Mitä luin elokuussa

Elokuussa palasin muutaman lukemisen kannalta laiskanlaisen viikon jälkeen kirjojen pariin. Paljon en tässä(kään) kuussa lukenut, mutta jotain kuitenkin. Alkuverryttelyä toivottavasti vireämpään lukusyksyyn!

Osallistun molemmilla elokuussa lukemillani kirjoilla Kirjavan kammarin Karoliinan mainioon So American -haasteeseen. Edith Whartonin Viattomuuden aika kuuluu amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin: sattumalta juuri tänään K-blogin Jenni esitteli The Book Lovers' Companion -oppaan top ten -listan brittiläisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoista, ja kukas onkaan sijalla 10 ellei juuri Edith. Kirja oli hieno lukukokemus, jossa yhden elämänpiirin ja aikakauden kuvaus yhdistyy ajattomiin pohdintoihin ihmiselämän vaikeista valinnoista – haaveet vai velvollisuudet, yksilö vai yhteisö ja niin edelleen.

Toinen amerikkalainen klassikko, tällä kertaa tyttökirjojen saralta, oli Jean Websterin Setä Pitkäsääri. Kommenteissa paljastui, että muutkin lukijat ovat hämmentyneet kirjan juonen romantiikkapuolesta, mutta ongelmallisesta setä-elementistä huolimatta kirja oli hurmaava retki tyttökirjanostalgiaan.

Uusien kirjojen ohella jatkoin myös alkukesän lukumaratonkokemusten purkamista kirjoittamalla J. M. Coetzeen Michael K:n elämästä ja Katja Kallion Elokuvamuistista. Muitakin maratonkirjoja odottaa vielä vuoroaan...

Elokuussa tutustuin myös kahteen minulle uuteen kirjaformaattiin: Whartonia luin e-kirjana, ja Websteriä kuuntelin äänikirjana.

Mukavaa tässä kuussa oli myös osallistua Amman copycat-kirjankansikisaan. Äänestys on vasta tulossa, mutta tähän asti näkemieni luomusten perusteella olen jo ällistynyt siitä, miten paljon paitsi verbaalista myös visuaalista lahjakkuutta kirjablogimaailmasta löytyy. Mahtavia kansia!

Post it -tunnustus ja 11-haaste

Ihanat Amma ja Linnea muistivat minua tällä sydämellisellä Post it -tunnustuksella. Kiitos!

Blogiin lensi myös Pinon päällimmäinen -blogin sannabananan lähettämä 11 kysymyksen haaste. Vastailin haasteen kysymyksiin jo aiemmin kesällä pariinkin kertaan, mutta nämäkin 11 ovat kivoja, joten otetaanpa vielä kerran!

1. Mikä on luottoruokareseptisi?
Kasviskeitto. Kun ei ole intoa tai ideoita muuhun, surautan sosekeiton porkkanoista, perunoista, purjosta, parsakaalista, kesäkurpitsasta tai jostain näiden yhdistelmästä.

2. Mitä asioita ilman et tulisi toimeen?
Unta. Olen yökukkuja, mutta nukkuminen on ihanaa.

3. Mitä kieltä haluaisit oppia puhumaan?
Hollantia, ja olen jopa ryhtymässä tuumasta toimeen. Kurssi alkaa syyskuussa!

4. Ketä/mitä ikävöit?
Suomen kesää.

5. Ihanin tuoksu?
Kesäilta. (Ks. edellinen kysymys!)

6. Kuinka matkustat mieluiten?
Kiireettä.

7. Varhaisin kirjastomuistosi?
Tämä onkin vaikea. Lapsuuden kirjastomuistoni ovat lukuisia, mutta puuroisia. Kokonaisuutena ne ovat lämmin sekoitus tutunturvallista tunnelmaa ja uuden löytämisen iloa.

