Kesäkuun luetut... öh, luettu

Kesäkuun luetuista ei ole paljonkaan sanottavaa, sillä luin vaivaisen yhden kirjan. Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan Rakkauden atlas ei ollut hullumpi, vaikkei aivan ikisuosikkien joukkoon päätynekään.

Kuten jo viime kuussa epäilin, John Steinbeckin Vihan hedelmät jäi tältä lukijalta kesken. Harmillinen takaisku Nobel-haasteelle! Ehkä vielä joskus onnistun täyttämään tämän(kin) aukon klassikkosivistyksessäni.

Yleensä luen kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan (toinen kotona ja toinen laukussa), mutta tällä hetkellä työn alla on kolme kirjaa. Näitä ei ehkä pitäisi luetella, jotteivät luettujen kirjojen kuukausiyhteenvedot muutu kesken jäävien kirjojen ennakkokatsauksiksi, mutta menköön:

• Gilbert Sinouén L'enfant de Bruges sijoittuu 1400-luvun Flanderiin ja Firenzeen ja sisältää taidetta ja arvoituksia. Luettuna puolet, hiukan raskasta.
• Historiaa tarjoaa myös, mutta aivan toisella otteella, Lucy Mooren Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties. Olen lukenut 1920-luvun Yhdysvalloista kertovaa teosta vasta pari lukua, mutta olen jo aivan sen tunnelmien lumoissa. 
• Kolmantena kesken on Juhani Ahon Yksin, kotimainen klassikko, joka taas henkii vuosisadan vaihteen Helsinkiä, Pariisia ja onnetonta rakkautta. Luettu melkein kokonaan, lisää aiheesta pian!

Kirjojen sijasta olen tässä kuussa viettänyt aikaa muun muassa internetin ihmeiden parissa. Hihaan on tarttunut muun muassa seuraavia kirjallisuusaiheisia hippusia:

• Nobelisti V. S. Naipaul sanoi The Guardianin haastattelussa, ettei usko yhdenkään naiskirjailijan yltävän omalle tasolleen - tai miesten tasolle ylipäätään. Naipaulin mielestä syynä naisten kirjalliseen alemmuuteen on heidän "tunteellisuutensa ja kapea maailmankuvansa". Argh! Lisäksi Naipaul kehuskelee tunnistavansa parin kappaleen perusteella, onko teksti miehen vai naisen kirjoittamaa. Omia kykyjään tällä saralla voi testata Guardianin toimituksen Naipaul-testillä. Minä sain arvosanaksi 6/10 ja ihanan brittiläisen kommentin: "Sloppy thinking. You clearly need to read more books by men."
• Guardianin kirjallisuussivuilla on paljon muutakin hauskaa, esimerkiksi Ten rules for writing fiction -sarja, jossa tunnetut nykykirjailijat jakavat neuvojaan kirjailijoiksi haluaville. Elmore Leonardin kahdeksas neuvo paljastaa syyn siihen, miksi Steinbeck jäi minulta kesken: "Avoid detailed descriptions of characters, which Steinbeck covered."
• Tämä menee nyt vähän ulkokirjallisten ansioiden puolelle ja todistanee oikeaksi V. S. Naipaulin arvion naisten epä-älyllisyydestä, mutta Literary Musings -blogissa on aika metka postaus, jonka aiheena on komeiden mieskirjailijoiden kympin kärki. Hmm... Englanninkielisiin kirjailijoihin painottuvalla listalla ei tietenkään ole suomalaisia, mutta jos olisi, tämä promokuva olisi hyvä ehdokas.

 Tässä tämän kerran höpinät. Nyt Juhani Ahon pariin!

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila: Rakkauden atlas

Hupsis, melkein kuukausi on vierähtänyt kokonaan lukematta ja bloggaamatta! Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan Rakkauden atlas (2005) on uikuttanut hiljaa yöpöydälläni viikkotolkulla ja luullut jo joutuneensa lopullisesti lukemattomien kirjojen hautausmaalle.

"Lumoava kaleidoskooppi rakastuneille, rakkauteen uskoville ja rakkaudesta riutuville."

Kirjan aihe on mitä kiehtovin: rakkauden kulttuurihistoriaa! Kansiliepeen mukaan Hämeen-Anttiloiden "tutkimusmatka rakkauden eri ulottuvuuksiin risteilee aikakaudesta ja kulttuurista toiseen, ylevästä populaariin, aistilliselta tasolta myyttiseen ja symboliseen". Kirjastossa teosta lehteillessäni ihastuin heti sen monipuoliseen kuvitukseen, joka yhdistelee rakkauskuvauksia eri aikojen kuvataiteesta ja elokuvista. Mukana on niin mesopotamialaisia veistoksia, 1800-luvun pehmopornoa kuin Renée Zellwegerin Bridget Jones -tulkintakin.

Teksti maalailee aihettaan yhtä leveällä pensselillä. Hämeen-Anttilat ovat valinneet kirjaan rakenteen, jossa luvut eivät etene esimerkiksi kronologisesti tai taiteenlajien mukaan, vaan rakkauden erilaisia ilmenemismuotoja kartoittaen. Aiheina ovat siis muun muassa rakkaussuhteen vaiheet, nuori rakkaus, kaukorakkaus, tasa-arvo rakkaudessa, mustasukkaisuus ja vanhempien rakkaus lapsiinsa.

