Suvi Ahola & Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Olipa taas ihana kirja! Kerta kaikkiaan ihana. Kaikki Lucy Maud Montgomeryn, tyttökirjojen tai minkä tahansa kirjallisuuden ystävät, lukekaa tämä. Kaikki kirjallisuuden inhoajat (joita tosin tänne harva eksynee), lukekaa tekin. Tämä teos kertoo niin aseistariisuvasti kirjojen voimasta, että muutatte pian mielenne.

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (2005) kokoaa yhteen suomalaisten lukijoiden kokemuksia L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Antologia perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston vuonna 2003 järjestämään keruuseen. Hankkeen kirvoittamat tekstit ovat mahtava läpileikkaus elämyksistä, joita naissukupolvet toisensa jälkeen ovat näiden kirjojen äärellä kokeneet ja joiden kannattelemana he ovat omaa elämäänsä ja arvomaailmaansa rakentaneet.

Kirjoitukset ovat toinen toistaan liikuttavampia. Monet palaavat siihen hetkeen, jolloin nuori lukija ensi kerran löysi lahjapaketista tai kirjaston hyllystä Vihervaaran tai Uuden Kuun, avasi oven uuteen maailmaan ja tutustui sydänystävään. Koskettavia ovat esimerkiksi kokemukset, joissa rakkaista kirjoista tuli yksinäisen sotalapsen lohtu tai pitkän sairaala-ajan pelastaja. Tippa tuli linssiin, kun luin yli 80-vuotiaan sotaveteraanin Hermanni Haapojan - antologian ainoan miehen - kuvausta siitä, miten pikkusiskon lähettämät Anna-kirjat kiersivät vuonna 1942 asemasodan aikaan komppanian miehillä kädestä käteen.

Monille kirjoittajille Anna ja Emilia ovat olleet yksinäisten hetkien lohduttajia, toisille ystävien kanssa jaettujen leikkien ehtymättömiä innoittajia. Esimerkiksi Johanna Annolan ja Taru Kumara-Moision kirjoitus Roolipelejä Sateenkaarinotkossa on hurmaava kuvaus siitä, miten lapsen mielikuvitus imee ja muokkaa luetun omakseen. Mainioita ovat myös muistelukset siitä, miten nuoret lukijat ovat peilanneet kirjojen hahmoja oman elinpiirinsä ihmisiin tai sijoittaneet Prinssi Edwardin saaren maisemia milloin Pohjanmaan lakeuksille, milloin Keski-Savon metsiin.

Toistuva teema antologian kirjoituksissa on se, miten Montgomeryn hahmot ovat kulkeneet lukijoidensa mukana tyttöjen kasvaessa teineiksi ja teinien varttuessa naisiksi. Annan ja Emilian seurassa on ollut turvallista tutustua omaan itseensä, tunnustella tunteitaan ja ajatuksiaan, oppia jäsentämään ja käsittelemään niistä vaikeimpia ja vieraimpiakin. Tämä ote on Tuija Tiihosen kirjoituksesta Emilia opetti tunteiden kieltä:

Minun on vaikea jäljittää yksittäisiä Runotyttö-sarjan vaikutuksia kehitykseeni. Siitä on tullut osa mieleni maisemaa ja sen äärellä kokemani elämykset ovat sulautuneet muistoihini. Yhden käänteentekevän oivalluksen voin kuitenkin varmuudella yhdistää juuri tähän kirjaan. Ensimmäisen Runotyttö-kirjan sivuilta löysin yhä uudelleen tilan, joka oli minulle tuskallisen tuttu: punastuin, kämmenet hikosivat, tunsin itseni kelvottomaksi, huonoksi ja syylliseksi. Sen tunteen edessä en voinut muuta kuin toivoa, että voisin kadota olemattomiin. Se oli jotain sovittamatonta. Kirjan mukaan tuolla tunteella oli nimi - häpeä. Ja koska se oli kirjaan kuvattuna, sitä tunsivat siis muutkin ihmiset kuin minä. Häpeä olikin universaali ihmisten kokemus eikä vain minun oma synkkä, nimetön salaisuuteni. Tämä oivallus liitti minut lujin kiitollisuuden sitein paitsi ihmiskuntaan myös kirjallisuuteen. Ymmärsin, että kirjat kertovat jotain todellista [paitsi] elämästä ja ihmisistä, myös minusta itsestäni.

Tuttujen kirjojen suoma tuki ja turva on saanut monen lukijan palaamaan niihin yhä uudelleen, ja eri elämänvaiheissa niistä on löytynyt aina jotain uutta. "Aina parin vuoden välein tartun tyttökirjoihin muistuttaakseni itselleni, kuinka elämää pitää elää", kirjoittaa Miia Kulmala. Monien lukijoiden kokemukset toivat mieleen myös chick lit -kirjoitukseni kommenteissa käydyn keskustelun naisille suunnatun viihdekirjallisuuden merkityksestä ja arvostuksesta. Näin kirjoitti lukupäiväkirjaansa Minna Salonen:

Tämä kirja kohottaa minua tuhat kertaa enemmänkuin Sivullinen tai Nälkätaiteilija. Tämä saa minut arvostamaan omaa elämääni ja ehkä toistenkin. Tämä antaa, ANTAA, arkisesta ja yksinkertaisesta ihmisyydestä kumpuavaa iloa ja lämpöä ja suopeutta.

Kirja sai minut tietysti peilaamaan omia kokemuksiani muiden lukuhistoriaan. Monet antologian kirjoittajista ovat ymmärrettävästi tosifaneja - viittauksia Prinssi Edwardin saarelle suuntautuneisiin lomamatkoihin ja Anna- tai Emilia-nimiseen jälkikasvuun löytyy useita. Minulle Montgomeryn maailma ei ehkä ole ihan yhtä ihon alla, mutta suurella innostuksella ja hartaudella olen minäkin sen punaisilla teillä vaeltanut.

Monet antologian kirjoittajista muistavat tarkkaan, missä, milloin ja millaisissa tunnelmissa he ovat ensimmäisen Annansa tai Runotyttönsä lukeneet. Minulla ei tällaista muistikuvaa ole, mutta epäilen lukeneeni niitä samoihin aikoihin, kun televisiossa alettiin 1980-90-luvun vaihteessa esittää kanadalaista Anna-televisiosarjaa. Saatoin jopa tarttua kirjoihin sarjan innoittamana: ajoitus täsmää, ja mielikuvani kirjan henkilöiden ulkonäöstä ovat melkein yksi yhteen sarjan näyttelijöiden kanssa. Esimerkiksi Marilla on mielessäni aivan selvästi sarjan ylväs Colleen Dewhurst, ei missään nimessä Anna ystävämme -kirjan punasoikiokantisen painoksen mummukka.