8. Mitä kuulet juuri nyt?
Hiljaisuutta.

9. Missä ja milloin saat parhaat unet?
Peiton alla. Ei ole niin väliä, olenko kotona vai jossain muualla, mutta ilman peittoa ei uni tule. Viimeksi yritin lentokoneessa värkätä sellaisen kaulahuivista.

10. Viimeisin mokasi?
Annoin lomapäivystäjäkaverille väärät avaimet...

11. Suosikkisatusi?
Tästä voi taatusti vetää vaikka mitä psykoanalyyttisiä johtopäätöksiä! Sanotaan Prinsessa Ruusunen, joka oli ainakin lapsuuden lempisatuni.

Kysymyksiin on vastailtu ja Post it -lappuja liimailtu jo niin monessa blogissa, että taidan parkkeerata tunnustukset tänne, mutta I ♥ kaikkia sivupalkissani näkyviä kirjablogeja. :)

Jean Webster: Daddy-Long-Legs (Setä Pitkäsääri)

Elokuvaversion juliste vuodelta 1919. (Wikipedia)

Lukuharrastukseni teknologistuu huimaa vauhtia, sillä Kindlen lisäksi vietän kuherruskuukautta uuden älypuhelimeni kanssa. Mahtavat mahdollisuudet verrattuna entiseen karvalakkimalliin! Niiden innoittamana päätin kokeilla minulle aivan uutta kirjankulutusmuotoa eli äänikirjoja.

Edellinen äänikirjakokemukseni taisi olla Pupu Tupuna -satukasetti, vai olisikohan ollut Uppo-Nalle? Kasettien lisäksi minulle luettiin varmasti pienenä ääneen, mutta itse lukemaan opittuani en ole juuri muiden lukemista kuunnellut. Aikuisten kirjan kuuntelu tuntui minusta siis alkuun oudolta ajatukselta. Eniten epäilin kykyäni keskittyä kuuntelemiseen ilman, että ajatukset lähtevät harhailemaan sinne tänne. Se olikin kuitenkin yllättävän helppoa. Luulen, ettei minulta luontuisi vain istua toimettomana nojatuolissa kuulokkeet korvilla, mutta töihin kävellessä ja kotona tiskatessa kuuntelu osoittautui oikein mukavaksi ajankuluksi.

Äänikirjakyvyistäni epävarmana päätin valita ensimmäiseksi kokeilukappaleeksi jo ennalta tutun kirjan, mieluiten melko lyhyen ja ei liian vaikean. Tyttökirjaklassikko siis! Kokeilin ensin L. M. Montgomeryn Annaa, mutta en innostunut lukijan äänestä, joten vaihdoin Jean Websterin kirjaan Daddy-Long-Legs (1912) eli Setä Pitkäsääri. Hyvä valinta, sillä kirjemuotoista romaania oli luontevaa kuunnella ääneen luettuna ja välillä lyhyissäkin pätkissä.

Setä Pitkäsääri kertoo orpokodissa kasvaneesta Jerusha Abbottista, lempinimeltään Judy, jolle nimettömänä pysyttelevä hyväntekijä kustantaa yliopistokoulutuksen sillä ehdolla, että tyttö kirjoittaa hänelle säännöllisiä kirjeitä college-elämästään. "Setä Pitkäsäären" henkilöllisyys pysyy salaisuutena kirjan loppumetreille asti, mutta kirjeiden myötä lukija saa seurata Judyn kasvua arasta 17-vuotiaasta orpotytöstä itsenäiseksi nuoreksi naiseksi.

Saran blogista löytyy mielenkiintoinen esittely Jean Websterin tyttökirjoista naisten koulutuksen puolestapuhujina. Judy on reipas, älykäs nuori nainen, joka kuroo collegessa päättäväisesti kiinni orpokodin virikkeettömässä ilmapiirissä menetettyjä vuosia tähtäimessään monipuolinen sivistys ja unelma-ammattina kirjailijan ura. Viime vuosisadan alun amerikkalaisesta opiskelijaelämästä on hauska lukea. Ahmimisikäisenä lukutoukkana Websterin St. Ursula -koulun tyttöjä ja Susan Coolidgen Katy-kirjoja lukiessani haaveilin aina kirjoissa kuvatusta sisäoppilaslaitoselämästä, jossa käännetään Vergiliusta ja keitetään nekkuja asuntolassa salaa ankarilta opettajilta. Oli hauskaa palata näihin nostalgisiin muistoihin.