Käsittelytapa sopii rakkauden moninaiseen luonteeseen, mutta kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle lukijalle se jättää kirjasta ehkä hiukan hyppelehtivän kuvan. Monet kiintoisat historia-aiheet - vaikkapa se, miten eurooppalaisen yhteiskunnan ja taiteen rakkauskäsitys muuttui keskiajalta renessanssiin edettäessä - tarjoillaan lukijalle pieninä paloina eri lukuihin siroteltuna ja sekalaisten rakkauspohdintojen seassa.

Minua kirjassa kiinnosti juuri kulttuurihistoriallinen puoli, ei niinkään yleinen diibadaaba lemmen ihmeitätekevästä voimasta. Leperrystä oli mukana vähän liikaa. Tässä suhteessa kirja toi mieleeni Virpi Hämeen-Anttilan romaanit, joissa minua on niiden viihdyttävyydestä huolimatta aina vähän häirinnyt tekstin omituinen yhdistelmä korkealentoisuutta ja naiiviutta. Rakkauden atlaksessakin sorruttiin välillä latteuksiin ja opettajamaiseen selittämiseen:

Tilaus rakkaudelle vaihtelee paitsi luonteen myös elämäntilanteen mukaan. Yksinäisen on luonnollista kiinnittää suuria toiveita jokaiseen tuttavuuteen, mutta jos tasaista elämää arvostava ihminen elää tyydyttävässä parisuhteessa, hän ei etsi aktiivisesti uusia suhteita. Vanha sanonta, että muualta haetaan sitä, mitä ei kotoa saa, pitää enimmäkseen paikkansa. On kuitenkin syytä muistaa, että toisinaan se, joka sujauttaa juhlissa tai ravintolassa sormuksen taskuunsa, on kulkenut kotona joko puolinukuksissa tai niin tympeänä, ettei vastakaikua voi odottaa.

"Leonardo di Caprio sai Romeon hankalassa roolissa hyvää harjoitusta Titanicin pääosaa varten."

Mielenkiintoista kirjassa oli se, että Romeon ja Julian tapaisten tuttujen länsimaisten rakkaustarinaklassikoiden lisäksi Hämeen-Anttilat esittelevät runsaasti myös Lähi-Idän ja Intian kulttuuriperintöä - alan asiantuntijoita kun ovat. Oli hauskaa lukea esimerkiksi siitä, millaisena rakkaus näyttäytyy intialaisessa mytologiassa tai miten vanhassa arabialaisessa runoudessa flirttailtiin.

Jäin tosin miettimään, olisiko kirjaan maantieteellisen kattavuuden kannalta voinut mahtua enemmän myös vaikkapa eteläamerikkalaista tai afrikkalaista rakkausperinnettä, hyvin edustettujen Euroopan ja Aasian ohella. Kaukomailta poimitut esimerkit tuppasivat lisäksi painottumaan länsimaisia enemmän satoja vuosia vanhaan kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Mukana oli Kamasutraa (n. 200 eKr.) ja vanhoja japanilaisia puupiirroksia, mutta ei Bollywood-elokuvia tai mangaa.

"Kun kirjeiden kirjoittaminen yleistyi, rakastavaiset alkoivat seurustella ahkerasti paperilla."

No, kaikkea ei voi yhdeltä kirjalta vaatia, ja monta mielenkiintoista vinkkiä ja ajatusta kirjaan mahtui näinkin. Minua huvitti esimerkiksi luku, jossa käytiin läpi rakkauden "lääketiedettä" eli sitä, miten rakkauden mielettömyyttä on vuosisatojen varrella yritetty selittää kulloisenkin ajan hengen ja tieteellisen tiedon mukaisesti.

Keskiajan eurooppalainen kulttuuri peri antiikin elementtiopin ja arabien käsityksen rakkaudesta tautina ja kehitti sitä edelleen. 1600-luvulla uskottiin, että rakastunut on ensin sangviinisessa tilassa. Ruumis on veren (latinan sanguis) ylenmääräisyyden takia kuuma ja kostea. Liian veren ajateltiin tulevan maksasta. Siksi ajan kirjallisuudessa viitataan yhtä usein maksaan kuin perinteiseen sydämeen, kun puhutaan rakastumisesta. Jos rakkaus on liian kiihkeää tai se kohtaa esteitä, rakkautta poteva "kiehuu kuiviin" ja siirtyy melankoliseen tilaan. Melankoliassa ruumista hallitsee musta sappi (kreikan melas, "musta", ja kholos, "sappi"), ja se on kuiva ja kylmä.

1700-luvulla maksa, veri ja sappi saivat väistyä rakkauden sanastosta, ja rakkauden tuskien selitettiin johtuvan hermoherkkyydestä ja liiasta tunteellisuudesta. Jane Austenin Järki ja tunteet -kirjassa (1811) Marianne kärsii juuri tällaisesta sairauden lailla riuduttavasta tunteellisuudesta, kun taas järkevä Elinor on tukevampaa tekoa. 1800-luvulla kuvaan taas astui herra Freud, ja hermoherkkyyden sijasta alettiin tutkailla seksuaalisuutta ja siihen liittyviä traumoja ja turhautumia.