Minulle Montgomery avautui nimenomaan Annan kautta. Runotytöt taisin lukea vain kerran tai ehkä kaksi. Uuden Kuun Emilian kohtalokkuus, ylpeys ja yliluonnolliset taipumukset tuntuivat vieraammilta kuin Annan lempeä kotoisuus. On muuten mielenkiintoista, että moni antologian kirjoittajista kuvailee sarjojen eroja niiden herättämin värimielikuvin: Annat ovat kaikille vihreitä, ehkä silauksella kermanvalkoista tai vaaleanpunaista, Runotytöt sen sijaan tummansinistä ja purppuraa.

Annoista rakkaimpana mieleeni on jäänyt Annan unelmavuodet, joka varmaan vastasi varhaisnuoren ruusunpunaisen puhvihiharomantiikan kaipuuseen. Juonikuvio hykerryttää vieläkin. Sateesta ilmestyy unelmien prinssi, mutta herkät kielot voittavat sittenkin mahtailevat orkideat... Romantiikan sarallakin Annan suloinen Gilbert vetosi minuun huomattavasti enemmän kuin Runotytön ihastukset, joissa oli jotain outoa ja pelottavaa. Dean Priest oli ensinnäkin kamalan vanha ja toiseksi jotenkin uhkaava, vaarallinen hahmo, ja Teddykin jäi minulle etäiseksi.

Antologiaa lukiessani Runotytöt alkoivat kiinnostaa uudelleen. Miltä ne tuntuisivat nyt? Uudelleenlukuintoa herättelivät myös viittaukset Anna-sarjan loppupuolen kirjoihin, jotka kuvaavat aikuisen Annan perhe-elämää. Olin yllättynyt, että Kotikunnaan Rilla on ollut monelle lukijalle yksi tärkeimmistä Montgomeryistä, sillä minä muistan sarjan viimeiset kirjat karvaana pettymyksenä - jonkinlaisina sekunda-Annoina. Hilpeä punatukkainen sankaritar laimeni yhtäkkiä tylsäksi taustahahmoksi, ja etualalle astui liuta aivan tuntemattomia lapsia, joihin en kiintynyt ollenkaan samalla tavalla.

Ah ja voi. Voisin jatkaa aiheesta kilometreittäin, mutta jätettäköön tällä kertaa tähän. Toistan siis vain itseäni ja totean vielä kerran, että ihana kirja, lukekaa!

David Foenkinos: La délicatesse (Nainen, jonka nimi on Nathalie)

Sanakirja loppuu siihen, mistä sydän alkaa.

Tämä ajatus jäi mieleen David Foenkinoksen (Foenkinosin?) romaanista La délicatesse (2009), joka on vastikään ilmestynyt Gummerukselta suomeksi nimellä Nainen, jonka nimi on Nathalie (2011).

Suomalaisen käännöksen nimi on itse asiassa kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomainen. Tarinan päähenkilö on nainen nimeltä Nathalie, jonka aviomies kuolee traagisesti auto-onnettomuudessa. Nathalie hukuttaa surunsa työhön, väistelee pomonsa kömpelöitä lähentely-yrityksiä ja luulee jo lukinneensa tunteensa lopullisesti, kunnes eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, firman mitättömin mies...

Kirja on yhtä aikaa vakava ja kepeä kuvaus surusta ja surun väistymisestä: siitä, miten elämä voittaa ja sydämen sanakirja tietää vastaukset, vaikkemme osaisi tai uskaltaisi edes kysyä.

Tarinan henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan epävarmoja ja estyneitä, mutta juuri siksi inhimillisiä, karikatyyreinäkin. (Minua nauratti esimerkiksi Charles, ruotsalaisen suuryrityksen Pariisin-konttorin pomo, joka rauskuttaa Krisprollseja mutta haaveilee salaa, että firmassa olisi enemmän "välimerellistä hysteriaa".) Heidän kohtaamisissaan jää aina jotain sanomatta, aina jotain kesken - ja silti niissä on idullaan se ihana mahdollisuus, että joku toinen ihminen voi nähdä meissä kauneutta kaiken epävarmuutemme ja estyneisyytemme alla.

Olen lukenut Foenkinokselta muutaman muunkin teoksen, joista parhaiten on jäänyt mieleen läpimurtoromaani Le potentiel érotique de ma femme (2004). Sekin on tulossa Gummerukselta nimellä Vaimoni eroottinen potentiaali. Myös Qui se souvient de David Foenkinos? (2007) oli kiintoisa tapaus: kirja kertoo David Foenkinoksesta, joka on muutamaa vuotta aiemmin julkaissut menestysromaanin Le potentiel érotique de ma femme, mutta kärsii nyt tyhjän paperin kammosta.

Tällainen kirjallinen ristiinviittailu tuntuu olevan osa Foenkinoksen tyyliä, eli kikkailulle allergiset varokoot. Nathalien tarinaa täplittävät esimerkiksi satunnaiset alaviitteet ja pienet väliluvut, jotka koostuvat tapahtumien "todistusaineistosta": ravintola-aterian resepti, autossa kuunnellun laulun sanat... Muutenkin Foenkinoksen kerronta on erikoinen yhdistelmä hienovireistä tunne-elämän kuvausta ja etäännyttävää raportointia. Tuntuu kuin kirjailija seuraisi luomiensa hahmojen puuhia yhtä aikaa heidän elämäänsä halliten ja sitä ulkoapäin ihmetellen, vähän niin kuin ohjailisi nukketeatterin marionetteja tai ruokkisi akvaariokaloja.

Tässä on ehkä jotain ranskalaista, tuli mieleeni lueskellessani K-blogissa käytyä keskustelua kirjallisista suosikkimaista. Stereotypioitahan nämä ovat, mutta Jennin luonnehdinta kirjallisesta ranskalaisuudesta oli minusta aika osuva: jotenkin vähän vinksahtanutta, näennäisesti ei tapahdu mitään, kepeää tekstiä vakavistakin asioista. Sopii Foenkinokseen!

Nainen, jonka nimi on Nathalie on luettu myös ainakin Lumikin luetuissa ja Humisevalla harjulla -blogissa.