Judy on kaiken kaikkiaan sympaattinen sankaritar. Hän rupattelee kirjeissään arjen pienistä tapahtumista – koulun kommelluksista, uusien vaatteiden ihanuudesta – mutta pohtii myös maailmanmenoa, tulevaisuutta ja esimerkiksi naisen asemaa ja naisiin kohdistuvia odotuksia:

Just back from church—preacher from Georgia. We must take care, he says, not to develop our intellects at the expense of our emotional natures—but methought it was a poor, dry sermon (Pepys again). It doesn't matter what part of the United States or Canada they come from, or what denomination they are, we always get the same sermon. Why on earth don't they go to men's colleges and urge the students not to allow their manly natures to be crushed out by too much mental application?

Sen perusteella, mitä edellisestä lukukerrasta muistan, nyt aikuisena kiinnitin varmasti sisäoppilaitoselämän hauskuuden ohella enemmän huomiota Judyn orastavaan feminismiin ja henkiseen kasvuun. Hiukan häiritsevänä sen sijaan koin – silloin ja nyt – Judyn suhteen Setä Pitkäsääreen. Asetelma, jossa pimennossa pysyttelevä vanhempi mies pitää nuorta tyttöä talutusnuorassaan, on jotenkin vähän creepy, ja tarinan loppuhuipennus on hassusti yhtä aikaa ennalta-arvattava ja vähän liian äkkinäinen.

Näistä epäröinnin aiheista huolimatta Setä Pitkäsääri on ihanan nostalginen ja samalla yli satavuotiaaksi kirjaksi raikkaan tuntuinen. Kirjemuoto toimii tässä kirjassa hyvin, ja Judy on ehdottomasti tyttökirjasankarittarien aatelia: ehkä välillä lähes pollyannamaisen pirteä, mutta silti samaistuttava, eloisa ja huumorintajuinen hahmo.

Puhelimeen on jo ladattuna myös Daddy-Long-Legsin jatko-osa, Judyn parhaaseen ystävään Sallyyn keskittyvä Dear Enemy (Paras vihollinen).

Jean Webster: Daddy-Long-Legs. The Century Company, 1912. Suom. Setä Pitkäsääri. E-kirja Project Gutenbergistä.

Katja Kallio: Elokuvamuisti

Katja Kallion Elokuvamuisti (2007) kiilasi 24h-lukumaratonilleni pinon ohi. Olin varannut urakkaa varten vinon pinon kirjoja, mutta Gabriel García Márquezin ja J. M. Coetzeen jälkeen mieli tekikin jotain ei-fiktiivistä ja helposti sulavaa. Elokuvamuisti oli nappivalinta.

Elokuvamuisti sisältää viitisenkymmentä elokuva-aiheista (yllätys, yllätys) kolumnia, joista osa on ilmestynyt alun perin TV-maailma-lehdessä. Kevyet kirjoitukset ovat oivaltavia ja hauskoja, hörähtelin ääneen moneen kertaan. Esimerkiksi elokuvatähdistä: "Kun katsoo Chicagoa, tuntuu täysin järkevältä väittää, että Catherine Zeta-Jonesin olemuksessa vetyatomit yhdistyvät heliumiksi, ja että Renée Zellweger taas koostuu 90-prosenttisesti vedestä kuten muutkin ihmiset ja kurkut." Tai vanhoista elokuvista: "Lähes kaikki mikä näyttää mustavalkoisessa elokuvassa elegantilta on tosielämässä ällöttävää. Krapula, vuoteessa tupakoiminen, soopeliturkikset, sarkasmi elämäntapana."