"Nykyajan lemmenrohtoja ovat kauneutta ja nuoruutta lupaavat kosmetiikkatuotteet."

Mielenkiintoinen oli myös katsaus rakkaustarinoiden nais- ja mieshahmojen arkkityyppeihin. Antiikin draamoissa tyypillisiä hahmoja olivat femme fatale, petollinen ja kohtalokas nainen, ja hänen vastaparinaan mahtimies, joka intohimon hullaannuttamana vaarantaa uransa ja elämänsä. Tällaisia pariskuntia ovat esimerkiksi Kleopatra ja Marcus Antonius ja Vanhan testamentin Delila ja Simson. Mahtimiesten lisäksi antiikista asti periytyy onneton rakastaja tai hullu rakastaja, Orfeuksen tai nuoren Wertherin tyyliin.

Keskiajalla muotiin tuli vaeltava ritari, taistelussa urhea ja rakkaudessa äärimmäisyyksiin menevä. Ritarin lemmen kohteena saattoi olla joko femme fatale tai avuton neito hädässä. Esimerkkinä nykykirjallisuuden ritarirakkaudesta Hämeen-Anttilat mainitsevat Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien, jonka sankari lähtee kuvaannolliselle sotaretkelle valloittaakseen vaimonsa takaisin.

1600- ja 1700-luvulla miesrakastajien kokoelmaan lisättiin Don Juan, kyyninen naistenmetsästäjä eli miespuolinen femme fatale. 1800-luvulla tämä hahmo jalostui byronilaiseksi sankariksi, joka on "tumma, synkkä ja maalauksellisen paheellinen". Naiset saivat edelleen olla joko vaarallisia viettelijättäriä tai viattomia neitoja, vaikka Hämeen-Anttilat muistuttavatkin, että stereotyyppien lomaan on aina mahtunut myös vivahteekkaampia ihmiskuvauksia.

"Rakastuneille ovat tärkeitä asiat, paikat ja esineet, jotka muistuttavat rakastetusta. Ne eivät kuitenkaan voi korvata rakastetun läsnäoloa. Kaukorakastaja on eräänlainen fetisisti."

Lainattavaa riittäisi lisääkin, mutta jätettäköön tällä kertaa tähän, jottei maksa ylikuumene tunteen palosta!

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila: Rakkauden atlas. Otava, 2005. 278 s. ISBN 51-1-20024-0. Lainattu kirjastosta.

Toukokuun luetut

Toukokuu hujahti ohi sellaista vauhtia, että epäilen kolmeykköstä näyttävän kalenterin valehtelevan. Kirjaharrastus pakkautui tässä kuussa viikon spurtiksi kuun puolivälissä. Loppukuu taas on ollut luku- ja blogirintamalla kovin hiljaista aikaa.

Toukokuun luetut

• Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
• Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia
• Pirkko Saisio: Punainen erokirja
• Petri Tamminen: Muistelmat
• Karo Hämäläinen: Kuudes askel
• Petri Tamminen: Enon opetukset

Kuun helmi oli ehdottomasti Pirkko Saision Punainen erokirja. Vaikuttava teos! Mukavaa oli myös tutustua kahteen minulle aivan uuteen kotimaiseen kirjailijaan eli Kirsti Ellilään - en juuri lue kotimaista viihdettä, mutta tämä rakkausromaanien kliseillä leikittelevä kirja oli hauska tuttavuus - ja Karo Hämäläiseen. Kuudennen askeleen jatkoksi olisi hauska lukea myös Hämäläisen toinen romaani Urho Kekkonen, jonka idea kuulostaa ovelalta.

Kuun vaihtuessa yöpöydällä kesken ovat Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan kulttuurihistoriallinen tietokirja Rakkauden atlas ja Nobel-haasteeseen kaavailemani John Steinbeckin Vihan hedelmät. Jälkimmäisen osalta on kyllä parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella sellainen kutina, että nyt ei ehkä ole sille oikea aika. Katsotaan miten käy!

Petri Tamminen: Enon opetukset

Tämä Petri Tamminen menee jo vähän suorittamiseksi, mutta otetaan nyt vielä Enon opetukset (2006).

Enon opetukset oli ilmestymisvuonnaan jopa Finlandia-ehdokkaana (palkinnon nappasi Kjell Westön Missä kuljimme kerran), mutta minua tämä kirja miellytti selvästi vähemmän kuin edelliset lukemani Tammiset eli Muistelmat ja Mitä onni on.

Kolmeen aikajaksoon jaettu kirja alkaa minäkertoja Jussin lapsuudesta. Vuoden 1981 kesällä isovanhempien talo on täynnä riiteleviä sukulaisia, joiden joukosta aran pikkupojan jonkinlaiseksi henkiseksi kiinnekohdaksi  muodostuu häntä kymmenen vuotta vanhempi eno. Samaa enosuhdetta puidaan myös Jussin aikuisuuteen sijoittuvissa osioissa vuosilta 1994 ja 2005. 