Kootut chick lit -kokemukset

Ryppyotsaisimmat laatukirjallisuuden ystävät voivat siirtyä suoraan eteenpäin, sillä tänään aiheena on chick lit.

Nuorena kunnianhimoisena lukutoukkana suhtauduin näin heppoiseen kirjallisuuteen kylmäkiskoisesti, mutta pari vuotta sitten päässäni naksahti ja innostuin yhtäkkiä lukemaan chick litiä oikein urakalla. Nyt innostus on vähän laantunut - ehkä vain herätäkseen sopivassa tilanteessa uudestaan - mutta päätin esitellä tähänastisen chick lit -kokemukseni tiiviissä tiun paketissa.

Ensin kuitenkin muutama yleinen huomio.

Puolesta vai vastaan? Chick lit, ja naisten viihdekirjallisuus ylipäätään, kuulunee ylenkatsotuimpiin kirjallisuuden lajeihin. En viitsi nyt syventyä hömpän filosofisiin ja feministisiin ulottuvuuksiin, mutta totean, että nähdäkseni kaikenlaisille kirjoille on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Minulle chick lit on rentouttavaa ajankulua esimerkiksi sellaisiin tilanteisiin, joissa ei ole helppoa tai ei muuten vain tee mieli keskittyä kovin syvämietteisiin tai raskassoutuisiin teoksiin. Lajityyppi ei ehkä synnytä juurikaan ajasta ikuisuuteen kestäviä maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta hyvä hömppä viihdyttää ja virkistää - ja viihdyttäminen ja virkistäminen lienee yksi kirjallisuuden ydintehtävistä.

Pinnallista vai syvällistä? Chick litin halveksijat moitiskelevat kirjojen kertovan tyhjäpäisistä typyköistä, joiden elämän sisällöksi riittää shoppailu ja miehen metsästys, kun taas fanit löytävät lukemastaan voimaannuttavia nuorten naisten kasvukertomuksia. Olen vähän samaa mieltä kumpienkin kanssa. Minulle shoppailu on yleensä kirjojen tylsintä antia, minkä vuoksi en ole tarttunut esimerkiksi Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaan (luultavasti siinä tosin tehdään muutakin kuin shoppaillaan?), mutta parhaat chick lit -kirjat tarjoavat ihan oikeasti koskettavaa tarttumapintaa elämän iloihin ja suruihin.

Englanniksi vai suomeksi? Olen lukenut kaikki alla listatut kirjat alkukielellä ja arvelen, että suomeksi käännettynä jotkut olisivat saattaneet tökkiä. Vieraalla kielellä lukeminen etäännyttää hiukan juonenkäänteiden ja dialogin mahdollisista kökköyksistä, ja Lontoon, New Yorkin ja Dublinin sinkkutytöistä on muutenkin kiva lukea englanniksi.

Suomalaisen chick litin olemus (tai olemattomuus) on visainen kysymys, jota on pohdittu muun muassa Wikipediassa, Ylioppilaslehdessä ja Hesarissa. Lajityypin kotimaisiksi edustajiksi jutuissa ehdotetaan muun muassa näitä teoksia: Nina Hakalahden Uimataito ja Hengenahdistusta, Pauliina Suden Ruuhkavuosi, Miina Supisen Liha tottelee kuria, Taina Latvalan Arvostelukappale, Tuija Lehtisen Fransiska, Kiti Kokkosen Purukumi karusellissa ja Rosetta Kiven Pomo on pahin. Lisäksi mainitaan Laura Honkasalo, Kirsti Ellilä ja Inka Nousiainen. Myös Kira Poutasen kirjoja Rakkautta au lait ja Rakkautta al dente on mainostettu suomalaisena chick litinä. (Lukaisin WSOY:n sivuilta Rakkautta au lait -lukunäytteen, ja täytyy ikäväkseni sanoa, että ensimmäiset sivut eivät vakuuttaneet. Onko joku lukenut koko kirjan?)

Mitä mieltä olette näistä ehdotuksista? Onko listalla yllättäviä valintoja tai puuttuuko jokin kotimaisen chick litin helmi?

No niin. Pitkähköksi venyneen alkulavertelun jälkeen vihdoin ne kaksikymmentä eli kootut chick lit -kokemukseni:

