Belgia-projekti: Amélie Nothomb: Hygiène de l'assassin

Belgia-projektini hengessä päätin kirjastoon lähtiessäni tutustua johonkin uuteen belgialaiseen kirjailijaan, mutta nimilista unohtui kotiin enkä ujouspuuskassa rohjennut kirjastonhoitajan puheille, joten otin hyllystä mukaan sen ainoan ennalta tutun nimen eli Amélie Nothombin. Olen lukenut Nothombilta aiemmin kaksi romaania: menestysteoksen Nöyrin palvelijanne (1999, suom. 2011) ja suomentamattoman Métaphysique des tubes (2000), joka edellisen tavoin perustuu Nothombin kokemuksiin elämästä Japanissa. Siinä missä Nöyrin palvelijanne -kirjassa aiheena oli japanilainen työelämä, Métaphysique keskittyi lapsuusmuistoihin.

Hygiène de l'assassin (1992) on Nothombin esikoisromaani. (Kirjaa ei ole suomennettu, mutta ranskan lisäksi se on saatavilla ainakin englanniksi nimellä Hygiene and the Assassin.) Tarinan päähenkilö on iäkäs erakkomainen Nobel-kirjailija Prétextat Tach, joka saa tietää kuolevansa pian vakavaan sairauteen ja ryhtyy yllättäen antamaan haastatteluja. Romaanin alkupuoli marssittaa Tachin luo uteliaan toimittajan toisensa perään. Kukaan ei estä kovin kauaa, sillä groteskin lihavalla Tachilla on etova olemus, äkkipikainen luonne ja pureva kieli. Nämä kirjan ensimmäiset satakunta sivua olivat minusta vähän puuduttavaa lukemista. Tachin epämiellyttävyys tuli selväksi aika äkkiä, mutta sen jälkeen tarina ei tuntunut etenevän oikein mihinkään. Enimmäkseen dialogiin perustuva kerronta oli minusta lähinnä ylinokkelaa tai tekosyvällistä juupas-eipäs-väittelyä Tachin ja toimittajien välillä.

Lopulta alkaa tapahtua, kun Tachin luo saapuu nuori toimittaja Nina, joka on lukenut miehen kirjat suurennuslasilla ja kehitellyt niistä teorioita. (Tai no, "tapahtuminen" on suhteellinen käsite. Juupas-eipäs-linjalla jatketaan koko kirja. Räjähdysten ja takaa-ajojen ystäville tätä ei voi suositella.) Ninaa kiinnostaa etenkin, mikä on Tachin kesken jääneen romaanin salaisuus. Miksi mies vuosia sitten lopetti kirjoittamisen yhtäkkiä? Tätä selvitellessään toimittaja ja kirjailija virittelevät toisilleen kissa ja hiiri -tyyliin toinen toistaan hienostuneempia verbaaliverkkoja ja analyysiansoja. Väittelyä käydään elämästä, rakkaudesta ja kirjallisuudesta. Hyvin korkealentoista siis, ja samalla ällöttävää: Tachilla on sairauden runteleman ruumiin lisäksi melkoisen sairas mieli.

Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Alkupuolella en ollenkaan innostunut Nothombin tyylistä, vaan suoraan sanottuna tylsistyin ja harkitsin jo jättäväni kirjan kesken. Tarinassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - pelkkää keskustelua - eikä siinä ole yhtään miellyttävää henkilöä. Tach oli ylivertaisen vastenmielinen, mutta ei lukija oikein Ninaankaan samaistu. Koko käsittelytapa oli siis jotenkin etäännyttävän intellektuelli, mutta loppua kohden kirjasta tuli silti kaikessa kieroutuneisuudessaan lihansyöjäkasvimaisella tavalla kiehtova.

Hämmentävä lukukokemus siis. Hyvä vai huono? Ainakin huomaan miettiväni kirjaa edelleen, vaikka en on voi sanoa siitä varsinaisesti pitäneeni. Siispä...

TÄSTÄ ETEENPÄIN SEURAA JUONIPALJASTUKSIA. ÄLÄ LUE, JOS HALUAT PYSYÄ PIMENNOSSA.

Hieman lisää pohdintaa kirjan teemoista. Prétextat Tachin salaisuus, jonka Nina vähitellen kaivaa esiin, on nimittäin miehen vuosikymmenten takainen sukurutsainen suhde serkkuunsa Léopoldineen. Serkukset elivät lapsuutensa vanhassa sukukartanossa niin täydellisessä kultaisen huolettomien kesäpäivien idyllissä, että he päättivät olla koskaan kasvamatta aikuisiksi. Prétextat kehitti kaksikolle tieteellisen tarkan ruokavalion ja elintavat, joiden tarkoituksena oli pitää heidät molemmat ikuisesti lapsina, mutta Léopoldinen osalta suunnitelma meni pieleen: hän alkoi muuttua naiseksi. Prétextat päätti siis omin käsin "vapauttaa" serkkunsa naiseuden kärsimyksistä ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Kirjassa Tach piti ja pitää tätä tekoaan kiistattomasti epäitsekkäänä urotekona. Léopoldinen kuolema on hänelle tahrattoman kauneuden huipentuma ja täydellisen rakkauden osoitus. Aiheen myyttiset ja psykologiset ulottuvuudet ovat sinällään mielenkiintoisia. Paratiisi, syntiinlankeemus, ikuinen lapsuus, hullu rakkaus... Tachista tulee mieleen sekä Peter Pan että Dorian Gray. Juonikuvio on kaikessa makaaberiudessaan kiehtova, ja Nothomb kehittelee Tachin vastenmielisestä logiikasta johdonmukaisen rakennelman. Kirja ei ole millään tasolla realistinen, mutta hahmosta tuli mieleen, että ehkä niiden kaikkein karmivimpien tosielämän murhaajienkin aivot toimivat juuri noin. Tarpeeksi kieroutunut mieli voi löytää mille tahansa teolle oikeutuksen vapauden, kauneuden ja rakkauden nimissä.

Luin jostain kirjan arvostelusta, että lapsuuden katoavaisuus ja aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyys on Nothombin tuotannossa toistuva aihe. Tämä ensimmäinen romaani käsittelee aihetta etäännytetymmin kuin myöhemmät teokset, mutta silti esimerkiksi kirjan Léopoldinen syntymäpäivä, 13. elokuuta, on kiintoisasti sama kuin Nothombin oma. Arvostelussa vedettiin yhteyksiä kirjan ja kirjailijan välille myös esimerkiksi ruumiillisuuden tematiikan käsittelyssä. En oikein tiedä, olenko tällaisen lukutavan ystävä, mutta kirjoittajan syömishäiriöiden linssin kautta tarkasteltuna Tachin hahmosta saa tietysti irti vaikka mitä. Nuoren solakan Tachin pakkomielteinen halu kontrolloida omaa ja serkkunsa ruumista, vanhan ylipainoisen Tachin kontrolloimaton himo ahtaa sisäänsä läskiä ja ihraa... Hm.

Pitää ehkä lukea lisää Nothombia.

Amélie Nothomb: Hygiène de l'assassin. Albin Michel, 1992. 181 s. Lainattu kirjastosta.