Minulle elokuvat ovat enemmän satunnaista ajanvietettä kuin paneutunut harrastus, mutta Kallion rakkaus aiheeseensa sai minut melkein haikailemaan leffafriikin elämää. Kalliolla on niin ihania elokuviin liittyviä muistoja ja elokuvien kirvoittamia mietteitä, että niistä lukiessani tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi – ehkä samalla tavalla kuin Kallio kolumnissa, jossa hän saa tietää ystävänsä nostalgisista Sound of Music -katseluperinteistä ja haikailee omia...

Pidin kirjassa siitäkin, että Kallio ei snobbaile, vaan löytää elämyksiä niin syvällisistä taide-elokuvistakin kuin viihdepläjäyksistäkin. Sydäntä tykytyttävät Lost in Translation, Notting Hill ja moni muu. Punaisena lankana kulkee oma kokemus: elokuvia ei voi irrottaa niistä elämäntilanteista ja mielentiloista, joissa ne näkee, ja juuri se tekee niistä ihania ja tärkeitä.

Elokuvamuistin ovat lukeneet myös ainakin Jonna ja Liisa (lukumaratonilla hänkin!).

Katja Kallio: Elokuvamuisti. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22641-3. 159 s. Kannen kuva Katja Lösönen, graafinen suunnittelu Anu Ignatius. Lainattu kirjastosta.

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä

Lukemani Afrikkaan sijoittuvat kirjat voi laskea yhden käden sormilla. Blogista niitä löytyy tätä ennen vain yksi, Norsunluurannikolle sijoittuva Aya-sarjakuva. Maantieteellä oli siis osansa, kun valitsin yhdeksi lukumaraton-kirjoistani J. M. Coetzeen Michael K:n elämän (1983). Toinen painava syy oli tietysti Coetzeen nobelististatus.

Michael K:n elämä jäi mieleen yhtenä maratonin ajatteluttavimmista kirjoista. En ole varma, kuinka paljon oikeastaan pidin kirjasta, mutta jotain mieltä kipristelevää siinä selvästi oli. Lukemisesta on ehtinyt vierähtää pari kuukautta, joten muistikuvani kirjasta ovat jo vähän haalentuneet, mutta sen rosoinen, surullinen perusvire häilyy mielessä edelleen.

Romaanin nimen muoto vie ajatukset jonkun merkkimiehen elämäkertaan, mutta Michaelin sukunimi on typistynyt yhteen kirjaimeen. Sillä ei ole merkitystä: rutiköyhä ja vähän yksinkertainen kapkaupunkilaismies on joka tapauksessa yhteiskunnalle mitätön, ylimääräinen. Michaelin matka alkaa, kun hän lähtee viemään sairasta äitiään maalle tervehtymään. Kaikki ei suju aivan parhain päin, ja vähitellen mies tipahtaa yhteiskunnan reunamilta lähes kokonaan sen ulkopuolelle.

Välillä toivoin olevani paremmin perehtynyt Etelä-Afrikkaan, jotta osaisin kuvitella tarkemmin Michaelin kokeman kaupungin kurjuuden ja vuorten karuuden ja ymmärtäisin enemmän tapahtumien taustalla häälyvästä sodasta ja sorrosta, mutta sitten toisaalta en. Kirjan maailman vieraus sai sen tuntumaan jotenkin melkein vertauskuvalliselta, abstraktilta, vaikka Coetzeen kerronta onkin tarkkaan kuvailevaa ja yksityiskohdissa viipyilevää.

Michael on riipaiseva, myötätuntoa herättävä hahmo. Elämä potkii päähän ja lujaa, mutta mies nousee aina uudestaan ylös ja aloittaa alusta – ei niinkään kunnianhimon kuin silkan selviytymisvietin ajamana. Michaelin elämässä ei ole paljon elämisen arvoista, ja silti kirja tuntuu kertovan juuri siitä, miten arvokas arvotonkin elämä on. Järjestäytyneen yhteiskunnan mielivaltaisuus asettuu vastakkain luonnon kiertokulun kanssa: instituutioihin sopeutumaton Michael pääsee omilleen eläessään luonnon varassa ja luonnon rytmissä.