1. Helen Fielding: Bridget Jones's Diary (1996) - Chick litin kantaäiti ja sellaisena paikkansa ansainnut.
2. Helen Fielding: Bridget Jones: The Edge of Reason (1999) - Jatko-osakin on viihdyttävää lukemista, vaikka jännitysmomentti tietysti heikkenee, kun Bridgetin ja Mark Darcyn happy end on tässä vaiheessa jo kerran nähty.
3. Helen Fielding: Olivia Joules and The Overactive Imagination (2003) - Sinkkutyttö Olivia joutuu puolivahingossa salaiseksi agentiksi. James Bond -parodia ei yllä Bridgetin seikkailujen tasolle.
4. Lauren Weisberger: The Devil Wears Prada (2003) - Lajityypin klassikkoja tämäkin. Toimittajan urasta haaveileva vakavamielinen Andrea yrittää sopeutua New Yorkin muotilehtien pinnalliseen maailmaan ja taistelee paholaismaisen pomon kanssa.
5. Lauren Weisberger: Everyone Worth Knowing (2005) - Kehnompi kopio edellisestä. Ihan sama juonikuvio, paitsi että päähenkilö ei kärsi Voguen toimituksessa vaan PR-firmassa.
6. Clare Naylor & Mimi Hare: The Second Assistant (2004) - Sama konsepti kuin Weisbergerillä:  yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostunut fiksu nuori nainen päätyy vahingossa töihin viihdemaailmaan. Nyt ollaan Hollywoodissa, ja sankaritar Lizzie toheloi filmitähtien agenttitoimistossa.
7. Clare Naylor & Mimi Hare: The First Assistant (2007) - Lizzien uudet seikkailut. Jatko-osan ongelma iskee jälleen: mistä kehittää tarpeeksi konfliktia, kun Se Oikea on jo löytynyt? Yritys on kova, mutta tulos on lähinnä hömelöjä henkilöitä ja pöhköjä väärinkäsityksiä.
8. Isabel Wolff: Rescuing Rose (2002) - Rose pitää lehdessä Leelian lepotuoli -palstaa ja ratkoo lukijoiden ongelmia, mutta ei osaa ratkoa omiaan. Päähenkilö on välillä ärsyttävä, mutta tarinan romanssikomponentti on virkistävän arkinen ja sellaisena sympaattinen.
9. Isabel Wolff: The Trials of Tiffany Trott (1998) - Pidin Rosesta tarpeeksi tarttuakseni saman kirjoittajan esikoiseen. Tiffany vasta olikin ärsyttävä! Valittava sinkku ajaa bussilla ympäri Lontoota. Ei henkistä kehitystä eikä edes kunnon romanttista vipinää.
10. Jane Green: Bookends (2002) - Cath perustaa kirjakaupan, eli miljöö ainakin on lukutoukkien mieleen. Mukaan mahtuu muutama kliseisehkö hahmo ja epäuskottavahko juonenkäänne, mutta myös vakavampia sävyjä.
11. Jane Green: Jemima J (2000) - Paikallislehden toimittaja Jemima taistelee ylipainoa vastaan ja haaveilee hurmaavasta kollegastaan. Tarinaan tuo tahatonta komiikkaa se, miten uusi ja ihmeellinen asia internet oli vielä kymmenen vuotta sitten: kirja tuntuu tosiaan olevan viime vuosituhannelta.
12. Robyn Sisman: Just Friends (2000) - Ystävykset Freya ja Jack ovat kuin kissa ja koira, kunnes tajuavat rakastavansa toisiaan. Tässä kirjassa miellytti se, että puolet tarinasta kerrottiin miespäähenkilön näkökulmasta.
13. Marian Keyes: Sushi for Beginners (2000) - Keyes kuuluu chick litin tähtiin, ja mielestäni ihan ansiosta. Viihdyttävä tiiliskivi kolmesta nuoresta naisesta, joiden polut risteävät irlantilaisen naistenlehden toimituksessa - taas! Empiirisen tutkimukseni mukaan vähintään puolet chick lit -sankarittarista on lehtialalla ja loput muissa cooleiksi mielletyissä ammateissa, tyyliin galleristi tai sisustussuunnittelija.
14. Marian Keyes: The Other Side of the Story (2004) - Tässäkin seurataan kolmea toisiinsa limittyvää tarinaa. Lukutoukkia miellyttänevät jälleen kustannusmaailmaan sijoittuvat osiot. Luin tätä flunssassa sängynpohjalla ja uppouduin täysillä, kunhan pääsin vauhtiin hieman kankean alun jälkeen.
15. Veronica Henry: Marriage and Other Games (2009) - Listan kirjailijoista ehdoton suosikkini. Jos kirjojen kannet eivät olisi pastelliväristä chick lit -tyyliä, tämä ja seuraava kävisivät minusta "ihan oikeastakin" kirjallisuudesta. Henryn hahmot eivät ole karikatyroituja city-sinkkuja, vaan aidontuntuisia ihmisiä.
16. Veronica Henry: The Beach Hut (2010) - Pääosassa rivi idyllisiä rantamökkejä, joihin samat perheet ja pariskunnat palaavat kesästä kesään. Eri henkilöiden - naisten ja miesten, nuorien ja vanhojen - näkökulmista kerrotuista luvuista muodostuu herkkä pilvipoutainen palapeli.
17. Eva Rice: The Lost Art of Keeping Secrets (2005) - Nostalgian ystäville. 1950-luvulle sijoittuvan kirjan päähenkilö on useimpia chick lit -sankarittaria vähän nuorempi, 18-vuotias Penelope. Miljöö ja ajankuva (romantisoitu toki) viehättivät.
18. Kathleen Tessaro: Elegance (2003) - Nostalgiaa tässäkin. Tällä kertaa päähenkilö on Louise, joka jumittaa luutuneessa avioliitossa ja nyppyisissä verkkareissa, kunnes löytää divarista 1940-luvun ranskalaisen tyylioppaan ja päättää oppia eleganssin salat. Kirjan idea kuulosti kivalta, mutta olin vähän pettynyt toteutukseen.
19. Lindsey Kelk: I Heart New York (2010) - Täyttä höttöä, mutta nostattaa matkakuumetta.
20. Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love (2006) - En tiedä, kuuluvatko omaelämäkerrat chick litin virallisiin alalajeihin, mutta tyypilliset elementit ovat mukana: elämäänsä tyytymätön nuori nainen, mediaseksikäs ammatti, houkutteleva miljöö, itsensä etsiminen ja siinä sivussa miehen löytäminen.

Tässä siis tämänkertainen katsaus. Lisätkääpä kommentteihin suosituksia kirjoista, joihin kannattaa tarttua seuraavan chick lit -puuskan iskiessä!

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Vaikka Maarit Verrosen Saari kaupungissa (2007) oli pettymys, tartuin melkein heti perään saman kirjoittajan novellikokoelmaan Normaalia elämää (2009). Tällä kertaa en pettynyt! Kokoelman novellit ovat kutkuttavia pieniä julmia tarinoita tavallisten ihmisten arjesta, täynnä pirullisia tekoja mutta myös toivon pilkahduksia.

Verrosen novellien henkilöt ovat kuin kuka tahansa meistä. Tätä alleviivaavat myös kertomusten nimet: luokkatoverit, hammaslääkäri, varastomies, pihasomistaja, alainen ja niin edelleen, kaikki pienellä kirjoitettuna. Lieneekö typografin esteettinen ratkaisu vai kirjailijan viesti ihmisyksilön paikasta maailmassa?

Kaikissa kokoelman novelleissa on jollain tasolla kyse valinnoista: teoista ja tekemättä jättämisistä, oikean ja väärän rajankäynnistä. Verrosen kuvaamat ihmiset kyllä periaatteessa tietävät, mikä on oikein, mutta kykenevät tarpeen tullen perustelemaan itselleen tsiljoona syytä tehdä toisin. Joskus vaakakupissa on ura, joskus ihmissuhde, joskus ei oikeastaan mikään muu kuin arkinen inhimillinen vajavaisuus. Normaalia elämää siis.

En kerro tarinoista enempää, koska yksi kokoelman iloista minulle oli se, etten uutta novellia aloittaessani koskaan tiennyt, millainen loppuratkaisusta tulisi. Useimpien tarinoiden ihmiskuva oli synkän pirullinen - paikoittain mieleen tuli Roald Dahlin novellien musta huumori - mutta mukaan mahtui myös myötätunnon ja avunannon välähdyksiä. Ehkä meillä sittenkin on toivoa. Ehkä.

Kiitos Booksylle ja Jorille kirjan nostamisesta esiin!