Enon opetusten takakansi mainostaa kirjan olevan "lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suurempi ja hauskempi romaani kasvamisen tiestä". Kovin humoristisena en kirjaa pitänyt, mutta odotin takakannen kannustamana sitkeästi, että Jussin kasvukertomus saisi ennen pitkää siivet. Pikkupojan lapsekkaassa ihailussa kaikkivoipaa enoa kohtaa oli jotain liikuttavaa. Miten lapsuuden sankarin kävisi, kun Jussi kasvaisi aikuiseksi?

Mutta juuri tässä oli minulle kirjan ongelma. Sillä ikävä kyllä Jussi oli aikuisena ihan yhtä nysväkkä kuin lapsena, ja jossain vaiheessa miehen velttous alkoi kerta kaikkiaan käydä hermoille. (Ajopuun lailla elämäänsä eteenpäin lipuvia miehiä on Tammisen muissakin kirjoissa ihan riittämiin.) Odotin hetkeä, jolloin hän vihdoin ottaisi itseään ja mieluiten myös enoaan niskasta kiinni, mutta sitä ei tullut. Tuntui vähän turhalta.

Ehkä en vain osaa samaistua suomalaisen miehen sielunmaisemaan. Surkeudessa rypeminen ja surkeuden kossupulloon hukuttaminen ovat kenties kunniakkaita yrityksiä pitää kaukana kavala maailma, mutta ainakaan tällaisessa saamattomuuden ja itsesäälin täyttämässä muodossa minä en oikein jaksa niihin eläytyä. Joko surkeudesta on päästävä yli tai sitten siitä on tehtävä kunnon tragediaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Salla, Penjami ja Kiiltomadon Päivi Koivisto. Kaikilla mielenkiintoisia ja mietittyjä juttuja, joissa analysoidaan esimerkiksi kirjan mieskuvaa. Enon opetuksista on tehty myös tv-elokuva. Katsoiko kukaan?

Karo Hämäläinen: Kuudes askel

Olipa mukavaa lukea vaihteeksi kirja, josta minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lainasin Karo Hämäläisen Kuudennen askeleen (2004) kirjastosta ihan vain takakansitekstin perusteella. Sen mukaan kirja kertoo neljästä eri puolilla Eurooppaa asuvasta miehestä ja vihjaa, että "toisilleen tuntemattomien ihmisten elämän taustalla tuntuu vaikuttavan outoja samankaltaisuuksia - kuten se että kaikilla on suhde naiseen nimeltä Anna".

No, maailmassa lienee miljoonia miehiä, joilla on suhde naiseen nimeltä Anna, joten siinä sinänsä ei ole mitään outoa. Mutta on Jyrkillä, Jorgella, Jürgenillä ja Jyrillä toki muutakin yhteistä, kuten esimerkiksi samaa juurta oleva etunimi ja se, että he kaikki uppoutuvat lähes pakkomielteisesti kukin omiin yrityksiinsä tehdä selkoa maailmasta.

Jyrki, tutkijankammioonsa hautautunut helsinkiläinen matemaatikko, omistaa elämänsä matemaattisille kaavoille eurokolikoiden maantieteellisestä leviämisestä. Jorge, barcelonalainen valokuvaaja, yrittää jakaa ihmisiä ryhmäkuviin heidän kulutuskäyttäytymisensä perusteella. Jürgen, berliiniläinen toimittaja, tekee tutkivaa journalismia siitä, miksi ihmiset hakeutuvat uskonnollisiin yhteisöihin.

Neljäs mies, mikkeliläinen opiskelija Jyri, on vähän eri maata. Häntä ei kiinnosta oikein mikään eikä hän tee oikein mitään. Hälläväliä-nahjus on kai jonkinlainen vastavoima kolmelle maanisemmalle miehelle. Samalla muihin vertautuessaan hänen tarinansa vihjaa, ettei maailmaa voi omilla räpistelyillään hallita: saamattomalle Jyrille ei näytä käyvän elämässä sen huonommin kuin yritteliäämmille kaimoilleenkaan.

Pidin kirjan ideasta ja rakenteesta, jossa neljä rinnakkaista tarinaa sivuaa toisiaan sekä pienten yksityiskohtien että taustalla häilyvien teemojen kautta. Mikä yhdistää ihmisiä, J-miehet kysyvät, mutta eivät löydä vastauksia ainakaan sieltä mistä niitä ensimmäiseksi etsivät.

Jokin kerronnassa tai henkilöhahmoissa silti välillä vähän tökki. Kirjaan on esimerkiksi siroteltu runsaahkosti asiatietoa miesten tutkimista aiheista, ja joskus skientologia- tai sosiologiaesitelmöinti vaikutti ehkä vähän tietosanakirjamaiselta. Henkilöistä suosikkini oli Jyrki, joka oli kaikessa sokeudessaan ja kömpelyydessään sympaattinen hahmo. Ylivoimaisesti ärsyttävin taas oli Jyri. Mies oli jo tyyppinä melko rasittava, ja lisäksi Jyrin osioissa kertojanääni haparoi minusta oudosti yleiskielen ja puhekielen välillä. Ja ovatko Mikkelissä äidit tosiaan mutseja ja tähdet taivaalla staroja? En tiedä, en tunne Mikkeliä.

