ongelmiin. Tuntui, että jos työ kerran on noin kamalaa, niin mikset lakkaa valittamasta ja lähde vetämään... Myy vaikka hodareita! Nannyn kiintymys halipulasta kärsivään Grayeriin oli kyllä sinänsä ihan hyvä syy sietää pojan karmeita vanhempia, mutta jännitteen paukut eivät ehkä riittäneet ihan loppuun asti. Risuja antaisin myös päälleliimatun oloisesta romanssista Nannyn ja komean naapurinpojan välillä. 

The Nanny Diaries menetteli siis välipalana, mutta kunnon chick lit -nälkään suosittelisin kyllä ennemmin jotain muuta. Omiin suosikkeihini kuuluvat Bridget Jones -klassikon lisäksi Marian Keyesin ja tuntemattomamman Veronica Henryn kirjat sekä tuoreemmista lukukokemuksista Melissa Bankin Nyt nappaa!, jota en tosin miellä yhtä chick litiksi kuin nämä muut, vaikka se tähän genreen onkin paketoitu. Lisää chick lit-tuumailujani voi lukea tästä postauksesta.

Lastenhoitajan päiväkirja on luettu myös ainakin blogeissa Ja kaikkea muuta ja Aamunkajon lukukokemukset.

Emma McLaughlin & Nicola Kraus: The Nanny Diaries. 2002. Ostettu käytettynä.