Sven Aurén: Minun Pariisini

Ah, Pariisi! Tulevaan matkaan virittäytyessäni valitsin luettavaksi kauan hyllyssä odotelleen Sven Aurénin Minun Pariisini (1949, suom. 1954), ruotsalaisen toimittajan kuvauksen 1940-luvun lopun Pariisista.

Kirja on kellastunut ja haiseva kirpparilöytö, jota joku edellinen omistaja on tuunannut liimaamalla kanteen hiukkapikkasen vinoon menneen Sacré Coeur -postikortin, mutta sisältö on sitäkin hurmaavampi nostalgian tuulahdus. (Kamera on rikki, joten kannen sijasta kuvaksi pariisilaista kahvilasisustusta!)

Pohjustukseksi sanottakoon, että Pariisi on suuri rakkauteni, joten minut hurmaa miltei mikä tahansa tähän kaupunkiin liittyvä. Aurénin muistelusten erityisansiona on se mainio sodanjälkeisen Pariisin, Ranskan ja Euroopan ajankuva, joka kirjan sivuilta välittyy. Maija Lehtosen suomennoskin on ihanaa puolen vuosisadan takaista käännössuomea.

Aurén, ruotsalainen kirjeenvaihtaja, asettuu Pariisissa asumaan Seinen vasemmalle rannalle, jossa "säkenöivät taivasta tavoittelevat aatteet ja vallankumoukselliset opit samalla kun porvarit ja pieneläjät viettävät siellä hiljaisen rauhallista elämäänsä". Bulevardeilla käyskentelevät vielä viimeiset vanhan ajan emigranttiaristokraatit, mutta kellaribaareissa hytkyy jo jitterbugia uusi sukupolvi. Nuoriso kutsuu itseään Jean-Paul Sartren innoittamana eksistentialisteiksi, vaikka filosofian opintoja enemmän panostetaankin asianmukaiseen ulkoasuun:

Sartren viimeisimmän teoksen annetaan pistää esiin samettihousujen toisesta taskusta ja Camus'n toisesta. Räikeät liivit, tulenpunaiset tai kulonkeltaiset, tehostavat vaikutusta. Mitä jalkoihin tulee, on tärkeätä, ettei käytä kenkiä. Sandaalit voivat mennä mukiin tai vieläkin mieluummin ilmavat espadrilles, sitä tyyppiä, jota Pyreneillä käytetään. Sukat eivät ole suositeltavat. Vaikka ne olisivat miten omaperäiset tahansa kuvioiltaan ja väriltään, niin on sukka kuitenkin porvarillinen vaatekappale.

Samaa 50-luvun alun pariisilaista opiskelijaelämää on muuten hauskasti kuvannut myös Satu Waltari, jonka esikoisteos Kahvila Mabillon (1952) kertoo suomalaistytön seikkailuista St. Germain-des-Près'n huolettomissa boheemipiireissä. (Tähän liittyen on pakko lisätä Aurénin osuva huomio: "Kun ihminen on kaksikymmenvuotias, ei hänellä ole ainoastaan oikeus olla typerä ja romanttinen. Se on hänen velvollisuutensa.")

Nykyisin Pariisin katukuvasta ovat kadonneet portinvartijat ja lumpunkerääjät, eksistentialistien kantakapakoista on tullut ökyhintaisia turistirysiä eikä Place Maubertin ympäristö ole ei enää aikoihin ollut slummialuetta, mutta Seinen rannalla nököttävät vielä kirjakauppiaat ja Luxembourgin puistossa suhisevat plataanipuut. Pariisi on tyly, kallis ja kolea - mutta sitä jotain siinä silti on...

Miten on selitettävissä tämä vetovoima, joka Pariisilla näkyy olevan kaikkiin ihmisiin, ihmisiin, jotka edustavat mitä erilaisimpia elämänpiirejä ja ammatteja? Ei millään muulla maailmankaupungilla ole vastaavanlaista vetovoimaa. On suurkaupunkeja, jotka houkuttelevat ihmisiä muilla tavoin, esimerkiksi maastamuuton määräpaikkana, joka tarjoaa mahdollisuudet houkuttavampaan elämänuraan. Pariisin houkutus on houkutus, joka on ristiriidassa järjen kanssa. Kaupunki ei ole työnantaja vaan seireeni, joka kutsuvasti viittoo kädellään.

Sven Aurén: Minun Pariisini. WSOY, 1954. Ruotsinkielinen alkuteos Mitt fönster i Paris, W&W, 1949, suom. Maija Lehtonen. 206 s. Saatu lahjaksi.

Rudyard Kipling: The Jungle Book (Viidakkokirja)

Nobel-haasteen suorittaminen jatkuu jälleen populaarikulttuurin, eli Disney-piirrettyjen, ja Project Gutenbergin innoittamana (ensimmäinen osa täällä). Nyt innostuin Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta (The Jungle Book, 1894).

Kuvittelin kirjaa seikkailuromaaniksi viidakkopoika Mowglin edesottamuksista, mutta itse asiassa kyse on seitsemän erillisen kertomuksen kokoelmasta. Wikipediasta opin, että tarinat ilmestyivät alun perin aikakauslehdissä vuosina 1893-94 ja koottiin sitten kirjaksi.

Tarinoista ensimmäinen kertoo, miten pikku Mowgli päätyy viidakkoon susien kasvatettavaksi ja joutuu ihmispentuna taistelemaan paikastaan laumassa. Toisessa luvussa Mowgli, Baloo-karhu, Bagheera-pantteri ja Kaa-käärme panevat hanttiin hölmöläisapinoille, ja kolmannessa Mowglin nokkeluus ja vanhan Akela-suden viisaus nitistävät pahan Shere Khan -tiikerin.

Sitten hypätäänkin Intiasta kauas pohjoiseen, Beringinsalmelle, jossa urhea valkoinen hylje Kotick pelastaa kansansa hylkeenpyytäjiltä johdattamalla heidät uusille tuntemattomille rannoille. Viidennessä tarinassa palataan viidakkoon: Rikki-Tikki-Tavi-niminen mungo taistelee brittiperheen bungalow'n puutarhassa kobria vastaan. Kuudennen tarinan päähenkilö on elefantinkesyttäjä Toomai, ja viimeisessä jutustelevat muulit, hevoset ja kamelit.

Viidakkokirjan kertomukset ovat kunnon vanhan ajan seikkailuja ja eläinhahmot lystikkäitä, liikuttaviakin. Minulle kirja antoi silti enemmän kulttuurihistoriallisen yleissivistyksen kannalta kuin varsinaisena lukuelämyksenä. Kiplingin Intia-kuvaus henkii siirtomaa-aikaa, ja opettavaisissa tarinoissa kaikuu kiinnostavasti myös 1800-luvun kasvatusideologia.