Hauskan säväyksen kirjaan tuo se, että muutaman vuoden vanha kirja on niin selvästi kiinni ajassaan. Hämäläinen sirottelee tekstiin tuotemerkkejä, hittibiisejä ja muita yksityiskohtia, jotka ankkuroivat tapahtumat tasan tarkkaan vuodenvaihteeseen 2002-2003. Tyylikeino on vähän riskaabeli, koska teksti vanhenee äkkiä, mutta toisaalta se tekee lukemisesta hauskan miniaikamatkan lähihistoriaan.

Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tamminen kirjoittaa lyhyitä kirjoja. Muistelmiin (2004) meni yhden päivän matkat töihin ja takaisin, eikä työmatkani ole pitkä.

Muistelmissa oli paljon tuttua Tammisen muista kirjoista. Lainasin niitä kirjastosta kokonaisen pinon, ja nopealukuisia kun ovat, en raatsi palauttaa niitä lukemattomina. Tiheähkö lukutahti saa huomaamaan muun muassa sen, että samat hahmot ja asiat näkyvät toistuvan siellä täällä Tammisen tuotannossa. Esimerkiksi ihailtu eno, joka opastaa pojankloppia miesten maailmaan, seikkaili jo Miehen ikävän novelleissa, ja epäilen, että hän saattaa tulla vastaan myös Enon opetuksissa (sekin täytyy lukea ennen eräpäivää!). Liselotte-nimistä nuoruudenrakastettua taas haikailtiin sekä näissä Muistelmissa että Mitä onni on -romaanissa.

Toisto ei toki haittaa. Enot ja Liselotet ovat variaatioita samasta teemasta: elämän isoista asioista pieniin lauseisiin puserrettuina. Tammisen Muistelmat ovat lajityypissään taatusti minimalistisimmasta päästä. Aikajärjestyksessä etenevät, vuosiluvuilla ja paikkakunnilla merkityt luvut ovat usein vain muutaman rivin pituisia, pisimmillään puolisentoista sivua. Monet ovat melkein kuin aforismeja tai proosaksi kirjoitettuja tankarunoja, niin kuin vaikka tämä 1982, Turku:

Naapuriauton ihmiset

Kaislat kahisivat veneen kyljissä. Auto seisoi auringonpaisteessa. Ajoimme kaupunkiin. Loppumatkasta jono mateli. Istuin takapenkillä ja katsoin läheltä naapuriauton ihmisiä. Kun auto lähti liikkeelle, tiesin etten näkisi heitä enää koskaan. Puolen minuutin kuluttua he olivat vierellä taas.

Monet Tammisen muisteluista tuntuvat juuri tällä arkisen haikealla tavalla tutuilta. Ne kuvaavat ohikiitäviä hetkiä ja mitättömiä yksityiskohtia, sellaisia joita ei niitä eläessä edes huomaa, mutta jotka silti tallentuvat syvälle jonnekin muistin sokkeloihin ja asettuvat sinne asumaan. Sieltä ne sitten pulpahtelevat esiin tuttujen paikkojen, tuoksujen, eleiden, kuvien tai tuntemusten kutsumina.

Mansikan siemenet

Aikuisena voi ajaa samaa tietä kymmenen vuotta eikä sitä koskaan opi. Lapsuuden tiestä muistaa pientareen hiekan, suolaheinän lehdet, mansikkapaikan mansikat ja siemenet mansikan kyljessä, joka kohdan.

Tammisen teksteistä välittyvä muistin sirpaleisuus ja summittaisuus teki tästä kirjasta osuvan jatkon Pirkko Saision Punaiselle erokirjalle, vaikka teokset ovatkin tunnelmaltaan aivan erilaisia. Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta hieno kokonaisuus. Se hujahti loppuun liian nopeasti, mutta tällaisia tekstejä ei ehkä pitäisikään lukea jytkyttää eteenpäin samaa tahtia kuin monisatasivuista romaania, vaan makustella hitaasti hyppystellen kuin runokokoelmaa.

Tamminen kirjoittaa riveille vähän, rivien väleihin vähän enemmän. Joskus niihin mahtuu mansikan siemen, joskus kokonainen elämä.

Onni

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossain kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.

Kirjatunnustuksia

Sain P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta ja Kirjavan kammarin Karoliinalta tämän ilahduttavan tunnustuksen, kiitos! Tunnustukseen liittyy tietysti tunnustuksia, eli tässä seitsemän asiaa minusta kirjahyllyni kertomana.

Olen herkkusuu, mutta laiska kokki. Kuvan kirjojen käyttöaste on siis valitettavan alhainen. Rekvisiittana lempikarkkejani!

Toivoisin voivani parantaa maailmaa, mutta olen liian nynny ja mukavuudenhaluinen kahlitsemaan itseni puihin.

Haluaisin viettää enemmän aikaa tekemättä mitään.

Laiskottelun lisäksi sydäntäni lähellä on taide...

... ja maista Ranska.

Kolme asiaa, joita minulla ei ole...

... ja kolme, jotka minulla on. (Alimmainen vasta työn alla, heh.)

Tunnustus näkyy seikkailleen jo niin monessa blogissa, että kiitänpä vain yleisesti kaikkia jo osallistuneita ja vielä osallistumattomia monipuolisia bloggaajia!