Kun hän heräsi aamulla, hän näki edessään vain yhden ainoan päivänjärkäleen, päivän kerrallaan. Hän kuvitteli olevansa termiitti, joka porautui kiven halki. Hänellä ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin elää.

Sananen suomennoksesta. Kirjan kieli tuntui minusta epämääräisen tutulta, ja kansilehdeltä asian tarkistettuani totesin Michael K:n suomentajaksi saman Seppo Loposen, jonka käännöstä kommentoin Toni Morrisonin Jazzin yhteydessä. Loponen on ilmeisen ansioitunut laatukirjallisuuden suomentaja (kehuja esimerkiksi Hesarissa ja Keskisuomalaisessa), ja Michael K on rikasta, sävykästä kieltä, mutta minun korvaani jokin vain tökkii. Tämä on nyt kamalaa nipotusta, mutta kirjasin muistilapulleni esimerkiksi tämän kohdan: "Hän yritti ampua lintuja, mutta hän oli menettänyt ritsalla-ampumistaitonsa samoin kuin vanhan kärsivällisyytensä." Alkukieliseen versioon verrattuna ("He tried to shoot birds but had lost his skill with the catapult as well as his old patience") suomennos ei minusta ole yhtä luontevaa kieltä; esimerkiksi tuo "ritsalla-ampumistaito" on minusta kömpelön tuntuinen ilmaus.

No, nipotuksilla tai ilman, Michael K:n elämä oli antoisa lukukokemus. En ehkä ihan täysillä rakastunut J. M. Coetzeehen, mutta saatan kyllä joskus lukea mieheltä muutakin. Suosituksia otetaan vastaan!

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä. Otava, 2003. Englanninkielinen alkuteos Life & Times of Michael K, 1983. Suom. Seppo Loponen. ISBN 951-1-07786-4. 187 s. Lainattu kirjastosta.

Copycat-kansi: Omat kengät

Olin talvella murheissani, kun missasin Amman mahtavan copycat-kirjankansikilpailun. Onneksi kisa on täällä taas! Tähän mennessä mukaan ilmoittautuneet luomukset ovat huiman tasokkaita ja nauruhermoja kutkuttavia. Repeilin esimerkiksi Lukuhoukan vesivärihuulipunalle, Magdalena Hain viiksille ja Karoliinan sukkahoususeikkailuille. Ja monet copycat-kannet ovat melkein parempia kuin alkuperäiset!

Minun kansikyhäelmäni ei ole mikään huumorin kukkanen tai kuvankäsittelyn mestariteos, mutta tällainen tekele syntyi pienen puuhatuokion tuloksena työvälineillä ballerina, puhelin ja Paint:

Sävyt eivät ole ihan justiin, mutta nämä ovatkin omat kengät eivätkä mitkään toiset. Hannu Väisäsen kengistä löytyy lisää juttua täältä – hyvä kirja! Otavalta vuonna 2007 ilmestyneen kirjan hieno alkuperäinen kansi on Anna Lehtosen käsialaa.

Kiitos Ammalle huippuhauskan kisan järjestämisestä! Nyt vain odottamaan lisää kilpasiskoja ja -veljiä mukaan mittelöön ja sitten jännittämään tuloksia!

Edith Wharton: The Age of Innocence (Viattomuuden aika)

Ensimmäisen painoksen kansi. (Wikipedia)

Edith Whartonin The Age of Innocence (1920, suomeksi Viattomuuden aika) sai kunnian olla ensimmäinen uudella Kindlelläni lukema kirja. 2010-luvun teknologian siivittämä matka 1870-luvun New Yorkiin muodostui oikein miellyttäväksi lukukokemukseksi.