Pedagogian hengessä monissa kertomuksissa keskeisenä teemana on oppiminen. Mowglin täytyy opetella viidakon lait, ja Kotick-valasparka nielee litroittain merivettä ennen kuin oppii uimaan. Uusien taitojen omaksuminen ja yhteisön jäseneksi kasvaminen ei ole vaivatonta, mutta peräänantamattomuus palkitaan. Ahkeruuden ja rohkeuden lisäksi tarinoissa korostuvat myös sellaiset arvot kuin vanhempien kunnioittaminen ja heikompien puolustaminen.

Lastenkirjaksi muutamat kohdat tuntuvat nykynäkökulmasta aika rajuilta. Kaikissa tarinoissa tapellaan verissä päin, ja mukana on esimerkiksi kohtaus, jossa nuori hylje katselee sivusta, miten kaverit nyljetään hengiltä. 1800-luvulla taisi olla tärkeämpää kasvattaa lapsille vahva moraalinen selkäranka kuin kohdella heidän herkkää tunne-elämäänsä silkkihansikkain. Melko raakojahan ovat myös esimerkiksi Grimmin veljesten sadut (1812-57) tai Wilhelm Buschin Max ja Moritz (1865), jossa keppostelevat kaksoset jauhetaan tuusannuuskaksi.

Eläintarinoita voi kai lukea myös jonkinlaisina yleispätevinä moraliteetteina, ja löytyy niistä yhteiskunnallisia ulottuvuuksiakin. Mowglin tarinassa jo alkuasetelma kutsuu esiin pohdintoja esimerkiksi ihmisen ja luonnon suhteesta. Ihmiset ovat tarinoissa uhka, eivätkä heidän tapansa ole yhtään vähemmän julmia kuin viidakon villipetojen. Kiplingin eläinhahmojen harjoittama viidakon laki ei ole mikään simppeli "nopeat syövät hitaat" -periaate, vaan kokonaisvaltainen arvojärjestelmä ja käyttäytymisohjeisto.

Ja tiesittekö muuten, että partiolippukuntien sudenpennut ovat saaneet nimityksensä Viidakkokirjasta? Minä en, vaan nytpä tiedän.

Kuva: Wikipedia

Rudyard Kipling: The Jungle Book. 1894. Ladattu Project Gutenbergin sivuilta. Ilmestynyt suomeksi useina laitoksina.

Riikka Pulkkinen: Raja

Riikka Pulkkista on kehuttu niin paljon, että Rajaa (2006) aloittaessani pelkäsin sen osoittautuvan pettymykseksi ja samalla jotenkin kieroutuneesti toivoin, että juuri niin kävisi - säälittävä yritys erottua valtavirrasta? 

Rajan juoni on varmasti monelle tuttu. Kirjallisuuden professori Anja suree Alzheimerin tautiin sairastunutta miestään, ahdistunut lukiolainen Mari rakastuu äidinkielenopettajaansa, avioelämään puutunut nuori opettaja Julian hullaantuu runolliseen ja himottavaan teinityttöön.

Kirjan alkupuolen luin kiinnostuneena, mutta en aivan sataprosenttisen vakuuttuneena. Pulkkisen tunnelmoiva kieli tuntui välillä liian itsekorosteiselta. Hämärä ei ollut koskaan vain hämärää, vaan aina pehmeää tai seittimäistä tai maitomaista hämärää. Välillä tuli laatusanaähky:

Kadotettuja muistoja, unohdettuja elämiä ja vakaa asvalttikäytävä joka johti taloon aina samanlaisena, hetki sitten auringonpaahteesta kuumana ja nyt sateen maustamana höyryten. Kastematoja liiskautuneina, lätäkköjä ja ruusupensaita reunustamassa tietä. Juovuttavan tiheä kostean ilman muuri sateen jälkeen, syksyllä liekehtiviä lehtiä ja lopulta pakkasen rapeaa riitettä ja viimein lumen pehmeä synninpäästö.

Olin siis juuri antamassa vallan vastarannankiiski-lukijaminälleni, kun yhtäkkiä jossain kirjan puolivälin paikkeilla huomasin sittenkin tempautuneeni mukaan tarinaan. Pursuilevat adjektiivit eivät enää häirinneet ollenkaan samassa määrin, ja aloin oikein jännittää, miten Marin ja Julianin tuhnuisen romanssin käy ja millaiseen ratkaisuun Anja päätyy.

Kirjan rakenne ja rytmi toimivat minusta hienosti. Kertojanäänet olivat enimmäkseen uskottavia, varsinkin Marin ja pikku-Annin - tai ehkä tytönsieluni vain samastui helpoimmin kirjan tyttöhahmoihin. Marissa tunnistin teini-iän epävarmuuden ja tunnekuohut, Annissa lapsen yhtä aikaa hutuisen ja totisen logiikan (adjektiiveja pesee täältäkin!).

Suussa maistuu makealta, Anni ottaa isomman haukun. Sokeri rahisee. Ei tule sotaa, ei tule. Anni kurkottaa maitolasia ja ajattelee että jos ehtii juoda maitolasin tyhjäksi ennen kuin uutisten päätösmusiikki loppuu, silloin kaikki on hyvin eikä mitään pahaa voi ikinä tapahtua kenellekään perheenjäsenelle. Jos ehdin juoda maidon loppuun, Anni ajattelee.

Tarinan heikoin lenkki oli minusta Anjan ja Johanneksen suhde, joka jäi vähän epäaidon tuntuiseksi. Juliankin tuntui monin paikoin todellisuudelle vieraalta, mutta sen hyväksyin osaksi hahmoa: nuorta miestä, joka eksyy jonnekin aikuisuuden ja keskenkasvuisuuden väliin, kurottelee unelmiin mutta kompastuu todellisuuteen. Hiukan teennäisiltä tuntuivat myös syvälliset keskustelut elämästä, kuolemasta ja tragedian syvimmästä olemuksesta. Akateemisia toki ollaan, mutta esimerkiksi Anjan ja Julianin väitöskirjakeskustelusta tuli mieleen romaaniksi naamioitu filosofian oppikirja Sofian maailma -tyyliin.