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Paluu Finlandia-haasteen pariin! Listalta luettavaksi valikoitui Pirkko Saision Punainen erokirja, Finlandia-voittaja vuodelta 2003.

Punainen erokirja on kolmas kirja Saision omaelämäkerralliseen romaanitrilogiaan, josta olen vuosia sitten lukenut alkuosan Pienin yhteinen jaettava (1999). Lapsuusmuistojen ja opiskeluajan välissä on vielä Vastavalo (2000). Kirjat olisi ehkä voinut lukea järjestyksessä, mutta ne toimivat vallan mainiosti myös itsenäisinä teoksina.

Muisti vie nykyisyydestä tuliaisensa menneeseen.

Omaelämäkerrallinen romaani on hämmentävä keksintö. Saision trilogia kertoo fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio, jonka elämänkulku seurailee todellisen Pirkko Saision elämänkulkua. Minä ainakin olen niin utelias, etten voi olla miettimättä "onko tämä nyt totta" ja "kuka tuo mahtaa oikeasti olla", vaikka tällaiset spekulaatiot ovat tietysti aivan epäolennaisia, kun kaunokirjallisuudesta on kysymys.

Punainen erokirja ei pyri kertomaan "totuutta" - eikä sellaista oikeastaan edes ole. Wikipedian mukaan Saisio on todennut, että kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen. Saisio leikkii tietoisesti muistojen häilyvyydellä ja muuntautumiskyvyllä: hän saattaa kommentoida tekstissä muistikuviensa epäluotettavuutta tai tai todeta dialogin jälkeen, ettei henkilö itse asiassa noin sanonut. Punaisen erokirjan päähenkilö on limittäin ja lomittain sekä "minä" että "hän".

Ei muisti ole mikään haltijatarkummi.
Muisti on oikukas ruhtinas.
Jalokivet se pitää itsellään, jäljitelmät heittää alaisilleen.

Kirjassa risteilee monta aikatasoa. On nykyhetki, jossa mukana ovat elämänkumppani Honksu ja aikuiseksi kasvanut Sunnuntailapsi. On aika parikymmentä vuotta aiemmin, kun Sunnuntailapsi on vasta vauva ja suhde Havva-rakastettuun rakoilee. Ja sitä ennen on aika, jolloin nuori epävarma opiskelija vähitellen liukuu irti kodin piiristä, rakastuu yliopistolla klovnisilmäiseen tyttöön, aloittaa opinnot teatterikorkeakoulussa ja tempautuu Ylioppilasteatterin riveissä mukaan politisoituvan 70-luvun kuohuntaan.

Paljon on kyse identiteetin etsinnästä. Kirjan Pirkko Saisio etsii niin poliittista, seksuaalista kuin taiteilijaidentiteettiäänkin. Ylioppilasteatterin ideologinen ehdottomuus ei tunnu aivan omalta, ja kirjailijan vapaus löytyy lopulta aivan muualta. Ihotautisairaalan öiseen saliin ilmestyy "kirjoista tuttu otsatukkamies" Bertolt Brecht, joka kehottaa potilasta olemaan unohtamatta kynää. Ja niin "sairaalan käytävällä, ikkunasyvennyksessä, katulampun valokeilassa hän kirjoittaa ensimmäiset rivit esikoisromaaniinsa".

Kaikkeen tottuu, rakastamiseen ei.

Rakkaus on kirjassa vaikeaa. Homoseksuaalisuus on 70-luvun Suomessa vielä rikos, mutta ulkoisia rajoitteita enemmän rakkaudesta tuskaa tekee itsensä ja toisen tuntemisen vaikeus. Kirjan rakastetut, klovnisilmäinen ja Havva, ovat kaukana silloinkin kun ovat lähellä. Usein päähenkilö katsoo itseään ja rakastettujaan kuin ulkopuolelta, varovasti tarkkaillen, onnen ohimenevyydestä tietoisena.

Toisaalta menneet rakkaudet ovat ole koskaan täysin menneitä. Ne kulkevat mukana muistoissa ja limittyvät osaksi nykyhetkeä. Kirjoittaminen on yksi tapa pitää menneisyys aisoissa: "Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei umpeudu vaan märkii, vuodesta toiseen, kunnes painan Havvan kansien väliin, muutan lihan takaisin sanaksi."

Ei muisti sanoihin tartu vaan kuviin, toisiaan töniviin värien, hajujen ja liikkeiden kiteisiin. 

Punainen erokirja on täynnä menneisyyden palasia, irtonaisia liepeitä jo melkein kadonneista tai tarkoituksella pois työnnetyistä tunteista ja tapahtumista. Kurkistusaukkoja, jotka aukeavat ja sulkeutuvat, muistin avaimenreikiä.

Hieno kirja.

Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia

Tietokoneen ja silitysraudan jatkoksi tartuin toiseen Suvi Aholan kirjoituskokoelmaan. Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia (2001) sisältää Aholan tekstejä, joista osa on alun perin julkaistu kolumneina Hesarin Nyt-liitteessä.

