Edith Wharton: The Age of Innocence (Viattomuuden aika)

Ensimmäisen painoksen kansi. (Wikipedia)

Edith Whartonin The Age of Innocence (1920, suomeksi Viattomuuden aika) sai kunnian olla ensimmäinen uudella Kindlelläni lukema kirja. 2010-luvun teknologian siivittämä matka 1870-luvun New Yorkiin muodostui oikein miellyttäväksi lukukokemukseksi.

Kirjan päähenkilö Newland Archer on nuori lakimies, joka kuuluu New Yorkin harvalukuiseen mutta sitäkin omanarvontuntoisempaan yläluokkaan ja käyttäytyy asemansa vaatimalla tavalla eli kihlaa itselleen puhtoisen morsiamen hyvästä perheestä. Kaikki on niin kuin pitää, kunnes May-morsiamen skandaalinkäryinen serkku Ellen Olenska palaa Euroopasta entiseen kotikaupunkiinsa. Seurapiirit eivät tiedä, miten suhtautua naiseen, joka ei ole niin kuin muut – ja Newland Archer huomaa tuntevansa vastustamatonta vetoa arvoitukselliseen Elleniin.

Viattomuuden ajassa ei oikeastaan tapahdu kovin paljon, mutta kiehtovan kolmiodraamasta tekee se, miten Wharton punoo sen 1800-luvun lopun New Yorkin tapakuvaukseen. Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, ja kirja sopiikin haasteeseen loistavasti, sillä amerikkalaisuuden olemus – yhden tietyn ihmisryhmän ja aikakauden näkökulmasta – on siinä merkittävässä osassa. New Yorkin hienosto, jossa piirit ovat pienet ja nokkimisjärjestys selvä, näyttäytyvät kirjassa jähmeinä ja vanhoillisina verrattuna vapaamieliseen Eurooppaan. Ellen Olenskan tuomat uudet tuulet vanhalta mantereelta hämmentävät seurapiirejä, mutta huolella varjeltua konventioiden ja hierarkioiden linnaketta eivät pienet kuohut kaada.

Naisille on linnakkeessa varattu tarkkaan määritelty paikka, ja se paikka on erittäin ahdas. Mukautuvainen May sopii muottiin täydellisesti, itsenäinen Ellen ei. Wharton kuvailee näitä naisen roolien ääripäitä miehen näkökulmasta, Newland Archerin mietteiden kautta. Ne ovatkin melkoista soutua ja huopausta! Archeria ahdistaa seurapiirien kapeakatseisuus ja ihannevaimon yllätyksettömyys, mutta kapinaa ja seikkailumieltä kahlitsevat sovinnaisuus, mukavuudenhalu ja velvollisuudentunto. Miehen jahkailu alkoi välillä rasittaa, mutta jotenkin hahmossa yhdistyi hienosti se, miten tarkkanäköisesti Archer analysoi elämänpiirinsä sosiaalisia normeja ja miten vaikeaa hänen silti oli edes kuvitella mitään muuta tapaa elää kuin se, johon hänet oli pienestä pitäen kasvatettu. "Once more she had managed, by her sheer simplicity, to make him feel stupidly conventional just when he thought he was flinging convention to the winds."

Yhteisön kuvauksen lisäksi nautin kirjassa menneen maailman miljööstä. Ylellisten pukujen, huoneiden ja aterioiden kuvaus rakentaa osaltaan maailmaa, jossa tärkeintä on siisti julkisivu. Ellen Olenskan luona vierailevia newyorkilaisia järkyttää jo se, että hänen huonekalunsa ovat eri järjestyksessä kuin muilla. Kun mitään ei sanota ääneen, pienet asiat latautuvat täyteen merkityksiä: "the persons of their world lived in an atmosphere or faint implications and pale delicacies". On viehkoa, että intohimon sytykkeeksi riittää naisen viuhkan hipaisu miehen polvella.

Hieno kirja siis! Ihastuin Whartonin hienoviereiseen kerrontaan ja pienieleisen ironiseen huumoriin, joten Kindlen muistissa odottaa jo toinenkin kirjailijan teos, The House of Mirth (1905). Suomeksi kirjan nimi on Säätynsä uhri – kuulostaa lupaavan luokkayhteiskuntaiselta! Haluaisin nähdä uudestaan myös Martin Scorsesen Viattomuuden ajasta ohjaaman elokuvan. En muista sitä kovinkaan hyvin, mutta huomasin kirjaa lukiessa hämmentyväni, kun Maytä ja Elleniä ei kuvailtukaan Winona Ryderin ja Michelle Pfeifferin näköisiksi...

Kirjan ovat vastikään lukeneet myös ainakin Liisa ja Maria, ja Kirjakko pohdiskeli Edith Whartonin tuotantoa kirjailijan syntymän 150-vuotispäivän kunniaksi.

Edith Wharton: The Age of Innocence. D. Appleton & Company, 1920. Suom. Viattomuuden aika. E-kirja Project Gutenbergistä.