Kirjan päähenkilö Newland Archer on nuori lakimies, joka kuuluu New Yorkin harvalukuiseen mutta sitäkin omanarvontuntoisempaan yläluokkaan ja käyttäytyy asemansa vaatimalla tavalla eli kihlaa itselleen puhtoisen morsiamen hyvästä perheestä. Kaikki on niin kuin pitää, kunnes May-morsiamen skandaalinkäryinen serkku Ellen Olenska palaa Euroopasta entiseen kotikaupunkiinsa. Seurapiirit eivät tiedä, miten suhtautua naiseen, joka ei ole niin kuin muut – ja Newland Archer huomaa tuntevansa vastustamatonta vetoa arvoitukselliseen Elleniin.

Viattomuuden ajassa ei oikeastaan tapahdu kovin paljon, mutta kiehtovan kolmiodraamasta tekee se, miten Wharton punoo sen 1800-luvun lopun New Yorkin tapakuvaukseen. Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, ja kirja sopiikin haasteeseen loistavasti, sillä amerikkalaisuuden olemus – yhden tietyn ihmisryhmän ja aikakauden näkökulmasta – on siinä merkittävässä osassa. New Yorkin hienosto, jossa piirit ovat pienet ja nokkimisjärjestys selvä, näyttäytyvät kirjassa jähmeinä ja vanhoillisina verrattuna vapaamieliseen Eurooppaan. Ellen Olenskan tuomat uudet tuulet vanhalta mantereelta hämmentävät seurapiirejä, mutta huolella varjeltua konventioiden ja hierarkioiden linnaketta eivät pienet kuohut kaada.

Naisille on linnakkeessa varattu tarkkaan määritelty paikka, ja se paikka on erittäin ahdas. Mukautuvainen May sopii muottiin täydellisesti, itsenäinen Ellen ei. Wharton kuvailee näitä naisen roolien ääripäitä miehen näkökulmasta, Newland Archerin mietteiden kautta. Ne ovatkin melkoista soutua ja huopausta! Archeria ahdistaa seurapiirien kapeakatseisuus ja ihannevaimon yllätyksettömyys, mutta kapinaa ja seikkailumieltä kahlitsevat sovinnaisuus, mukavuudenhalu ja velvollisuudentunto. Miehen jahkailu alkoi välillä rasittaa, mutta jotenkin hahmossa yhdistyi hienosti se, miten tarkkanäköisesti Archer analysoi elämänpiirinsä sosiaalisia normeja ja miten vaikeaa hänen silti oli edes kuvitella mitään muuta tapaa elää kuin se, johon hänet oli pienestä pitäen kasvatettu. "Once more she had managed, by her sheer simplicity, to make him feel stupidly conventional just when he thought he was flinging convention to the winds."

Yhteisön kuvauksen lisäksi nautin kirjassa menneen maailman miljööstä. Ylellisten pukujen, huoneiden ja aterioiden kuvaus rakentaa osaltaan maailmaa, jossa tärkeintä on siisti julkisivu. Ellen Olenskan luona vierailevia newyorkilaisia järkyttää jo se, että hänen huonekalunsa ovat eri järjestyksessä kuin muilla. Kun mitään ei sanota ääneen, pienet asiat latautuvat täyteen merkityksiä: "the persons of their world lived in an atmosphere or faint implications and pale delicacies". On viehkoa, että intohimon sytykkeeksi riittää naisen viuhkan hipaisu miehen polvella.

Hieno kirja siis! Ihastuin Whartonin hienoviereiseen kerrontaan ja pienieleisen ironiseen huumoriin, joten Kindlen muistissa odottaa jo toinenkin kirjailijan teos, The House of Mirth (1905). Suomeksi kirjan nimi on Säätynsä uhri – kuulostaa lupaavan luokkayhteiskuntaiselta! Haluaisin nähdä uudestaan myös Martin Scorsesen Viattomuuden ajasta ohjaaman elokuvan. En muista sitä kovinkaan hyvin, mutta huomasin kirjaa lukiessa hämmentyväni, kun Maytä ja Elleniä ei kuvailtukaan Winona Ryderin ja Michelle Pfeifferin näköisiksi...