Tietokone ja silitysrauta -kokoelma käsitteli kirjallisuutta ja kriitikon työtä, tämä kokoelma pohdiskelee nelikymppisen naisen arkea. Kirjat ovat toki mukana kuvassa, mutta niiden lisäksi Ahola kirjoittaa muun muassa puutarhatöistä, avantouinnista ja perheen Amerikan-matkasta. Puutarha- ja matkapäiväkirjojakin on mukava lukea, mutta ehkä edellisen kirjan vaikutuksesta luin tästäkin kokoelmasta innokkaimmin niitä osia, joiden aiheena oli lukeminen ja kirjoittaminen. Mieleen jäi muun muassa tällaisia poimintoja.

Missä on valo?

"Haluan olla lukija, joka etsii kirjoista etupäässä hyviä asioita, valoa ja toivoa", Ahola kirjoittaa. "Toisaalta olen huomannut, etteivät ne juuri ole nykykirjoissa muotia. Valon puute leimaa tuoreesta nykykirjallisuudesta yllättävän suurta osaa."

Aholan mielestä "jokunen vuosi sitten sai vielä lukea, miten koettelemuksista rimpuiltiin irti, miten vapauduttiin ahdistavista ihmissuhteista (äideistä, isistä, aviomiehistä) ja elettiin vahvaa elämää yksinkin. Nyt ihmistä luonnehditaan alistuneen kammoksuen niin kuin Jari Järvelä romaanissaan Lentäjän poika tekee: 'Ei hän ollut pelkuri, hän oli rationaalinen.'"

Jäin pohtimaan, onko tosiaan näin ja onko edelleen näin - kokoelman tekstithän on kirjoitettu kymmenisen vuotta sitten. Voiko esimerkiksi suomalaisesta nykykirjallisuudesta löytää valoisampia ja synkempiä vuosikertoja tai vuosikymmeniä? Seuraavatko kirjallisuuden tunnelmat yhteiskunnan tunnelmia vai ovatko ne kääntäen verrannollisia? Tunkeutuuko lama-aikojen synkkyys kirjoihinkin, vai kaivataanko silloin päinvastoin pakoa ankeasta todellisuudesta?

Esimerkkeinä valoisammista uutuuskirjoista (siis vuodelta 1999) Ahola mainitsee Tuula-Liina Variksen Maan päällä paikka yksi on, Eira Mollbergin Vakuuslapset ja Antti Hyryn Aitan, joissa korostetaan ihmiselämän kauneutta ja "kykyä pienentyä luonnon ja ajan rinnalla inhimillisen kokoiseksi". Variksen ja Mollbergin kirjoissa irrottaudutaan raskaista perhesuhteista, ja Ahola innostuu:

Kuinka virkistävää onkaan välillä lukea kirjoja ihmisistä, jotka itse päättävät ja valitsevat, eivätkä ole vain ulkopuolisten voimien ja menneiden sukupolvien rikosten heittopusseja!

Unista ja eläytymisestä

Alitajunta on kirjallisuuskriitikon tärkein työväline, Ahola kirjoittaa. Mieli työskentelee öisinkin, kun järki nukkuu ja unet mylläävät ajatuksia uuteen muotoon ja järjestykseen. Ahola kertoo muun muassa istuneensa unessa iltaa Kari Hotakaisen kanssa Toscanan auringon alla artisokkaa syöden.

Myös Nokian pääjohtaja Jorma Ollilla tuntuu minusta vanhalta tutulta. Unessa olen osallistunut hänen vetämälleen luovan kirjoittamisen kurssille. Istuin eturivissä ja ja keskustelin aktiivisesti yksilön kirjoitustyöstä lehtitoimituksen kaltaisessa ryhmässä. Välitunnilla Ollila tuli kertomaan minulle, että hän on tehnyt gradunsa isoisäni polttopuubisneksestä, jota tämä harjoitti ennen sotia Viipurissa. On uskomatonta ja kaunista, että yhteen uneen ylipäätään mahtuu näin monta järjetöntä yksityiskohtaa. Edellisessä ei pidä paikkaansa mikään muu kuin se, että sekä Ollila että isoisäni ovat olleet olemassa.

Unet ovat myös yksi eläytymisen muoto. Ahola vertailee kiinnostavasti lapsen ja aikuisen tapaa eläytyä kirjoihin. Lapsena eläytyminen johtaa usein aivan konkreettisiin roolileikkeihin, joko yksin kuviteltuihin tai yhdessä kehiteltyihin. Niiden avulla kasvava ihminen voi kokeilla outoja tunteita, pelottavia ja häpeällisiäkin. Aikuinen lukijakin sijoittaa itsensä kirjan maailmaan, mutta:

Aikuinen kuvittelija joutuu roolileikeissään ennen pitkää tekemisiin paitsi taustansa ja oman elämänkaarensa myös oman luonteensa kanssa. Ne ovat asioita, jotka yleensä lopettavat kuvittelun ja palauttavat tehokkaasti arkeen. Voi kuitenkin olla, että pienellä henkisellä matkalla on ollut vaikutusta. Oman elämän kyseenalaistamisessa, toisen ruumiiseen sovittautumisessa, asenteellisten vaihtoehtojen etsimisessä on jotain tavattoman virkistävää.