Vaikka Rajan pohdinnat elämästä ja maailmasta keikkuvat välillä vaarallisen lähellä runotyttömäisen paatoksen rajaa (heh, sanaleikki), Pulkkisella on kyllä taito muotoilla ajatuksista sanoja, jotka koskettavat ja mietityttävät.

Ja nyt Anja ei voinut lukea miehen katseesta sitä pyyntöä jonka takia oli tullut tänne, vaan aivan toisen pyynnön, sen pyynnön jonka tavallisesti kohtaa jos kohtaa heikompansa, jos kohottaa kätensä heikompaansa vastaan. Se loisti miehen kasvoilta paljaana, vaativana, ja siinä pyynnössä oli yhtäkkiä kaikki valta. Se oli samanlaista valtaa kuin ansaansa vangitun eläimen silmien kiilto, se ei ollut syyttämisen valtaa eikä tekemisenkään, mutta siinä oli vastuun asettamisen valta ja sen myötä kaikki valta maailmassa.

Olen tietoisesti vältellyt lukemasta blogikirjoituksia Pulkkisesta, mutta nyt, kun oma mielipide kirjasta on jotenkuten muodostunut, rohkaistuin lukemaan myös muiden näkemyksiä.

Jorin ja Tero Hannulan lukukokemukset muistuttivat omaani sikäli, että kirjan alku tuntui laimealta, kunnes Jorin sanoin "yhtäkkiä ja yllättäen taso nousikin jonnekin sfääreihin". Kirjahylly-blogi ihastelee kirjan poikkeuksellista kypsyyttä, kun taas Morren ja Inan mielestä Pulkkisen esikoista leimaa vielä epäkypsyys. Rachellea häiritsi Rajan "nuortenkirjafiilis", vaikka teksti imaisikin mukaansa, ja Kirjavinkkien Hannua puolestaan hämmästytti seksikohtausten määrä. Niitä tosiaan oli kirjassa ihan riittämiin.

Parissa blogissa Raja on kirvoittanut mielenkiintoisia keskusteluja. Esimerkiksi Almafiinan kommenttilaatikossa pohditaan oppilas-opettajasuhteen moraalisia ulottuvuuksia, ja Inan blogissa peistä taittavat Pulkkisen ihailijat ja ei-niin-ihailijat.

Monet blogistit ovat ehtineet jo lukea myös Pulkkisen kakkosen Totta (2010). Liityn keskusteluun siitäkin, kunhan saan uutuuden luettua!

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

Riku Korhosen Hyvästi tytöt (2009) sisältää 25 tarinaa tytöistä, noista suloisista arvoituksista, jotka tekevät miehen elämästä taivasta ja helvettiä.

Kirjan luvut seuraavat toisiaan itsenäisinä tarinoina, mutta jotakuinkin nuoren miehen elämänkaaren mukaisessa järjestyksessä. Tyttömuistoista ensimmäinen on yläkerran vaalea ja isohampainen Josefiina, jota seuraavat muun muassa täydellinen Teresa, kipeästi kynsivä Iines, alati murheellinen Suru-Liisa, alati hilpeä Ilo-Liisa, upporikas Viola, puoliautomaattisen rakkauskoneen kehittäjä Dalia ja monta muuta unohtumatonta tyttöä.

Tarinat ovat toinen toistaan hykerryttävämpiä - hihittelin monta kertaa ääneen aamuruuhkassa. Lyhyet lainaukset eivät tee oikeutta Korhosen absurdille huumorille ja verbaali-ilottelulle, mutta lainaan kuitenkin pätkän luvusta, joka kertoo ujon miehen yrityksistä lähestyä pienen lahjapuodin hurmaavaa myyjätärtä:

Aina puotiin astuessani suunnittelin, miten toimisin. Menisin tiskille ja puhuisin syviä yksinkertaisia sanoja. Tarttuisin tytön käteen. Taluttaisin hänet hämärästä puodista valoon ja valosta saarnilehdon varjoon, missä hän saisi nojata minuun. Silittäisin pois pelon, levottomuuden ja keskeneräisyyden. Antaisin oikeita asioita. Ei rihkamaa. Tärkeitä asioita. Sydämeni roihusi. Tiesin mitä sanoa ja tehdä. Mutta jostain syystä oli helpompaa ostaa skorpionikuvioiset lammaskelsitossut.

Korhosen kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin INAhdus ja K-blogi. Yhdyn siis edellisiin puhujiin ja totean, että Hyvästi tytöt on mainio kepeä välipalakirja kaikille tytöille ja tyttöjen ystäville.

Loppuun vielä elämänviisautta mieheltä, joka rakkaudessa pettyneenä hyppää pyörän selkään:

Ajoin ulos kaupungista ja kiertelin maaseutua. Näin ladot ja tuulimyllyt. Katselin lehmiä ja hevosia ja ajattelin, etteivät nekään halunneet luovuttaa, miksi minä luovuttaisin, minä osasin sentään pyöräillä.

George Bernard Shaw: Pygmalion

Päätin ottaa Nobel-haasteen suorittamiseen pehmeän laskun ja aloittaa teoksella, joka on jo ennestään teeveestä tuttu. George Bernard Shaw'n Pygmalion -näytelmään (1912) perustuu yksi kaikkien aikojen lempileffoistani, iki-ihanan Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady -musikaali (1964).

Kuva: Amazon

Shaw'n alkuteoksen löysin englanniksi Project Gutenbergin sivuilta. Mahtavat sivut muuten! Lukukokemuksesta puuttuu tietysti kirjan hypistelyn ilo, mutta on ilahduttavaa, että monet maailmankirjallisuuden klassikot ovat näin näppärästi parin klikkauksen päässä.

Pygmalion sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen ja kertoo Henry Higginsistä, omahyväisestä fonetiikan professorista, joka lyö ystävänsä eversti Pickeringin kanssa vetoa, että pystyy puheopeillaan taikomaan rääväsuisesta katukauppiaasta Eliza Doolittlestä puolessa vuodessa salonkikelpoisen ladyn.

Elizan opintie on samalla matka menneen ajan Englannin tapakulttuuriin ja luokkayhteiskuntaan. Higgins, yrmy yläluokkainen tiedemies, katsoo Elizan kaltaista rahvasta nenänvarttaan pitkin. Hän suhtautuu koko tyttöön vain kiintoisana eksperimenttinä, mitä poikaansa humaanimpi vanharouva Higgins syvästi paheksuu:

MRS. HIGGINS. You certainly are a pretty pair of babies, playing with your live doll.