Kirjan ovat vastikään lukeneet myös ainakin Liisa ja Maria, ja Kirjakko pohdiskeli Edith Whartonin tuotantoa kirjailijan syntymän 150-vuotispäivän kunniaksi.

Edith Wharton: The Age of Innocence. D. Appleton & Company, 1920. Suom. Viattomuuden aika. E-kirja Project Gutenbergistä.

Kindlen neitsytmatka

Tänä kesänä on käynyt niin, että kirjat ja blogit ovat hautautuneet auttamattomasti remonttipölyn alle – eikä edes vain kuvaannollisesti. Olin aikonut kirjoittaa lisää kesäkuisen lukumaratonin aikana lukemistani kirjoista, mutta raukkaparat muistilappusineen ovat jossain pressujen peitossa eivätkä ehkä näe päivänvaloa vielä vähään aikaan.

Kirjattoman kesän pelastajaksi ilmestyi kuitenkin yllättäen muuan vempele eli synttärilahjapaketista löytynyt Kindle-lukulaite. Tänään siis luvassa pohdintaa kojeen neitsytmatkasta. (Kuvassa ensimmäinen sivu Edith Whartonin Viattomuuden ajasta. Siitä lisää myöhemmin!)

Ruusuja ja risuja ensikokemusten perusteella:

Näytöltä on miellyttävää lukea. Lukukokemus muistuttaa enemmän paperilta lukemista kuin tietokoneen näytöltä tihrustamista. Fonttikokoa voi vaihtaa tarpeen mukaan isommaksi tai pienemmäksi.

Se on kevyt! Kindle on kompaktin litteä ja painaa suunnilleen tavallisen kirjan verran eli kulkee mukavasti mukana laukussa ja sopii käteen. Kojetta mainostetaan yhdellä kädellä käytettäväksi, mutta ainakin toistaiseksi minä olen pidellyt sitä yhdellä kädellä ja täpsytellyt sivuja eteenpäin toisella.

Siihen mahtuu paljon kirjoja! Latasin ensi alkuun Amazonista ja Project Gutenbergistä kasan ilmaisia klassikoita. Niissä riittää jo niin paljon luettavaa, etten ole vielä ollenkaan tutkaillut maksullisia valikoimia, mutta ainakin englanninkielinen tarjonta näyttää lupaavalta.

Entäs sitten suomenkielinen? Tämä menee risujen puolelle, sillä Akateeminen ilmoittaa, että "muutostöiden vuoksi sähkökirjojen latauspalvelu on toistaiseksi tauolla" ja Suomalaisen sivuilla e-kirjaosasto on "temporarily unavailable". Hm... DigiAnttilasta ja Elisa Kirjasta kirjoja sentään löytyy. Hinnat kyllä hieman hirvittävät. Yli 20 euroa e-kirjasta tuntuu minusta paljolta.

Mutta ei se tunnu ihan samalta kuin oikea kirja... Tuntuu oudolta lukea kirjaa ilman sormituntumaa siitä, missä kohtaa olen menossa. Näytöllä näkyy kyllä prosenttiluku, joka ilmoittaa, kuinka paljon kirjasta on luettu, mutta ei se ole sama asia kuin tuntea käsissään loppua kohti hupenevat sivut. Harmillista on myös kansikuvien ja muiden visuaalisten elementtien puute: kaikki kirjat näyttävät samoilta eli ei juuri miltään.

Ja pientä pilkunviilausta! En tiedä, onko maksullisten kirjojen taitto toteutettu huolellisemmin kuin tähän asti lataamieni ilmaisten tiedostojen. Oikeinkirjoitusnipona ärsyynnyn esimerkiksi lainausmerkkien virkaa toimittavista tuumista (käyrät vs. suorat).

Pikku nipotuksista huolimatta Kindlestä tulee varmasti iloinen osa lukutottumuksiani. Ja ehkä pian ehdin taas lukeakin jotain.