Naisen elämästä ja naisena kirjoittamisesta

Tämä on aihe, joka on Aholalle ilmeisen tärkeä: naisen identiteetti, elämä osana äitien ja isoäitien ja siskojen ja ystävättärien ja miljoonien muiden tuttujen ja tuntemattomien naisten muodostamaa rinkiä.

Ahola tunnustaa muun muassa ideoineensa ensimmäistä lastaan odottaessaan Helsingin Sanomiin juttusarjan, jonka "ideana oli mukamas seurata naiskirjallisuuden ja naistaiteen muuttumista Suomessa, mutta itse asiassa halusin vain raskauteni järkyttämänä tavata näitä naisia, keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja naisen elämän muutoksista ja saada selville, miten he olivat niiden yhdistämisestä selviytyneet."

Tähänkin liittyen kiinnostavia kirjauutisia vuodelta 1999 (parempi myöhään kuin ei milloinkaan). Ahola vertailee edellisen vuosikymmenen aikana ilmestyneitä suomalaisia kirjoja siitä näkökulmasta, millaisina naisten ja miesten nykyelämä niissä näyttäytyy. Vuoden 1990 kirjasadossa häntä oli hätkähdyttänyt miesten ja naisten maailmojen loitontuminen toisistaan:

Miehet, kuten Olli Jalonen, Juha Seppälä ja Hannu Aho, kirjoittivat epäonnistuneista yrityksistä olla mukana kotielämässä, lasten isinä ja naisten partnereina. Naiset Eeva Tikasta Tiina Kailaan taas liikkuivat valovuosien päässä vaipoista, hellasta ja tiskirätistä. Tuntui siltä, että tämä "tyypillisin" naisproosan aihepiiri oli kokonaan loppuunkäsitelty. Realistista perhettä enemmän naiskirjailijoita kiinnostivat irralliset, yksin elävät naiset, yhteiskuntasatiiri, androgyyniset ja fantastiset miljööt ja henkilöt.

Ahola arvelee sukupuolten näkökulmien eriytymisen jatkuneen koko 90-luvun alkupuolen ja liittää asenneilmaston muutokset laman vaikutuksiin, jotka iskivät miehiin ja naisiin monin osin eri tavoin. Eriytymisen lakipisteenä Ahola mainitsee kirjasyksyn 1995, jolloin ilmestyivät peräkkäin Anja Kaurasen romaani Pelon maantiede (jossa naiset kostavat väkivaltaisille miehille) ja Matti Mäkelän kirjoituskokoelma Kaksi vaimoa (jossa mies haluaa alistuvia naisia).

2000-luvulle tultaessa Ahola näkee asenneilmaston taas tasaantuneen niin, että "enää ei arastella, mutta ei liioin yritetä muuttaa toista sukupuolta". Miten lienee kirjallisuuden naisten ja miesten laita nyt, taas toiset kymmenen vuotta myöhemmin?

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Kirsti Ellilä tuli tietoisuuteeni Kirjailijan häiriöklinikka -blogin kautta, ja blogista löysin myös Naisen joka kirjoitti rakkausromaanin (2005).

Kirja kertoo ilmaislehden toimittajana työskentelevästä Selmasta, joka remontoi avopuolisonsa kanssa vanhaa puutaloa ja kärsii kroonisesta rahapulasta. Juttukeikalla marketin kirjaosastolla Selma keksii, että rakkausromaanit myyvät kuin häkä, ja päättää kirjoittaa oman menestysteoksen. Urakan edetessä Selma joutuu huomaamaan, ettei mantelisilmäinen Gisela ehkä sittenkään ratkaise kaikkia arjen ongelmia... mutta romantiikkaa voi löytyä arjestakin.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on kaurapuuronkotoinen viihderomaani kolkyt ja risat -sukupolvesta, joka etsii itseään ja toista puoliskoaan. Selma rakentaa pesää Saminsa kanssa, paras ystävä Maria turhautuu neljän lapsen kotiäitinä, entinen poikaystävä Edu on juuttunut opiskeluaikaiseen kämppään ja elämäntyyliin.

Kirjallisuutta opiskelleen kolmikon kunnianhimoiset haaveet ovat vaihtuneet pätkätyöarkeen ja gradutkin ovat jääneet kesken, mutta Selman omistautuminen hömpälle saa Marialta ja Edulta vieläkin karvat pystyyn. Edu irvailee Selman kynäilemälle siirapille, Maria taas vastustaa periaatteesta kaikkia rakkausromaaneja: ne tuudittavat nuoret naiset prinsessaunelmiin, joille tosielämä ei tarjoa vastinetta.

Ellillän tyyli on letkeää ja sujuvalukuista. Elämän tarkoitusta ja rakkauden olemusta ei pohdita paatoksella ja ryppy otsassa, vaan Selman arkisten puuhien ja realistis-ironis-humorististen mietteiden kautta. Todellisuuspakoisesta lemmenhuumasta kirja on kaukana! Selma ja kumppanit taaplaavat kukin tyylillään arjen ja unelmien välissä - huteja tulee, mutta elämä jatkuu.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi, Booking it some more ja Muskottien kirja-arvostelut.

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Karisto, 2005. 286 s. ISBN 951-23-4668-0. Saatu lahjaksi.