HIGGINS. Playing! The hardest job I ever tackled: make no mistake about that, mother. But you have no idea how frightfully interesting it is to take a human being and change her into a quite different human being by creating a new speech for her. It's filling up the deepest gulf that separates class from class and soul from soul.

Elizalle Higginsin opit sen sijaan eivät ole vain harmittomia akateemisia huvituksia. Ne avaavat hänelle ovia kokonaan uusiin maailmoihin - ja samalla sulkevat toisia. Hienot naiset eivät myy kukkia Lontoon kadunkulmissa, mutta aitoon yläluokkaankaan ei nousukkaalla ole asiaa.

Voittoisan vedonlyönnin ratkettua Eliza tuskaantuukin professoriin, joka ei käsitä, millaiseen luokkaloukkuun hän on nuoren suojattinsa tönäissyt. Higgins yrittää tarjota ongelman ratkaisuksi muun muassa sulhasen metsästystä:

HIGGINS [a genial afterthought occurring to him] I daresay my mother could find some chap or other who would do very well—

LIZA. We were above that at the corner of Tottenham Court Road.

HIGGINS [waking up] What do you mean?

LIZA. I sold flowers. I didn't sell myself. Now you've made a lady of me I'm not fit to sell anything else. I wish you'd left me where you found me.

Elizan hahmo on näytelmän alussa rasittava ruikuttaja, mutta kokoaa itsensä tarinan edetessä. Höpsöstä tyttörukasta tulee itsenäinen nuori nainen. Higgins sen sijaan on alusta loppuun oma hurmaava itsensä, kyyninen sovinistisika: raivostuttava persoona, mutta loistava henkilöhahmo. Ihania ovat myös lempeä Pickering ja koomisen snobi Eynsford-Hillin herrasväki.

Itse näytelmän lisäksi kiinnostavia ovat esipuhe ja jälkisanat, jotka Shaw lisäsi teoksen vuoden 1916 painokseen. Pygmalionia oli silloin esitetty jo vuosia West Endin teattereissa, ja yleisön suosiota kosiskelevat ohjaajat olivat ottaneet tavaksi tulkita avointa loppua romanttisempaan suuntaan. Shaw'ta moinen sooloilu otti niin paljon pattiin, että hän lisäsi näytelmän perään pitkän selostuksen siitä, miksi Eliza ja Higgins nimenomaan eivät menneet naimisiin. Suomut silmiltä My Fair Lady -faneilta!

Summa summarum: Pygmalion on paitsi näytelmäkirjallisuuden klassikko, myös vaivattomasti saatavilla ja oikein viihdyttävää lukemista. Kimppuun vain!

George Bernard Shaw: Pygmalion. 1912. Ladattu Project Gutenbergin sivuilta.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Paljastin aiemmin suhtautuneeni Sofi Oksaseen varauksellisesti silkoista ulkoisista syistä ja tunnustan, että sama pätee Johanna Sinisaloon. Mieleeni on jäänyt hänen kissaeläinpukunsa ja raitakampauksensa muutaman vuoden takaisissa Linnan juhlissa, ja ne riittivät naulaamaan kirjailijan mielessäni epäilyttävien listalle.

Finlandia-haasteen rohkaisemana tartuin kuitenkin Sinisalon voittoisaan teokseen Ennen päivänlaskua ei voi (2000), ja kas, sehän olikin hyvä. Huutia ennakkoluuloille ensi kerralla!

On kirjoja, joita lukiessa tulee tunne, että jotain niiden tapaista olisin voinut kuvitella itsekin. En nyt tarkoita pettynyttä "hmph, minäkin olisin pystynyt tähän" -tunnetta, vaan sitä, että kirjailijan tapa käyttää kieltä tai kertoa tarinoita vain jotenkin natsaa omaan tapaani hahmottaa asioita. Sellaisten kirjojen äärellä voi kokea niitä ihania lukuelämyksiä, joiden ytimessä on oivallus siitä, että joku toinen ihminen jossain toisessa ajassa ja paikassa on ajatellut tai tuntenut juuri niin kuin minä, jakanut minun kokemukseni maailmasta ja pukenut sen sanoiksi.

Ja sitten on kirjoja, joita en olisi voinut ikinä itse puristaa aivoistani, mutta joiden äärellä vaikutun siitä, miten mielenkiintoisia asioita kanssaihmisteni päässä liikkuu. Ennen päivänlaskua ei voi kuuluu tähän lajiin.

En juurikaan välitä scifi- tai fantasiakirjoista, jotka sijoittuvat valovuosien takaisille planeetoille tai aivan outoihin maailmoihin, mutta luen mieluusti tarinoita, joissa tuttua todellisuutta nytkäytetään piirun verran vinoon. Tässä Sinisalo on mainio. Hän kaivertaa suomalaiseen historiankirjoitukseen ja luonnontieteeseen peikon mentävän aukon, ja sitten täyttää sen.

Tarina alkaa, kun Mikael, tamperelainen valokuvaaja, löytää kotitalonsa pihalta pahoinpidellyn olennon: mustakarvaisen kissan ja apinan välimuodon. Hän vie otuksen asuntoonsa ja tajuaa pelastaneensa peikon, villin petoeläimen, jota luultiin pitkään kansantarujen sepitteeksi, mutta joka 1900-luvun alussa todettiin harvinaiseksi pohjoisen metsissä eläväksi nisäkäslajiksi.

Sitä mukaa, kun haavoittunut peikko vahvistuu, Mikael kehittää eläimeen tunnesiteen, jossa sekoittuvat sääli ja valta, himo ja pelko. Samat teemat risteilevät myös kirjan ihmisten välisissä suhteissa. Mikael riutuu tuskasta, kun palvottu rakastaja vain käyttää häntä hyväkseen, mutta kohtelee omaa ihailijaansa yhtä röyhkeästi. Alakerran naapurissa taas asuu alistettu filippiiniläisvaimo, jonka tunteille ja tuskille ei ole tilaa muualla kuin pyykkikoriin piilotetussa kissanruokapurkissa.

Avuliaisuus ja itsekkyys, lempeys ja julmuus. Ihmiset ja pedot.

Ennen päivänlaskua ei voi on varmasti monella kirjallisuuskurssilla intertekstuaalisuuden oppikirjana. Sinisalo punoo tuttuja tekstejä ja tekstilajeja - kansanrunoja, Pessiä ja Illusiaa, luonnontieteellistä tutkimusta - tarinansa lomaan niin ovelasti, että alkaa oikein askarruttaa. Mikä onkaan totuus peikoista?